Piispan saarna Vilppulassa 7.9.2014

 

Evankeliumi Matt. 12: 33-37

Jeesus sanoi:

”Jos puu on hyvä, sen hedelmäkin on hyvä, mutta jos puu on huono, sen hedelmäkin on huono. Hedelmästään puu tunnetaan. Te käärmeen sikiöt, kuinka teidän puheenne voisi olla hyvää, kun itse olette pahoja! Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää, paha ihminen pahuutensa varastosta pahaa. Minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili. Sanojesi perusteella sinut julistetaan syyttömäksi, ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan syylliseksi.”

 

Kuinka monella teillä vilppulalaisilla on pihassa omenapuu? Entä muita hedelmäpuita, luumuja tai kirsikoita? Jollakulla voi olla vielä harvinaisempiakin lajeja. Yksi puu voi olla toista parempi. Viisas puutarhuri valikoi pihaansa puita ja hoitaa niitä, jotta saisi parhaan sadon juuri toivomaansa lajiketta. Kaikki puut eivät anna syötävää hedelmää. Piispantalon pihassa on koristeomenapuu. Se on kaunis katsoa kukkiessaan ja kypsyessään, mutta sen hedelmä ei ole ainakaan minun makuuni.

”Hedelmästään puu tunnetaan”. Jeesuksen lausetta voi laajentaa koskemaan koko elämää: millaista hedelmää tuottaa ihminen? Ovatko hänen tekonsa hyviä? Siitä, millä tavoin ihminen käyttäytyy, päätellään hänen sisintä maailmaansa. Vallitseeko hänen mielessään rauha ja rakkaus, onko hän itsensä kanssa tasapainossa, hyväksyykö hän toiset ja itsensä? Vai puhuuko hänen käytöksensä halveksunnasta ja ylimielisyydestä? Mistä sellainen voi johtua? Todistaako hänen jatkuva oman itsensä ja erinomaisuutensa esiintuominen pohjimmiltaan hänen omaa epävarmuuttaan ja alemmuudentuntoaan?

Jeesuksen lause on helppo laventaa koskemaan kirkkoa: onko se tuottanut hyvää hedelmää, seurannut Herraansa ja ollut siunaukseksi? Joskus näkee samaa lausetta taivuteltavan uskonnonvastaisiin päämääriin: onko koko kristinusko tuottanut hyvää vai pahaa? Kirkon ja kristinuskon tiliin halutaan joissain puheenvuoroissa laskea paljon maailmassa esiintynyttä pahuutta. Sen väitetään tuottaneen vain riitoja, sotia ja ryöstöretkiä, valloituksia ja alistamista.

Epäilemättä kirkossakin on tehty virheitä ja tuotettu pahaa. Onhan sekin ihmisten yhteisö, ja sen toimiin on aina sekaantunut inhimillistä heikkoutta ja syntiä. Väärinkäytöksiä on tapahtunut, ja ne ovat olleet monille osapuolille suureksi vahingoksi. Mutta ei ole syytä ajatella, että pahuus johtuisi uskosta. Usko Jumalaan ei ohjaa ihmistä pahuuteen, ei toisen alistamiseen, ei hyväksikäyttämiseen eikä hyödyn tavoitteluun. Usko ei tee ihmisestä itsekeskeistä. Sitä hän on hänessä itsessään asuvan synnin tähden. Usko sen sijaan voi vapauttaa hänet palvelemaan Jumalaa ja lähimmäistä auttaa häntä hillitsemään syntistä luontoaan.

On helppo osoittaa hyvien hedelmien puutetta milloin mistäkin ihmisyhteisöstä. Milloin vikaa on perheenjäsenissä, työpaikassa, milloin valtiossa ja milloin kirkosta. Aivan liian helppo on osoittaa vikoja toisissa. Ihmisistähän on aina kysymys, sinun ja minun kaltaisista. Me teemme virheitä vahingossa ja tahallamme, ellei meissä asuva hyvyys ole vahvempi kuin meissä asuva pahuus.

Sillä juuri siitä on Jeesuksen vertauksessa kysymys: ihmisen sisin ratkaisee, mitä hänestä ulospäin ilmenee. Jos sisin elää rauhassa, elämästä Jumalalle kiitollisena, myös ulos tulee ilmi hyvyyttä toisia ihmisiä kohtaan. Mutta jos sisin on katkera tai häpeän ja alemmuudentunteen kahlitsema, näkyy sekin ulos. Millaista vahinkoa voikaan saada aikaan, kun ihmisen sielua vioitetaan vääryydellä, alistamisella, väheksynnällä, tyhjäksi tekemisellä ja hyväksikäytöllä! Sisimmän ruhjeet ilmenevät pinnalla rupina ja arpina. Katkeruuteen kiinni jäänyt käyttäytyy katkerasti.

Tarkkaan lukien liittyy Jeesuksen hedelmäpuuvertaus kuitenkin puheisiin, vaikka sanatkin ovat tekoja. Kysymys on siitä, millaisia sanoja ihmisen sisimmän varastosta kumpuaa. Jos sielun varaston hyllyiltä löytyy kiitollisuutta, jos siellä on hyväksyntää, rakkautta, vastaanottamista ja huolenpitoa, joita kaikkia on oman mielen salaisimpaan kellariin kerääntynyt omien elämänkokemusten myötä, sellaisia on myös helppo jakaa. Niitä tulee silloin itsestään esiin. Sanat ovat kuin hedelmiä, jotka putoilevat kypsinä omasta painostaan.

Mutta monesti asia on juuri päinvastoin, sanoja ei ehdi seuloa eikä hyviä valita, kun huonot ja harkitsemattomat singahtavat suusta. Kun sana lähtee huulilta, sitä ei enää millään saa takaisin eikä sitä aina voi edes selitellä parhain päin eikä asettaa uuteen valoon. Se alkaa elää omaa elämäänsä, ja sanan kuulija tekee siitä jo omat johtopäätöksensä – usein vielä vähän muuttaen alkuperäistä tarkoista. Sellaista on inhimillinen kieli; sanat eivät ole kenenkään yksinomistusta, vaan jokaisen lauseen merkitykseen vaikuttaa myös vastaanottajan oma tulkinta. Kukaan ei voi päättää yksin, mitä omat sanat tarkoittavat. Siksi joka lauseesta alkaa vuorovaikutus ja keskustelu. Sellaista ei ainakaan edistä, jos sanat ovat kovin raakileita, kuin happamia ja kitkeriä hedelmiä.

Toissa viikolla kirkkomme piispat julkaisivat yhteisiä teesejä otsikolla Kutsu yhteyteen. Niiden tarkoituksena on edistää kirkollista keskustelua. Piispat kutsuvat pitkämieliseen toisen kuunteluun ja eri tavoin ajattelevien ymmärtämiseen. Viime vuosina on kirkollisessa mediassa ja päätöksentekoelimissä käyty ajoittain railakasta väittelyä, joka ei ainakaan edistä keskinäistä yhteyttä. Käsitykseni mukaan tilanne on kuitenkin toinen paikallisseurakunnissa. Valtakunnan välineissä käyty väittely synnyttää mielikuvaharhan; kirkko ei tosiasiassa ole niin riitelevä yhteisö, kuin voisi luulla. Seurakunnissa, joissa kirkon elämä varsinaisesti toteutuu, eletään varsin hyvässä yhteisymmärryksessä ja sovussa.

Martti Luther aikoinaan tähdensi, etteivät hyvät teot tee kristittyä vaan kristitty tekee hyviä tekoja. Kukaan ei tule oikeaksi kristityksi vain tekemällä ulkonaisesti hyvältä näyttäviä tekoja. Ihmisen sisimmän tila on ratkaiseva. Luther kirjoittaa pienessä kirjasessaan nimeltä Kristityn vapaudesta, että ihmisen teot eivät tee häntä hyväksi tai pahaksi, vaan hän tekee hyvä tai pahoja tekoja, samalla tavoin kuin hyvä tai huono talo ei tee hyvää tai huonoa kirvesmiestä, vaan hyvä tai huono kirvesmies tekee hyvän tai huonon talon. ”Millainen on mestari, sellainen on hänen aikaansaannoksensa.”

Vain usko voi tehdä ihmisen hurskaaksi, Jumalalle kelvolliseksi. Silloin vain usko voi myös tehdä hyviä, Jumalalle kelvollisia tekoja. Ihmisten silmissä kelvollisia voi toki tehdä ilmankin uskoa, mutta vain usko voi vapauttaa ihmisen Jumalan silmissä hänen aitoon palvelemiseensa. Mikään ihmisessä itsessään tai hänen omassa hallussaan oleva teko, ajatus tai tahto ei saa sitä aikaan. Kaikki on sulaa armoa, jonka Jumala lahjoittaa ja jonka usko omistaa.

Usko muuttaa ihmisen sisintä, sillä uskossa Kristus itse asettuu ihmiseen asumaan. Kristus alkaa muuttaa ihmistä sisältä päin. Hän toimii ihmisen kautta, käyttää tämän käsiä ja jalkoja, puhuu tämän suulla. Näin ihminen tulee Lutherin mukaan kuin tynnyriksi, johon Jumala kaataa hyvyyksiään ja jotka vuotavat hänestä kuin ränniä pitkin ulos toisten hyväksi. Ihminen saa kaiken uskossa Jumalalta ja jakaa kaiken eteenpäin rakkaudessa lähimmäiselle. Usko ja rakkaus: usko omistaa, rakkaus antaa.

Evankeliumi vapauttaa palvelemaan. Silloin myös sanat ja teot pitävät yhtä, kun ne vilpittömästi kumpuavat uskossa vastaanotetusta Jumalan vapaasta rakkaudesta. Silloin sanat tulevat todistetuiksi teoissa, ne osoittavat, millainen sydän on. Ne kertovat, mikä on tärkeintä elämässä ja mihin uskotaan.

Mänttä-Vilppulan seurakunnan tehtävänä on jatkaa Kristuksen työtä tällä paikkakunnalla. Lahjat, joita Jumala antaa, jaetaan tämän paikkakunnan asukkaiden parhaaksi. Seurakunnan tehtävänä on olla yhtä Kristuksen kanssa ja toimia hänen käsinään ja jalkoinaan. Siihen annamme nyt itsemme yhtymällä uskontunnustukseen.