Puhe Sana ja salaisuus -runokirkossa Lahdessa 16.8.2015

 

Hyvät kuulijat, runojen ystävät, sanojen salaisuuksien etsijät. Olen ensi kertaa runoillassa puhujana. Siitä voi aavistella, miten kokenut olen lausujana tai miten tuttua minulle on ylipäätään runojen lukeminen ja niistä keskusteleminen. Sain tehtäväkseni puhua mielirunostani. Kysymys sinänsä oli, mistä sellaisen löytäisin. Pidän kyllä runoista, mutta osaisinko osoittaa jotain yhtä kaikkein mieluisinta, ja olisiko se kuitenkin sellainen, josta on jo lukemattomia puheita pidetty?

Halusin mieluisten runojen joukosta etsiä sellaisen, joka sopisi tähän iltaan – siis kirkkoon ja osaksi ajankohtaista keskustelua. Kesä, niin tavallisesti uutisköyhää aikaa kuin onkin, on tarjoillut monia yhteiskunnallisia teemoja, joita voi käsitellä myös runouden kielellä. Valitsin lähes 120 vuotta vanhan runon, nimittäin Eino Leinon Legendan. Se ilmestyi ensi kerran Leinon kokoelmassa Yökehrääjä vuonna 1897 ja on ehtinyt tulla monille tutuksi ja rakkaaksi. Siitä ovat useat säveltäjät laatineet laulun, ja ainakin yhden version on levyttänyt Vesa-Matti Loiri. Muistan sitä eräällä toisella nuotilla lauletun 1970-luvulla Nuoren seurakunnan veisukirjastakin.

 

LEGENDA

Kun Herra ynnä Pyhä Pietari

ne merta, maata muinoin matkasi,

niin kerrotaan, he kesä-illan tullen

myös saivat Suomenmaalle siunatullen.

 

He alle istahtivat koivupuun,

mi kasvoi kaltahalla salmensuun,

ja tavan mukaan pikku toraan jälleen

he joutuivat. Sen Pietar’ alkoi tälleen:

 

»Oi Herra, mille maalle jouduttiin!

Mik’ kansa, köykkyselkä, köyhä niin!

Maa karu, kallioinen, pellot pienet,

ei muuta hedelmää kuin marjat, sienet!»

 

Mut Herra hiljakseen vain hymyili:

»Voi olla, maa on karu, kylmäki,

ja vilja kasvaa voisi vikkelämmin,

mut kansa, sen on sydän kaunis, lämmin.»

 

Näin lausuin Herra hymyi hiljakseen.

Ja katso! Kumma hohde peitti veen,

suo kuivi, korpi kaatui, metsä aukes,

ja vainiolta roudan valta raukes.

 

Pois Herra kulki kanssa Pietarin.

Mut kerrotaan, kun illoin kesäisin

sa istut koivun alla, on kuin täällä

viel’ liikkuis Herran hymy vetten päällä.

 

 

Runo kuului Eino Leinon Yökehrääjä-kokoelmassa osastoon Metsätorpparin lauluja. Monet tämän osan runot tutkailevat Suomen luontoa ja ihmisten elämää yksin ja yhdessä. Nuo piirteet löytyvät myös tästä runosta. Sitä voi lukea Suomen kesäisen kauneuden ylistyksenä; siinä istuksitaan koivun alla järven rannalla. Mutta samalla Suomen suvi näyttäytyy kalseana, maa on kova ja kivinen, kesä lyhyt. Eikä ole kansassakaan kehumista. Vai onko?

Selvästi runo heijastaa edellisen vuosisadan vaihteen suomalaisten kansallisen heräämisen tuntoja. Siinä ihannoidaan yksinkertaista ja köyhää Suomen kansaa, joka on saanut asuttavakseen karun maan, mutta joka sydämensä kauneuden ja lämmön voimin tulee hyvin toimeen. Suomalaisuus oli löytämässä itseään, ja suomalainen kulttuuri oli nousussa kukoistukseen niin kirjallisuudessa, kuvataiteessa, arkkitehtuurissa, musiikissa kuin myös runoudessa. Leino itse on esimerkki siitä. Mutta samalla Leino runoissaan haluaa osoittaa syvemmälle, ei vain itsetunnon heräämiseen, vaan sivistykseen, mielen jalostumiseen, hyvään, totuudelliseen ja oikeaan.

Niinpä tätä runoa ei voi lukea ainoastaan karuissa oloissa elävän Suomen kansan itseylistyksenä. Siitä ei saa nationalistista paatosta tyyliin ”me selviämme, koska olemme maailman kansojen joukossa ainutlaatuisia, vaikka olemmekin saaneet muita huonommat lähtöpisteet”. Suomalaisessa minä-kuvassa on aivan liikaa vaatimattomuudeksi puettua ylemmyydentuntoa ja nöyryydeksi naamioitua ylpeyttä. Sellaista vastaan Leino puhuu monissa runoissaan, kun hän haaveilee siitä, että Suomen kansa löytäisi suuruutensa henkisessä kehityksessä.

Tässä runossa nähdään muutos, kylmän korven muuttuminen viljellyksi maaksi. Mikä sen saa aikaan? Pietari, opetuslapsijoukon nokkamies, on lyhytnäköinen ja lausuu vähättelevän arvionsa vilkaistuaan Suomea ja suomalaisia kiviseltä rannalta käsin. Mutta Kristus näkee syvemmälle kuin Pietari ja oikaisee häntä. Se tapahtuu hyvin hienotunteisella ja salaperäisellä tavalla: Herra hymyilee hiljakseen.

Herran hymy saa aikaan paljon. Siinä on sana ja salaisuus. Se on hymyä, joka luo. Herra ei vain löydä hyvää suomalaisista, vaan hän Suomelle hymyillen saa aikaan, että maa muuttuu. Ehkä siinä muuttuivat siis suomalaiset itse? Ehkä heidän köyhyytensä poistuu juuri siksi, koska hän hymyilee heille? Ehkä Herran hymy muutti heidät ensin? Ehkä he juuri Herran hymyn vuoksi saavat itse aikaan sen, että korpi kaatuu, metsä aukeaa, suot kuivataan, pellot alkavat tuottaa.

Viime kuukausina on uuden hallituksen vetämänä käyty talouspoliittista keskustelua. Miten saada syntymään työtä, tuottavuutta, hyvinvointia? Miten taata yhdessä, että kaikilla ovat tasapuoliset ja turvalliset elämän edellytykset? Miten varmistamme, että myös tulevat sukupolvet saavat elää Suomessa, jonka kansa kantaa yhteistä vastuuta oikeudesta ja keskinäisestä hyvinvoinnista?

Samalla on julkisessa keskustelussa pohdittu myös isänmaallisuuden ja kansalliskiihkon välistä suhdetta. On selvää, että Suomen tulevaisuus ei voi olla eristäytyvä. Omat kiviset rannat ovat aina olleet avoimia myös muille, saihan niille runossa rantautua myös Herra ynnä Pyhä Pietari. Eivätkö hekin ulkomaalaisina tuoneet vain hyvää tullessaan? Kristillinen usko on saapunut Suomeen nimenomaan kansanvälisen vuorovaikutuksen myötä. Avoimuus liikkuville aatteille sekä ihmisille on rikastanut Suomea. Kristuksen hymy ja sanojen salaisuus on tuonut mukanaan myös maallista hyvää.

Se näkyy siinä, miten Suomi teollistui vieraiden voimin. Tampereesta tuli suomalaisen teollisuuden kehto, kun skottilainen James Finlayson pystytti tehtaansa kosken partaalle. Hänen maanmiehensä John Paterson oli saapunut Suomeen käynnistämään Raamattuseuraa ja vieraili myös Tammerkosken partaalla tutkiakseen erään tuttavansa alkeellisessa paperitehtaassa, sopisiko sen tuote raamattupaperiksi. Vaikuttuneena suuren Näsijärven ja Tammerkosken kolmen putouksen tarjoamasta ehtymättömästä voimasta Paterson kutsui ystävänsä katsomaan paikkaa, ja loppu on historiaa. Britannian Raamattuseuran agentti veti maahan ulkomaisen insinöörin – minusta siinäkin Herra hymyili.

Teollistuminen alkoi tuottaa hyvinvointia, pukea köyhät vaatteisiin ja kenkiin, saattaa palkkarahat liikkeelle, lisätä kauppaa ja tuoda ruokaa pöytiin. Me näemme viimeisten parin vuosisadan kehityksessä, ettei korven kaatuminen, metsän aukeaminen ja suon kuivuminen merkinnyt vain rahan kerääntymistä yksille ja toisten kurjistumista, niin kuin marxilainen teoria esittää, vaan se myös loi hyvinvoivan keskiluokan. Toki matka on ollut pitkä ja sisältänyt paljon vaivannäköä. Työläisen osa ei ole ollut kevyt. Myös näemme, että erot ääripäiden välillä voivat tänäänkin olla suuret. Mutta yleisesti ottaen ymmärrämme, että kehittynyt yhteiskunta on olemassa vain kansainvälistymisen myötä, ja tekee mieli sanoa: Herran hymyilyn myötä.

Suomella on nyt edessä toiset haasteet. Onko jo raivattu liiaksi, ahneesti ja luontoa riistäen? Onko suomalaiset jo liian pitkälle vapautettu karun luonnon asettamista rajoituksista? Talvivaara opettaa, että korven kaatamisessa piilee myös uudet vaaransa. Herra hymyilee ja näkee enemmän kuin kehnoja oloja voivotteleva Pietari. Siksi hänen sanoissaan on syvempi salaisuus ja voima. Kumman silmillä me katsomme maailmaa? Toinen näkee toivon ja tulevaisuuden, toinen ei. Kun näemme Herran silmin, mekin alamme hymyillä hänen hymynsä voimasta.