Puheenvuoro työpaikkapappien symposiumissa Lahdessa 12.2.2015

 

Olen viime viikkoina laulanut itseäni sisään uusien virsien monimuotoiseen maailmaan. Olen parissa työryhmässä tutustunut ehdotukseen virsikirjan lisävihoksi. Tarkoitus on, että toukokuussa kirkolliskokous hyväksyy sekä suomenkieliseen että ruotsinkieliseen Virsikirjaan lisävihon kumpaankin.

Kuten arvata saattaa, kaikki virret eivät tunnu omilta. Osaan innostuu heti ja niitä laulaa riemumielin. Mutta jotkut eivät miellytä eivätkä kaikki tunnu virsiltä lainkaan. Kuitenkin jokaisessa on jotain hyvää, ja jokaista elähdyttää hengellinen todellisuus. Ehdotukset ovat ensinnäkin syntyneet siitä hengestä, joka kutakin runoilijaa liikuttaa, ja niiden sanoissa ja sävelissä voidaan tunnistaa myös Jumalan Pyhän Hengen vaikutus.

Tällaisina virsissä yhdistyy kaksi maailmaa: niissä on sekä kirkon yhteinen usko että ihmisen henkilökohtainen elämä. Säkeistöissä on sekä pyhäpäivän jumalanpalvelus sekä ihmisten arkinen todellisuus. Ehkä työpaikkapapit omalla tavallaan toteuttavat samaa ajatusta.

Näillä päivillä on pohdittu hengellistä elämää työpaikalla. On mietitty kirkon asemaa yhteiskunnassa. Nyt on käsillä kysymys hengellisestä monimuotoisuudesta, mutta sitäkin voi miettiä pyhän ja arjen tai hengellisen elämän ja työelämän leikkauspisteessä. Virsikirja ja sen lisävihko antoivat minulle siihen aihetta.

Jos tarkastelee Virsikirjaa siitä näkökulmasta, miten siinä näyttäytyy työ ja arkinen aherrus, tekee muutamia havaintoja. Ensinnäkin työ on yhtäältä siunaus ja toisaalta taakka. Työstä voidaan kiittää, mutta se koetaan myös rasittavaksi. Se on Jumalan lahja, josta kaivataan lepoon. Inhimillistä toki molemmat puolet, ja molemmat puolet voivat kuulua myös rukouksissa.

Toiseksi työ liittyy Jumalan työhön. Ihmisen aherrus ei ole vain hänen tekemistään ja touhuamistaan, vaan sillä on jokin syvempi merkitys. Jumala on luonut kaiken, ja ihmisen tehtävänä on ottaa osaa siihen, mitä Jumala tekee koko luomakuntansa hyväksi. Sitä varten Jumala on asettanut ihmisen elämään seitsemän päivän rytmissä, tekemään työtä ja lepäämään. Työn ja vapaan vuorottelu on ihmiselle välttämätöntä, mutta se on myös osallistumista siihen, että Jumala teki työtä kuusi päivää ja lepäsi seitsemäntenä.

Kolmanneksi työ on Virsikirjassa hieman arkaaisesti yleensä maatyötä. Tämä ei yllätä, kun muistaa monien virsien pohjautuvan Raamatun kertomuksiin. Jeesus itse kertoi vertauksia kylvämisestä ja niittämisestä tai lampaiden paimentamisesta. Kun tällaisista kertomuksista runoilee virsiä, tuloksena on kielikuvia maataloudesta. Valitettavasti mielikuvat vastaavat nykyään yhä harvempien elämässä todellisuutta.

Virsikirjan varsinaisena tarkoituksena tuskin on olla elinkeinojen peili. Mutta puhuessaan työstä sen on helpompi heijastaa mennyttä maailmaa kuin nykyhetkeä. Samalla se taipuu myös nostalgisoimaan menneen maailman työtä. Kauniit kielikuvat pelloista ja viljan kasvusta sekä syötäväksi saatavasta leivästä voivat mielikuvissa romantisoida maatyötä, josta yhä useammalla suomalaisella ei ole mitään kokemusta.

Kauniin maaseutuelämän kääntöpuolena näyttäytyy Virsikirjassa ahdistava kaupunkilaiselämä. Elämä on kiireistä ja tehtaiden koneet meluisia. Mielikuvissa elää kaihoisa paluu maalle, vaikka nykypäivän suomalaisista yhä suurempi osa on syntynyt ja kasvanut kaupungissa. Kaupunkien työpaikatkaan eivät enää ole sellaisia likaisia, meluisia ja vaarallisia tehtaiden konesaleja, jollaisia ne vielä joitakin vuosikymmeniä sitten kenties olivat. Nyt työ on pitkälti automatisoitua, sitä tehdään siistissä ympäristössä hyvissä varusteissa turvalaitteiden suojaamana. Jos on Virsikirjassa maalaisromantiikkaa, on siinä myös ripaus työläisromantiikkaa. Sen luomissa mielikuvissa ajatellaan työtä ensisijaisesti raskaana ruumiillisena aherruksena joko pelloilla tai tehtaassa.

Seurakunnissa vieraillessani haluan aina tutustua kyseisen kunnan tai kaupungin oloihin ja elinkeinoelämään. Minulle on valjennut, että tavallisesti suurin yksittäinen työnantaja on juuri kunta tai kaupunki, ja nimenomaan sen ne toiminnot, joissa kohdataan ihmisiä – lapsia, koululaisia, sairaita, vanhuksia. Työ on palvelua, joka yhdistää toisiin ihmisiin. Tässä on arkisen työn leikkauspiste hengellisen elämän kanssa. Jumalanpalveluksessakin on kyse palvelusta, joka toteutuu yhteydessä toisten ihmisten kanssa.

Joissain pienemmissä seurakunnissa vieraillessani olen havainnut, että paikkakunnalla vallitsee jonkinlaisena muistona menneisyydestä mielikuviin sidottu yhteiskuntajako. Varjo on pitkä aina sisällissodasta asti. On maatalousvaltaisia paikkakuntia, joilla toimii kenties yksi vanha tehdas – jos ylipäätään enää toimii. Halki vuosikymmenten vallitsi historiallinen kahtiajako maata omistavien ja viljelevien sekä tehtaalaisten välillä. Monet keski-ikäiset muistelevat, miten tärkeää heidän nuoruudessaan oli erottaa, kummassa paikkakunnan urheiluseurassa kukin liikuntaa harrasti. Entisaikainen leimautuminen on onneksi jo jäänyt taakse, mutta muistot elävät mielikuvissa ja asenteissa.

Nykyaika on tasoittanut hyvinvoinnin eroja ja kenties muuttanut toimeentulon tason päinvastaiseksi, mutta jonkinlainen ideologinen ero tuntuu vielä etäisenä kumuna menneiltä vuosikymmeniltä. Se on jäänyt aatteelliseksi taustasäteilyksi, vaikka yhteiskunnan rakennemuutos, koulutustason nousu, taloudellinen kasvu ja niin Suomen kuin koko Euroopan poliittinen konstellaatio ovat ihan toiset kuin kultaisella kuusikymmenluvulla. Jotain tästä heijastuu vielä myös kirkkomme hengelliseen elämään ja sen monimuotoisuuteen.

Kuulin erään kirkkoherran kertoman esimerkin lähes epäonnistuneesta yrityksestä työpaikkavierailuun. Hän jokseenkin varomattomasti ilmoitti paikkakunnan tehtaalle, että sinä ja sinä päivänä seurakunnasta tullaan tuomaan joulutervehdys. Pääluottamusmies ilmoitti takaisin, että tehän tulette vain, jos me kutsumme. Epäilemättä sopu vierailusta syntyi, mutta siitä käyty sanailu kertoi siitä perinteestä ja valta-asetelmasta, joka pikkupaikkakunnalla oli vallinnut.

Nyt on käsillä tässäkin suhteessa toinen tilanne. Ehkäpä tehtaalaisia ei enää elähdytä puoluepoliittinen työväenaate. Ehkäpä maata omistavatkaan eivät enää äänestä samaa puoluetta kuin ennen. Poliittiset intohimot, mikäli sellaisia on, jakautuvat kenties jo toisten kysymysten mukaan kuin ennen. Työpaikoilla vierailevat papitkin ovat omaksuneet kuuntelevan ja ihmisten tarpeita kunnioittavan lähestymistavan.

Mutta nyt yhteiskunnassa vaikuttaa uusi voima, joka toimii perinteisten puoluerajojen yli ja joka haluaisi sulkea uskon pois julkisesta tilasta. Keskustelua käydään sillä ideologialla, että julkinen valta ei saa suosia mitään uskoa. Käytännön johtopäätökset tästä kuitenkin ovat, että usko kuuluu kirkkotilan sisään ja pois vaikuttamasta ihmisten elämään sellaisessa tilassa, jota yhteiskunta pitää yllä. Tämän aatteen nimissä halutaan puhdistaa uskonto pois valtion ja kuntien ylläpitämistä toiminnoista käydään kamppailua esimerkiksi seurakuntien ja koulujen yhteistyötä vastaan.

Tähän pyritään ”uskontoneutraaliuden” nimissä, mutta tavoitteena ei ole niinkään uskontojen yhtäläinen suosiminen vaan niiden yhtäläinen rajoittaminen. Ihanteena ei ole eri tunnustusten toimintavapaus ja uskontokuntien yhteiskunnallinen suoja, vaan niiden torjuminen uskonnottomuuden hyväksi. Tällainen ei ole katsomuksellista neutraaliutta eikä myöskään vakaumusten poissaoloa, vaan yhden vakaumuksen suosimista muiden kustannuksella. Tällä voimalla saattaa olla vaikutusta myös siihen, otetaanko työpaikalla pappia vastaan ollenkaan. Sillä saa kuitenkin olla myönteistä vaikutusta siihen tapaan, miten seurakunnan työntekijä pitkämielisen viisaasti, tasaveroisesti ja herkästi kuunnellen kohtaa ihmisiä niillä työpaikoilla, joilla hän saa vierailla.

Palaan lopuksi hengelliseen monimuotoisuuteen. Kaikkien ei tarvitse veisata samoja virsiä. Kaikkien ei tarvitse rukoilla samoja rukouksia. Luterilaisen kirkon tunnustuskirjoissa todetaankin, ettei ole välttämätöntä, että inhimilliset tavat jumalanpalveluksissa ovat kaikkialla samanlaiset. Riittää, kun on yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta.

On kuitenkin asioita, jotka yhdistävät. Sellaisia ovat uskon sisältöä koskevat kysymykset. Kristillisen uskon perusoppeja ovat usko Jumalan kolmiyhteyteen – siihen, että Jumala on Isä ja Poika ja Pyhä Henki – sekä Jeesukseen Kristukseen, ihmiseen ja Jumalan Poikaan. Näihin kahteen perusoppiin kaikki muu kiinnittyy, ja niistä myös kaikki hengellisyys saa voimansa. Niihin rakentuu kirkon jumalanpalvelus ja niitä eletään todeksi myös arjessa. Juuri ne osoittavat Jumalan itsensä tekevän työtä ihmisen elämässä.