Etsikko on piispan työtä

Evankeliumi Luukas 19:41–48

Kun Jeesus tuli lähemmäksi ja näki kaupungin, hän puhkesi itkuun sen tähden ja sanoi:”Kunpa sinäkin tänä päivänä ymmärtäisit, missä turvasi on! Mutta nyt se on sinun silmiltäsi kätketty. Vielä tulet näkemään ajan, jolloin viholliset rakentavat ympärillesi vallin, saartavat sinut ja käyvät kimppuusi joka puolelta. He murskaavat maan tasalle sinut ja sinun asukkaasi. Sinuun ei jätetä kiveä kiven päälle, koska et tajunnut etsikkoaikaasi.”

Jeesus meni temppeliin ja alkoi ajaa ulos niitä, jotka siellä kävivät kauppaa. Hän sanoi heille: ”On kirjoitettu: ’Minun huoneeni on oleva rukouksen huone.’ Mutta te olette tehneet siitä rosvojen luolan.”

Hän opetti sitten joka päivä temppelissä. Ylipapit, lainopettajat ja muut kansan johtomiehet miettivät, miten raivaisivat hänet pois tieltä. He eivät kuitenkaan keksineet, mitä tehdä, sillä koko kansa oli jatkuvasti Jeesuksen ympärillä kuuntelemassa häntä.

Rakkaat renkolaiset. Viimeksi olen täällä Rengon kirkossa saarnannut vuonna 2010, kun toimitin tämän itsenäisen seurakunnan viimeisen piispantarkastuksen. Renko oli tuolloin jo osa Hämeenlinnan seurakuntayhtymää, ja se liittyi pian osaksi Hämeenlinna-Vanajan seurakuntaa. Silloin vakuuttelin, että vaikka seurakunta nyt liittyy, se ei lakkaa olemasta olemassa. Se onkin edelleen jatkanut elämäänsä ja kokoontunut tänne historialliseen kirkkoonsa viettämään jumalanpalvelusta. Se on myös edelleen toiminut yhteisöllisellä tavalla, tarjonnut mahdollisuuksia lähimmäisyyteen ja tämän alueen ihmisten palvelemiseen Kristuksen rakkaudella. Edelleen se todistaa Jumalan hyvyydestä ja rakkaudesta tämän seudun ihmisiä kohtaan. Ei Kristuksen seurakunta katoa minnekään, vaikka Suomen kirkon seurakuntien hallinnollisia ratkaisuja tehtäisiin kulloisenkin tarpeen mukaan. Ei, sillä vaikka inhimillisiä muutoksia tässä maailmassa aina tulee vastaan, Jumalan sana pysyy, ja Jumalan sana tulee aina meitä puhuttelemaan.

Viime pyhänä oli 11. sunnuntai helluntaista, ja aiheena oli ”etsikkoaikoja”. Lukemassani evankeliumin kohdassa Jeesus moittii Jerusalemin kaupunkia siitä, että se ei tuntenut etsikkoaikaansa. Tämä sana on harvinainen nykysuomessa. Eipä etsikkoajasta puhuta paljon edes kirkossa; ehkä enemmän siitä kuulee vaikkapa urheiluselostuksessa tyyliin ”nyt on HPK:lla etsikkoaika, kun se saa pelata ylivoimalla”. Etsikkoaika on siis otollinen hetki, jolloin on mahdollista toteuttaa jotakin tärkeää. Osa täällä kirkossa saattaa muistaa, että rippikoulun vanhassa katekismuksessa sanottiin etsikon olevan aika, jolloin Jumala erityisesti kutsuu ihmistä parannukseen. Se on siis hetki, jolloin ihminen tunnistaa omassatunnossaan Jumalan puhuttelun ja haluaa kääntyä Hänen puoleensa etsimään syntien anteeksiantamusta ja uutta toivoa. Silloin Kristus lohduttaa armollaan ja vakuuttaa ihmistä rakkaudestaan: sinä olet minun, minä olen sinut tuntenut äitisi kohdusta asti, sinä kuulut minulle.

Etsikko on kuitenkin lystikäs sana piispan saarnata, sillä se on Uuden testamentin kreikan kielessä oikeastaan sama kuin se, jolla kuvataan piispaa ja hänen kaitsentatehtäväänsä eli episkopee. Piispa on siis tullut seurakuntaan, jotta Jumala hänen kauttaan etsisi ja kutsuisi. Kun piispantarkastusta toteutetaan, on seurakunnalla etsikkoaika – mihin tästä eteenpäin suunnataan? Miten noudatetaan Jumalan kutsua, miten eletään hänen totuutensa ja rakkautensa mukaisesti?

Päivän evankeliumissa Jeesus ennusti Jerusalemin tuhoutumisen. Se tapahtui vuonna 70 eli nelisen vuosikymmentä Jeesuksen oman ristinkuoleman jälkeen. Tuolloin Rooman legioonat ensin piirittivät pitkään Jerusalemia ja sen jälkeen valloittivat kaupungin tappaen, ryöstäen, raiskaten ja orjuuttaen sen asukkaat sekä tuhoten sen ylpeyden, Herodes Suuren aikana valmistuneen upean temppelin. Temppeli oli juutalaisen uskon keskeisin kiintopiste. Kaikesta tästä kirjoitti jo antiikissa seikkaperäisen selostuksen roomalainen historioitsija Josefus. Kun me kuulemme tänä päivänä sanomia sodasta Ukrainassa ja sen kansalaisten kohtalosta tänä vuonna kimppuunsa saaman hyökkääjän käsissä, niin ymmärrämme, millainen oli hätä muinaisessa Jerusalemissa.

On merkille pantavaa, että tätä evankeliumia on halki sukupolvien luettu aivan samoihin aikoihin elokuussa kuin milloin tapahtui tuo Jerusalemin hävitys. Kirkkovuodessa se on 11. helluntain jälkeisen sunnuntain teksti, ja pyhäpäivä on lähellä juutalaisen kalenterin Av-kuun 9. päivää. Oli aika, jolloin luterilaisissa kirkoissakin luettiin jumalanpalveluksessa evankeliumin lisäksi Josefuksen kuvaus. Suomessa se sisällytettiin lyhennettynä myös vuoden 1701 virsikirjaan, joka oli käytössä lähes kaksisataa vuotta. Kristityille tuli tutuksi kertomus Jerusalemin hävityksestä, mutta sen yhteydessä vahvistui myös juutalaisvihamielisyys. Vuosittain kerrattiin, että juutalaiset eivät olleet tunnistaneet Jumalan antamaa etsikkoaikaansa vaan surmasivat niin profeetat kuin Jeesuksenkin ja joutuivat juuri siksi kohtaamaan tuhon sekä hajottamisen maailman kaikkien kansojen sekaan näiden vihattaviksi.

Kuitenkaan tätä evankeliumia ei ole tarkoitettu juutalaisvihamielisyyden lietsomiseksi. Sitä ei ole tallennettu sitä varten, että voitaisiin viisastella: ”siitä saitte, mitäs minä sanoin”. Kun siitä saarnataan, on päinvastoin nähtävä, että kyse ei loppujen lopuksi ole jonkun muun kuin meidän omasta etsikkoajastamme. Se, mitä on tapahtunut muinoin Jerusalemille, voi tapahtua myös meille. Luther saarnasi tästä raamatunkohdasta elokuussa 1525, kun Saksassa raivosi talonpoikaissota:

”Ottakaamme tästä opetus! Tämä näet koskee meitä, eikä ainoastaan meitä, jotka täällä olemme, vaan koko Saksanmaata. Ei tämä ole pilaa. Älkäämme luulko, että meidän on käyvä toisin. Eivät juutalaisetkaan ottaneet uskoakseen, ennen kuin saivat itse kokea ja oivaltaa. Meilläkin on nyt Jumalalta etsikkoaikamme. Hän on avannut meille aarteen, pyhän evankeliuminsa. Sen kautta me opimme tuntemaan hänen tahtonsa ja näkemään, että olemme olleet perkeleen vallassa. […] Pelkäänpä asioiden vielä kehittyvän siihen, että Saksa on tuhoutuva. On jo aloitettu talonpojista. Me olemme menettäneet paljon väkeä, suunnilleen satatuhatta miestä vain pääsiäisen ja helluntain välillä. Se on Jumalan suurta tekoa, mutta minä pelkään, ettei asia pysähdy tähän: tämä on vain alkua ja uhkausta, jolla hän tahtoo peljästyttää meitä, pitääksemme varamme. Ei se ole muuta kuin ketunhäntä; jos hän jälkeenpäin saapuu ruoskineen, on hän läimäyttävä kelpo lailla!”

Toisen maailmansodan jälkeen alettiin Saksassa kiinnittää uutta huomiota tähän sunnuntaihin. Natsien toteuttaman juutalaisten kansanmurhan jälkeen kirkossakin alettiin uudella tavoin nähdä oma vastuu siitä, että vuosisatojen ajan oli ruokittu halveksuntaa ja vihaa. Sodan katastrofi, kaikki mieletön kärsimys, oman maan raunioituminen sekä jakaminen miehittäjien kesken oli ehkä juuri sellaista Jumalan ruoskaa, mistä Luther varoitti. Kirkossa se tuotti kuitenkin katumusta ja synnintunnustusta sekä irtisanoutumisen kaikenlaisesta juutalaisvihasta. Nyt Saksan kirkoissa tätä pyhää vietetään Israel-sunnuntaina. Silloin ei enää mitenkään vihjata juutalaisten olevan itse syypäitä kohtaloonsa vaan tunnustetaan Jumalan uskollisuus omaisuuskansalleen ja etsitään Jumalan armoa omalle kohdalle. Luterilaisissa kirkoissa on ylipäätään luovuttu ajatuksesta, jonka mukaan Jumala olisi hylännyt juutalaiskansan ja antanut sille kuuluneen perinnön kirkolle. Kristillinen kirkko ei ole korvannut Israelia Jumalan uutena kansana, vaan kristityt ovat tulleet yhdessä juutalaisten kanssa osallisiksi Jumalan armosta.

Mitä me opimme oman kansamme tai maanosamme kohtaloista? Tämä vuosi on ainakin osoittanut, että Euroopassa joudutaan edelleen pelkäämään hampaisiin asti aseistautuneen naapurin hyökkäystä. Emme ymmärrä, miksi Jumala sallii viattomien kärsimystä. Emme tiedä, milloin Ukrainaan koittaa rauha ja miten paljon tuhoa tulee sitä ennen vielä tapahtumaan. Mutta samalla kun autamme sodan uhreja ja rukoilemme rauhaa, pyydämme Jumalalta armoa omista synneistämme. Tätä varten piispatkin vierailevat seurakunnissa kutsumassa ihmisiä etsiä Jumalan tahtoa. Ehkä sitä etsien mekin käytämme oman etsikkoaikamme oikein.