Piispan saarna pääsiäisen radiojumalanpalveluksessa Tampereen Aleksanterin kirkossa 20.4.2014

Evankeliumi Joh. 20: 1-10

Sapatin mentyä, viikon ensimmäisenä päivänä Magdalan Maria tuli jo aamuhämärissä haudalle ja näki, että haudan suulta oli kivi siirretty pois. Hän lähti juoksujalkaa kertomaan siitä Simon Pietarille ja sille opetuslapselle, joka oli Jeesukselle rakkain, ja sanoi heidät tavattuaan: ”Ovat vieneet Herran pois haudasta, emmekä me tiedä, minne hänet on pantu.” Pietari ja se toinen opetuslapsi lähtivät heti juoksemaan haudalle.

Miehet menivät yhtä matkaa, mutta se toinen opetuslapsi juoksi Pietaria nopeammin ja ehti haudalle ensimmäisenä. Hän kurkisti sisään ja näki käärinliinojen olevan siellä, mutta hän ei mennyt sisälle. Simon Pietari tuli hänen perässään, meni hautaan ja katseli siellä olevia käärinliinoja. Hän huomasi, että Jeesuksen kasvoja peittänyt hikiliina ei ollut käärinliinojen vieressä vaan erillään, omana käärönään. Nyt tuli sisään myös se toinen opetuslapsi, joka oli ensimmäisenä saapunut haudalle, ja hän näki ja uskoi. Vielä he näet eivät olleet ymmärtäneet, että kirjoitusten mukaan Jeesus oli nouseva kuolleista.

Opetuslapset lähtivät haudalta majapaikkaansa.

 

Tämän kirkon vieressä on Tampereen ensimmäinen hautausmaa. Se jäi pois käytöstä jo toistasataa vuotta sitten. Omaisia ei enää näe tämän puiston muistomerkkien luona rakkaitaan kaipaamassa. Niin tänne haudatut kuin heitä saattaneet ovat jo aikapäiviä sitten kadonneet. Mutta kerran täälläkin kuljettiin etsien. Etsien elävää, ei kuollutta.

Kun rakkaan ihmisen haudalle tullaan, halutaan olla hetki elävän kanssa. Vaikka sitten vain muistoissa elävän, mutta kuitenkin sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa vielä jaetaan jotain yhteistä. Hautaan laskettu ei olekaan kokonaan poissa. Vaikka ihminen tulee maaksi jälleen, ei hautausmaalle tulla ajattelemaan maata vaan muuta. Tullaan muistamaan elävää ja toivomaan jälleennäkemistä.

On tärkeää saada jättää jäähyväisiä, montakin kertaa. Sureminen vapauttaa voimia elämiseen. Vähä vähältä avautuu tilaa suuntautua tulevaan. Mutta se on vaikeaa, ellei ole haudan suomaa muistopaikkaa.

Miten suuri onkaan niiden tuska, jotka eivät saa haudata omaistaan. Kun ihminen katoaa jäljettömiin, epätietoisuus hänen kohtalostaan raastaa hänen läheisiään. Vaikka järki on varma kadonneen kuolemasta, tunne ei luovu toivosta. Ellei ruumista löydy, ei sureminen pääse alkuun. Kun ruumis löytyy, mieli huojentuu: nyt me molemmat pääsemme lepoon.

Ihminen on valmis uhraamaan aikaa, voimia ja varoja kadonneiden ja kuolleiden omaistensa etsimiseen ja kotiin tuomiseen. Mitä muuta hän voisikaan tehdä? Ei läheisiään voi hylätä. Äskettäin haki Norjassa suomalainen sukeltajien ryhmä viranomaisten kieltoja ja oman henkensä riskiä uhaten kaksi hukkunutta toveriaan syvästä luolasta. Intian valtamerellä on miljoonien kustannuksista piittaamatta jo yli kuukauden ajan etsitty kadonnutta lentokonetta ja sen satoja matkustajia. Korean edustalla yritetään kaatuneen laivan uumenista noutaa koulunuoria. Kaikkien näiden ihmisten kaipaavat omaiset saattavat vain odotella levottomina rakkaittensa saamista kotiin.

Ehkä rakkaan ihmisen kaipaaminen ja hänen kunniallinen hautaamisensa on yksi piirre, joka juuri tekee meistä ihmisiä. Se osoittaa, että emme pidä toisiamme pelkkänä materiana edes silloin, kun elämä on jo kuolleesta ruumiista paennut. Ihminen on paljon enemmän kuin vain luonnon kiertokulkuun palaavia alkuaineita. Me olemme persoonia ja kuulumme toistemme yhteyteen, eikä kuolemakaan katkaise siteitä väliltämme.

Myös Jeesuksen opetuslapset olivat samanlaisia. Eivät he olleet opettajansa ja ystävänsä kuoleman edessä yhtään sen tyynempiä tai ajatuksiltaan seesteisempiä kuin me. Eivät he voineet uskostaan huolimatta ymmärtää, miksi heidän Mestarinsa oli joutunut kokemaan niin hirveän kuoleman.

Hänen hautaamisensa oli tapahtunut paniikinomaisella kiireellä ennen kuin sapatinlepo alkoi. Jeesus oli kannettu suoraan ristiltä vaikutusvaltaisen sivullisen lahjoittamaan hautaan. Ei asianmukaista ruumiin voitelua, ei aikaa surulle eikä uuteen suuntautumiselle. Pelkkää epätietoisuutta: tähänkö tämä päättyi? Miten meidän nyt käy? Olemmeko menettäneet kaiken?

Sama tuska läpäisee myös Magdalan Marian kokemuksen Jeesuksen haudalla: nyt on vielä hautakin aukaistu! Eikö se riitä, että Jeesus runneltiin ja surmattiin kiduttamalla? Ovatko viranomaiset siirtäneet ruumiin jonnekin rikollisten joukkohautaan, vai ovatko ryöstäjät tunkeutuneet hautaan? Missä hän on, emmekö saa hoitaa hautausta loppuun?

Vain haudan suuaukkoon luodulla silmäyksellä Maria päättelee ruumiin kadonneen. Inhimilliseen tapaan hän pelkää heti pahinta. Hänen ei kerrota astuneen sisään katsomaan mitä haudassa on, vaan kiirehtineen heti kertomaan asiasta Pietarille ja Jeesuksen lempioppilaalle: ”Ovat vieneet Herran pois haudasta, emmekä me tiedä, minne hänet on pantu.”

Maria ei hae vain ruumista, hän hakee Herraa. Sellaisena hänen etsimisensä on kuitenkin paljon enemmän kuin vain kunnollisten hautajaisten valmistelua. Se on elävän ihmisen etsimistä.

Elävää Herraa haetaan myös hautajaisten ulkopuolella. Kysytään, missä Jeesus on? Elääkö hän? Vaikuttaako hän maailmassa? Vai onko hän kenties jättänyt meidät? Miksi on niin paljon viattomien kärsimystä, miksi niin paljon pahan valtaa? Eikö Herra voisi sen kaiken poistaa? Jeesusta etsitään, ja joku on varma hänen ruumiinsa joutuneen hukkaan, muutenhan maailma olisi tietysti parempi.

Mutta näin ajateltaessa ei ymmärretä, mikä merkitys Jumalan Pojan omalla kuolemalla ja hautaamisella on.

Juuri siinä Jumala itse tulee osaksi maailman kärsimystä. Hän ottaa kannettavakseen pahan vallan ja alistuu sen tuhottavaksi. Mutta koska Jeesus on Jumalan Poika, häneen ei kuolemalla ole lopullista valtaa. Päinvastoin, hän omalla kuolemallaan tuhoaa pahan vallan. Jumalan antautuessa kuolemaan tulee kuolema itse surmatuksi. Ikuinen Jumala on katoamaton, ihmiseksi tulleena hän ottaa itseensä myös ihmisen kuolevaisuuden. Kuolemattomana Jumalana hän ei jää haudan valtaan, vaan nousee sen telkien takaa.

Pietari ja Jeesuksen lempiopetuslapsi juoksevat haudalle: he haluavat nähdä, missä Herra on. Voiko nyt hän, joka monella tapaa osoitti olevansa Jumalan lähettämä, jäädä kuolleena hautaan? Missä on hän, jonka piti heille antaa uusi tulevaisuus? Haudalle juosseet eivät ainoastaan etsi ruumista, vaan he kysyvät niin kuin kuka tahansa meistä: vieläkö meillä on toivoa? Onko Jeesus sittenkin jossain?

Mutta hautaan jääneet käärinliinat hämmentävät sisään astuneen Pietarin ja sen toisen opetuslapsen. Mikäli viranomaiset olisivat siirtäneet ruumiin, he eivät olisi riisuneet sitä alastomaksi ja jättäneet liinoja hautaan. Haudanryöstäjät puolestaan olisivat avanneet kääreet, mutta vain varastaakseen liinat ja niiden sisään kiedotut tuoksuvat aineet. Ruumiin he olisivat jättäneet. Mitä siis on voinut tapahtua?

Käärinliinojen näkeminen oli arvoitus. Jeesuksen kasvoja peittänyt hikiliina oli laitettu erilleen. Kun Jeesus kutsui Lasaruksen ulos haudastaan, tämä oli ollut liinoihinsa sidottu, kasvoillaan myös se hikiliina, joka piti ruumiin leukaa kiinni. Siteistään ei Lasarus voinut itse vapautua, vaan toisten täytyi se hänelle tehdä (Joh. 11:44). Miten Jeesus nyt on voinut vapautua siteistään, miten kasvojen liina joutua erilleen?

Pietarin perässä Jeesuksen hautaan astuneesta opetuslapsesta sanotaan, että hän näki ja uskoi. Ehkä hän uskoi Jeesuksen astuneen ulos käärinliinoistaan. Mutta evankelista kertoo, etteivät he vielä tuolloin ymmärtäneet, että Jeesus oli nouseva kuolleista. Tuo toinen opetuslapsi kuitenkin uskoi jo jotain. Ehkä hänelle riittivät käärinliinat antamaan toivon pilkahduksen: kaikki ei olekaan vielä menetetty, Jeesus voi olla jossain.

Johanneksen evankeliumissa kerrotaan usein tästä Jeesuksen erityisesti rakastamasta opetuslapsesta. Vaikka Pietarilla on kiistatta oppilasjoukon johtajan asema, tämä häntä nuorempi ohittaa hänet toistuvasti. Hän saa nojata Jeesuksen rintaa vasten viimeisellä aterialla ja Pietari kysyy hänen välityksellään Jeesukselta, kuka tämän kavaltaa (13:23-24). Johannes kertoo myös, että Pietari pääsi ylimmäisen papin pihaan Jeesuksen vangitsijoiden perässä vain, koska eräs toinen opetuslapsi hänet sinne suhteillaan vei (18:15-16). Siellä Pietari puolestaan kielsi Jeesuksen. Ristillä riippuessaan Jeesus vielä antoi rakkaimmalle oppilaalleen tehtäväksi pitää huolta hänen äidistään Mariasta (19:26-27). Tämä opetuslapsi on Pietaria askeleen edellä myös uskossa. Häntä on kirkon perinteessä kutsuttu Johannekseksi, ja hänen sanotaan olevan nimeään kantavan evankeliumin tapahtumien todistaja (21:24).

Maria, Pietari ja Johannes saivat haudalla vain merkkejä ylösnousemuksesta. He eivät sitä vielä ymmärtäneet. Haudalta he palasivat kotiinsa. Mikäli miehet olisivat jääneet Marian kanssa haudalle, he kenties olisivat kohdanneet Jeesuksen elävänä hänen kanssaan. Sillä vasta Jeesuksen kohtaaminen muutti kaikkien heidän elämänsä, poisti heidän surunsa ja epätoivonsa. Elävän Jeesuksen tuleminen heidän luokseen sai heidät iloisina kertomaan muillekin sanoman kuoleman voittamisesta. Uusi aika on alkanut, Jumalan valtakunta koittaa.

Usko ei välttämättä edellytä käärinliinojenkaan näkemistä. Herra kohdataan ja häneen uskotaan näkemättä. Usko Kristukseen on jo nimittäin itsessään ylösnousseen Herran kohtaamista. Usko merkitsee jo Kristuksen läsnäoloa. Usko ei kuitenkaan ole aina ole vahvaa eikä varmaa. Siihen sisältyy aina kysymyksiä ja epätietoisuutta. Mutta pienenä kipinänäkin se on riittävää.

Marian, Pietarin ja Johanneksen usko oli kullakin erilainen, olihan kukin heistä oma persoonansa. Kukin heistä kyseli, epäili, uskoi ja odotti eri tavoin. Mutta heidän uskonsa oli yhteistä luottamusta samaan Kristukseen, yhteen ja ainoaan kuoleman Voittajaan.

Jeesuksen haudalta lähtenyt sanoma ei ole sen kuulijalle kerralla itsestään selvä. Ottaa aikansa ymmärtää ja omaksua se – ja sittenkään sitä ei voi täysin ymmärtää, vain uskoa. Mitä muuta toivoa meillä olisi?

Jokainen kristillinen hautausmaa viittaa Jeesuksen hautaan. Tämänkin kirkon vieressä monet kivet osoittavat ylöspäin. Ne eivät ole haudan peittona, vaan merkkinä siitä, että kerran koittaa ylösnousemus. Silloin kaikki, jotka sukupolvien ajan ovat saattaneet omaisiaan, saavat nousta uuteen elämään. Koittaa jälleennäkemisen aika, Herran Kristuksen näkemisen aika.