Ilo, rakkaus ja ystävyys

Evankeliumi Johanneksen mukaan 15:10-17

Jeesus sanoi opetuslapsilleen:

”Jos noudatatte käskyjäni, te pysytte minun rakkaudessani, niin kuin minä olen noudattanut Isäni käskyjä ja pysyn hänen rakkaudessaan.

Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minun iloni sydämessänne ja teidän ilonne tulisi täydelliseksi. Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä. Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta. Te olette ystäviäni, kun teette sen, minkä käsken teidän tehdä. En sano teitä enää palvelijoiksi, sillä palvelija ei tunne isäntänsä aikeita. Minä sanon teitä ystävikseni, olenhan saattanut teidän tietoonne kaiken, minkä olen Isältäni kuullut. Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää joka pysyy. Kun niin teette, Isä antaa teille kaiken, mitä minun nimessäni häneltä pyydätte. Tämän käskyn minä teille annan: rakastakaa toisianne.”

Rakkaat ystävät. Luulenpa, että minun sopii puhutella seurakuntalaisia ystäviksi, jopa rakkaiksi ystäviksi, sillä nämä molemmat sanat kuultiin äsken myös Jeesuksen sanoina evankeliumista. Siinähän Jeesus puhui rakkaudestaan omiaan kohtaan ja kutsui heitä ystäviksi. Hän veti seuraajansa lähemmäs itseään tekemällä heistä ystäviään eikä palvelijoitaan. Ystävä on osallinen toisen elämästä, palvelija tekee vain työnsä tälle.

Mutta eikö ole aika voimakas sana puhua Jumalan ystävistä? Tutumpaa lienee puhua Jumalan palvelijoista. Eikö Jumalan ystävyys kuulosta ihmiselle vähän liian ”enkelimäiseltä”? Onhan Jumalan ja ihmisen välillä mittaamaton ero. Ottaisiko ikuinen ja pyhä Jumala kuolevaisen ja syntisen ihmisen ystäväkseen? Kuitenkin Raamatussa on kohtia, joissa puhutaan ihmisestä Jumalan ystävänä. Näin sanotaan Mooseksesta 2.Moos. 33:11 ”Ja Herra puhui Moosekselle kasvoista kasvoihin, niin kuin ihminen puhuu toiselle ihmiselle.” Vanhan testamentin kreikankielisessä käännöksessä, jota Uuden testamentin kirjoittajat käyttivät ja joka vaikutti myös latinankieliseen käännökseen ja sen jälkeen moniin muihin käännöksiin, lausuttiin Jumalan puhuneen Moosekselle niin kuin ”joku puhuu ystävälleen”.

Apokryfikirjoihin kuuluva Salomonin viisauden kirja, jota myös Uudessa testamentissa monin paikoin lainataan, sanoo Jumalalta tulevasta viisaudesta, että ”se asettuu hurskaiden sieluun ja tekee heistä Jumalan ystäviä ja profeettoja” (Viis. 7:27). Ihminenkin voi siis olla Jumalan ystävä, kun hän kuuntelee Jumala viisautta.

Mutta millaista suhdetta ystävyys ylipäätään tarkoittaa? Epäilemättä enemmän kuin hyvänpäivän tuttavuutta. Ystävät jakavat yhteisiä kiinnostuksen kohteita, viettävät aikaa yhdessä, haluavat kuulla toistensa äänen ja nähdä toisensa, tehdä jotain yhdessä, käydä vaikkapa syömässä tai teatterissa tai konsertissa, kenties myös tehdä jonkin matkan yhdessä. Ystävät auttavat, kun toisella on jokin vaikeus tai murhe. Ystävät pitävät yhteyttä myös sen jälkeen, kun jokin heidät toistensa seuraan tuonut satunnainen asia on ohi. Koululaisilla voi olla samalla luokalla koulukavereita, työpaikassa voi olla työtovereita. Vaikka heitä tavataan monen vuoden ajan säännöllisesti, vain joistakin tulee ystäviä.

Parhaat ystävyydet kestävät vuosikymmeniä. Onnellisia ne, joilla on monia tällaisia ystäviä. Mutta kaikilla ei ole. On monia, jotka kärsivät yksinäisyydestä ja joilla ei ole yhtään ystävää. On monia nuoria, jotka eivät pääse toisten toverien joukkoon, ja monia, jotka vaikkapa toiselle paikkakunnalle muutettuaan menettävät yhteyden vanhoihin ystäviinsä. On ystävyyssuhteita, jotka katkeavat loukkaantumisen seurauksena eikä kumpikaan osapuoli nöyrry sitä korjaamaan. Ja on surua, joka seuraa ystävän menettämisestä kuolemalle.

Jeesuksen kuolema oli hänen ystävilleen kauhea pettymys. Heidän mestarinsa kidutettiin kuoliaaksi heidän silmiensä edessä. Sellaista ei kukaan soisi läheisilleen, tuskin edes palvelija herralleen, saati sitten ystävä ystävälleen. Se oli hirveätä, vaikka Jeesus oli itse siihen oppilaitaan valmistanut kertomalla antavansa henkensä ystäviensä puolesta. Mutta sellaisen vihjaaminenkin kuulosti hänen opetuslapsistaan sietämättömältä ja sai Pietarinkin yrittämään estää häntä puhumasta sellaista ja sitten vielä puolustamaan häntä miekalla pidättäjiään vastaan (Matt. 16:22, Joh. 18:10).

Jeesuksen puhe oman henkensä antamisesta ystäviensä puolesta ei kuitenkaan ollut aivan ainutlaatuista antiikin maailmassa. Se oli sopusoinnussa filosofien opetuksen kanssa, niin vaikeaa kuin se olikin hänen ystäviensä hyväksyä. Jo kolme vuosisataa ennen Jeesuksen aikaa elänyt Aristoteles kirjoitti, että ”hyvä ihminen toimii ystäviensä ja maansa hyväksi ja tarvittaessa myös kuolee heidän puolestaan” (Nikomakhoksen etiikka 1169a). Tämän jalon periaatteen mukaisesti ovatkin lukemattomat uhranneet henkensä korkeampien päämäärien kuin oman etunsa puolesta. Sotiemme aikana papit pitivät monia sankarivainajien hautajaispuheita tästä jakeesta: ”Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta.” Juuri eilen vietettiinkin Suomessa kansallista veteraanipäivää. Monilla paikkakunnilla laskettiin seppeleet henkensä antaneiden haudoille. Jumalalle kiitos, me olemme vastaavalta koetukselta säästyneet. Parhaillaan ovat monet Ukrainan miehet asettaneet itsensä kuolemanvaaraan suojellakseen maansa itsenäisyyttä ja vapautta maahan hyökännyttä vihollista vastaan.

Mutta Jeesuksen puheessa on enemmän. Hänen rakkautensa ei koske vain ystäviä eikä omaan kansaan kuuluvia. Hänen uhrimielensä ei kohdistu ainoastaan niihin, jotka hän tunnistaa tahtonsa noudattajiksi. Hän ei käy kuolemaan vain niiden tähden, jotka osoittavat hänelle vastarakkautta. Hän antautuu ristille myös niiden tähden, jotka häntä vihaavat, ja niiden tähden, jotka eivät hänen rakkauttaan ansaitse; niidenkin tähden, jotka eivät edes haluaisi tulla Jumalan ystäviksi. Jeesus kuoli syntisten tähden ja heidän puolestaan. Apostoli Paavali kirjoittaa: ”Tuskin kukaan haluaa kuolla edes nuhteettoman ihmisen puolesta; hyvän ihmisen puolesta joku ehkä on valmis antamaan henkensä. Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä.” (Room. 5:7-8)

Jeesus kärsi ihmisenä ja kuoli ihmisen kuoleman. Mutta vielä enemmän: Jumalan Poikana hän kuoli myös Jumalan kuoleman. Mitä tarkoitan? Eihän Jumala voi kuolla, hänhän on kuolematon ja ikuinen. Miten voin sanoa Jeesuksen kuolleen Jumalan kuoleman? Tarkoitan tätä: Jeesus otti päälleen kaiken sen häväistyksen, pilkan ja vihan, jota maailma pyhää Jumalaa kohtaan tuntee. Hyvällä ja oikeudenmukaisella Jumalalla on vihollisia; nimittäin heitä, jotka eivät kestä hänen hyvyyttään, eivät tahtoisi hänen valoaan omaan elämäänsä vaan päinvastoin haluaisivat hänen totuutensa sammuttaa ja estää hänen oikeudenmukaisuuttaan toteutumasta. Jumalalla on vihollisia, jotka haluaisivat itse kohota hänen vertaisekseen, hallita, vallita ja alistaa muita, tehdä heistä omien himojensa välikappaleita – mutta Jumala estää heitä, muistuttaa heitä heidän kuolevaisuudestaan ja kuiskaa heidän omassatunnossaan sietämättömällä tavalla. Kun Jeesus kuolee, hän ottaa päälleen Jumalaan kohdistuvan vihan ja kuolee Jumalana syntisten käsissä.

Jeesus kuolee syntisten puolesta pelastaakseen heidät ystävinään, ja vielä enemmän: tehdäkseen heistä oman työnsä jatkajia maan päällä. Palvelija ei tunne isäntänsä aikeita, mutta ystävilleen Jeesus on saattanut tietoon kaiken, mitä on Isältään kuullut. Se merkitsee, että Jeesus on uskonut omilleen sen tehtävän, joka hänellä itsellään oli. Jeesus perusti kirkkonsa uskoakseen sille sen pelastuksen salaisuuden, jonka Isä oli hänelle antanut ja joka on tehtävä koko maailmalle tiettäväksi. Se tapahtuu Jeesuksen rakkauden käskyn noudattamisessa. Niin kuin Isä Jumala on rakastanut Poikaa, niin Jeesus on rakastanut omiaan ja lähettää nämä rakastamaan toisiaan. Siitä maailma tunnistaa millainen Jumala on; että Jumala rakastaa maailmaa. Mutta elleivät Jeesuksen omat rakasta edes toisiaan, kuka uskoo heidän olevan Jumalan rakkauden asialla?

Piispantarkastuksessa olemme tutkineet Messukylän seurakunnan toimintoja ja tutkineet yhteistyötä eri alueen eri toimijoiden kanssa. Minulle on välittynyt kuva, että seurakuntaan luotetaan ja sen sanomaa ja työtä arvostetaan ja siihen halutaan turvautua. Luulen, että se perustuu siihen Jumalan rakkauteen, joka näkyy ja kuuluu seurakunnan sanoin ja teoin julistamassa evankeliumissa. Siihen vastaamme nyt uskontunnustuksessa.