Saarna Lopen piispantarkastuksessa 5.10.2014

 

Evankeliumi Matt. 18: 1-6,10

Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja kysyivät: ”Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?”

Silloin Jeesus kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen ja sanoi:

”Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut. Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen. (…) Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.”

 

Hyvät loppilaiset. Tänään tahdon tehdä teille kaksi pientä kysymystä. Jotta jokainen pääsisi vastaamaan, pyydän, että käännyt nyt kirkonpenkissä vierustoverisi puoleen. Jos olet yksin, ole hyvä ja siirry penkissä sellaiseen paikkaan, että voit muutaman sanan vaihtaa jonkun kanssa.

Kaksi pientä kysymystä ovat seuraavat: Ensinnäkin, oletko nähnyt enkelin? Toiseksi, mistä tunnistaisit enkelin? Ole hyvä ja kerro vierustoverillesi oma vastauksesi näihin kysymyksiin.

*

Vastasiko joku nähneensä enkelin? Ehkä joku ei ollut ihan varma, mitä on nähnyt? Siinäpä se. Siksi tuo toinen kysymys. Mistäpä sitä enkelin tunnistaisi, jos sellaisen näkisi. Aika helposti mieleen tulevat lapsuuden kuvataulujen ja joulukuvaelmien esittämät kultakutriset ja siivekkäät olennot. Mutta kovin vähän Raamatussa annetaan ymmärtää enkeleillä olevan kumpaakaan tuntomerkkiä. Toisinaan enkelin kerrotaan näyttäytyneen ihmisen hahmoisena, toisinaan kerrotaan enkelin hohtaneen kirkasta valoa. Mutta sanotaanpa joidenkin myös saaneen tietämättään majoittaa kotiinsa enkeleitä (Hepr. 13:2).

Sana enkeli tarkoittaa alun perin sanantuojaa. Sitä on käytetty niin ihmisestä kuin henkiolennosta. Raamatussa enkelit esiintyvätkin Jumalan sanansaattajina, jonkin tärkeän viestin tuojina. Mutta on heillä muitakin tehtäviä. Tälle päivälle nimen antavasta arkkienkeli Mikaelista kerrotaan Ilmestyskirjassa, että hän enkelten sotajoukkoineen taisteli lohikäärmettä vastaan ja heitti sen alas taivaasta maan päälle (Ilm. 12:7-9).

Tästä kertomuksesta on yritetty etsiä selitystä pahan alkuperälle: pahuus olisi tullut maailmaan langenneen enkelin myötä. Mutta tällaisessa selityksessä tulee olla pidättyväinen. Emme tiedä, miksi Jumalan luomassa hyvässä maailmassa on pahuutta. Sen kuitenkin tiedämme, että siihen syyllistyvät ihmiset eikä sitä voi työntää enkelten syyksi. Tuo Ilmestyskirjan kertomuskaan ei selitä pahan alkuperää, se päinvastoin selittää, missä on voitto pahan vallasta. Se liittyy siihen, mitä Jeesuksen ylösnousemuksessa tapahtui. Pahan valta voitettiin, eikä sillä enää ole otetta, joka sitoisi ihmisen kuolemaan. Syyttäjällä ei enää ole mahdollisuuksia, armo on tullut syntiä suuremmaksi, tuomio on poistettu.

Mikkelinpäivää vietetään yleisesti enkelien päivänä, mutta myös lasten päivänä. Liittymäkohdan näiden välille antaa ajatus suojelusenkelistä. Tai ehkä paremmin, lasten enkeleistä, jotka joka hetki saavat taivaassa katsella Jumalan kasvoja. Lasten kanssa kulkevista enkeleistä ei Raamatussa suoranaisesti paljon kerrota, suojelevista enkeleistä sen sijaan kerrotaan.

Vanhan testamentin apokryfikirjoihin kuuluvassa Tobitin kirjassa kerrotaan Rafael-nimisestä enkelistä, joka saattaa nuorta Tobiasta tämän pitkällä matkalla ja ryhtyy vielä tämän puhemieheksi ja järjestää häät. Tobias ei kuitenkaan tiedä, että hänen matkakumppaninsa on enkeli.

Vasta tarinan lopussa Rafael paljastaa todellisen olemuksensa: ”Minä olen Rafael, yksi niistä seitsemästä enkelistä, jotka ovat Herran lähellä ja joiden on lupa tulla hänen kirkkautensa eteen. […] En minä omaa hyvyyttäni tullut teitä auttamaan, vaan Jumala tahtoi minun tulevan. Häntä teidän pitää kiittää kaikkina aikoina, hänelle teidän pitää virittää ylistyslauluja.” (Tob. 12:15,18)

Ehkäpä Rafael on siis niitä Jeesuksen mainitsemia lasten enkeleitä, jotka joka hetki katselevat Jumalan kasvoja. Se tarkoittaa, että lapsilla on erityinen yhteys Jumalaan. Heillä on erityinen välittäjä, saattaja, joka on myös taivaallinen sanansaattaja. Lasten asia on erityisesti Jumalan tiedossa. He ovat Jumalan silmäterä.

Tänään luettiin Ilmestyskirjasta kohta, jossa sanottiin enkeleitä olevan Jumalaa ylistämässä ”lukemattomia, kymmenentuhatta kertaa kymmenentuhatta ja tuhat kertaa tuhat” (Ilm 5:11). Enkeleitä näyttää olevan taivaassa määrättömästi, kaiken inhimillisen käsityskyvyn ylittävästi. Yhtä enkeliä ei siitä joukosta huomaa. Ääni sulautuu muiden ääneen, ja tehtävänä on vain ylistää Jumalaa niistä pelastusteoista, joita hän on tehnyt lähettäessään Poikansa syntymään ihmiseksi, kärsimään kuoleman ja voittamaan. Mutta lukemattomien enkelien sijasta onkin katsottava vain yhtä, nimittäin yhtä lasta. Lapsesta sanotaan, ettei heistä yhtäkään saa halveksia.

Mikä kontrasti! Väkeviä taivaallisia olentoja on niin paljon, ettei niistä ihminen voi pitää lukua, mutta huomio kiinnitetäänkin yksittäiseen pieneen ja heikkoon lapseen. Lapsella on mitä suurin arvo, hän on Jumalan huomion kohteena, olkoon siis myös ihmisten huomion kohteena. Veisatkoot enkelit niin että taivaan kuori tutisee, mutta Jumala suuntaakin katseensa heikkona ja pienenä pidettyyn yhteen lapseen – yksikään heistä ei saa joutua hukkaan. Kukaan ei saa lasta halveksia, vielä vähemmän alistaa tai käyttää hyväkseen. Jääkööt ihmisiltä vaikka enkelit huomaamatta, kunhan huomaavat lapsen. Olkoot taivaalliset saattajat ja sanansaattajat tunnistamatta, kunhan tunnistetaan lapsi.

Mutta miksi juuri lapsi? Miksei vaikka aikuinen tai vanhus, onhan heilläkin tarpeita? Kenties siksi, koska lapsessa asuu jo koko elämä kaikkine mahdollisuuksineen, mutta vasta alussa, nupullaan ja viattomuudessa ja kuitenkin kaikessa avoimuudessaan haavoittuvaisena koko matkaltaan. Miten helppo onkaan silloin pahantekijän, alistajan ja hyväksi käyttäjän murskata lapsen omanarvontunto sekä luottamus toisiin ihmisiin ja siten tuhota hänen elämänsä.

Kolme vuotta sitten saarnasin eräässä seurakunnassa samasta evankeliumin kohdasta, jossa Jeesus mainitsee, että parempi olisi lapsen viettelijälle että hänelle pantaisiin myllynkivi kaulaan ja upotettaisiin meren syvyyteen. Puhuin siitä, että kirkonkin piirissä oli tullut ilmi lasten seksuaalista hyväksikäyttöä ja luonnollisesti tuomitsin sellaiset rikokset. Paikallislehti teki raamatunkohdasta ja saarnasta otsikon, jonka mukaan piispan mielestä hyväksikäyttäjille tulisi panna myllynkivi kaulaan ja upottaa mereen.

Onhan Jeesuksen tuomio hyvin voimakas; ei siihen juuri piispalla lisättävää ole. Ainakin tuo kielikuva osoittaa, miten vakavan asian kanssa ollaan tekemisissä, kun puuhataan herkkien lasten kanssa. Seurakunnissakin on viime aikoina kiinnitetty yhä enemmän huomiota lapsiin ja lasten oikeuksiin. Aiemmin tänä vuonna kirkolliskokous päätti, että kun kirkollisessa toimielimessä tehdään jokin päätös, jolla voi olla lapsiin liittyviä seuraamuksia, on ennen päätöstä tehtävä lapsivaikutusten arviointi. Tämä koskee myös paikallisseurakunnan päätöksentekoa. Se on yksi esimerkki siitä, että lasta kunnioitetaan ja arvostetaan.

Lapsen arvostamista on myös hänelle kristillisen kasvatuksen antaminen. Moni tuntuu nykyään ajattelevan, että kun lapselle puhuu uskosta mahdollisimman vähän, hän on vanhempana vapaampi valitsemaan itse, mitä haluaa uskoa. Mutta tämä on yhtä hyvin perusteltua kuin jos päättäisi olla puhumatta lapselle mitään ja odottaisi, että aikuiseksi kasvettuaan lapsi valitsisi itselleen äidinkielen. Lapsi tulee ottaa vakavasti nimenomaan uskoon kykenevänä olentona. Lapsella on omia uskoon liittyviä kysymyksiä ihmisestä, Jumalasta, hyvästä ja pahasta. Hänelle ei pidä asettaa malliksi aikuisen uskoa ja sen kysymyksiä, vaan päinvastoin. Lapsi on aikuiselle malli nöyrtyä Jumalaan luottavaksi.

Piispantarkastuksen aikana olen havainnut, että täällä Lopella on seurakunta sijoittanut voimavarojaan juuri lasten parissa tehtävään työhön. Se näkyy tämänkin messun lasten enkelikulkueessa. Lasten parissa tehtävää työtä voi pitää hyvänä tulevaisuuden sijoituksena. Niin vaikutetaan siihen, millainen paikka Loppi on asua meidän lastemme tai lastenlastemme aikana. Heihin sijoitettu aika koituu tämän paikkakunnan hyväksi.

Enkeleitä on vaikea nähdä, tai ehkä emme vain tunnista enkeleitä. Mutta se ei olekaan niin tärkeää kuin tunnistaa, missä itse voimme toimia saattajana tai sanansaattajana, erityisesti lapselle. Sehän juuri on myös seurakunnan ja yksittäisen kristityn tehtävä. Enkeli kulkee lapsen kanssa – onko enkelillä sinun nimesi?

Tunnustakaamme yhteinen kristillinen uskomme.