Avauspuhe Ekumeenisen teologian iltapäivä -webinaarissa 15.11.2023

Reilut neljäkymmentä vuotta sitten arkkipiispa John Vikström allekirjoitti Kaste, ehtoollinen ja virka -asiakirjan suomenkielisen versioon viestin Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle. Arkkipiispa kiinnitti huomiota siihen, että asiakirja, niin opillinen kuin se onkin, ”on kirjoitettu todistavaa, palvelevaa ja rukoilevaa seurakuntaa silmällä pitäen”. ”Se ei koske vain pappeja ja muita seurakunnan työntekijöitä”, vaan ”koko Jumalan kansaa, siis kaikkia seurakuntalaisia”, kirjoitti Vikström.

Kaste, ehtoollinen ja virka eli BEM muodostui hyvin tärkeäksi ekumeenisen liikkeen edistymisen kannalta, mutta samalla myös kirkkojen itseymmärryksen kannalta. Nämä kaksi puolta kietoutuvat toisiinsa niin, ettei ole helppo sanoa, kumpi on tärkeämpi. Ehkä asia kuitenkin on niin, että vain ekumeeninen, yhteinen ymmärrys siitä, mitä merkitsee kuulua Jumalan kansaan, voi vaikuttaa myös omaan identiteettiin? Ei siis niin, että ensin tulee tapahtua jokin oman itseymmärryksen selkiytyminen ja vasta sitten voidaan tutkia, mitä yhteistä meillä on toisten kanssa, vaan siten, että oma käsitys itsestä kehittyy vain syventymällä yhteiseen uskonkäsitykseen.

BEM osoittautui juuri tällaiseksi ekumeeniseksi asiakirjaksi. Se oli myös sen tarkoitus, ei jäädä yhdeksi neuvotteluraportiksi monien joukkoon vaan haastaa kirkot työskentelemään niin oman itseymmärryksensä kuin ekumeenisen velvoitteensa parissa. Asiakirjan vastaanottamisen eli reseption tuli läpäistä monta kirkollisen elämän tasoa ja muodostua hengelliseksi prosessiksi. Kun asiakirja 1982 valmistui, Faith & Order -komission puheenjohtajisto pyysi kirkkoja käyttämään sitä laajasti sekä antamaan vastaus mm. kysymykseen ”missä määrin kirkkonne voi tunnistaa tässä tekstissä kirkon vuosisataisen uskon?”

Vielä luonnosvaiheessa edellisvuonna oli tätä kysymystä hahmoteltu sellaisessa muodossa, jossa tiedusteltiin, voivatko kirkot hyväksyä tekstin ilmaisevan niiden oman käsityksen. Nyt ei kysyttykään ensisijaisesti omaa identiteettiä vaan sitä, miten tässä asiakirjassa liitytään siihen historialliseen ja jatkuvaan apostolisen kristinuskoon, johon varmaankin vastauksia antavat kirkot epäilemättä itse katsoivat liittyvänsä. Näin sitoutettiin kirkot astumaan omien perinteisten määritelmiensä ulkopuolelle ja peilaamaan omia käsityksiään BEMissä ilmaistuun yhteiseen uskoon eikä toisinpäin, arvioimaan vain sitä, miten BEM onnistuu ilmaisemaan kullekin tunnustuskunnalle rakkaimpia aarteita.

Tämä heijasti muutenkin muuttunutta ilmapiiriä ekumeenisessa liikkeessä: 1960- ja 70-luvuilla oli painotettu enemmän uudeksi luomista sekä murrosta vanhaan nähden, mutta nyt keskityttiinkin kirkon jatkuvuuteen aikain halki. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten BEM nosti historiallisen piispan, papin ja diakonin kolmisäikeisen viran malliksi ja jopa välineeksi ykseyden tavoittelussa. Yhteinen oli löydettävissä traditiosta.

Kirkkoja haastettiin myös vastaamaan kysymykseen ”mitä apua ja opastusta tästä tekstistä on kirkkonne jumalanpalveluselämälle, kasvatustoiminnalle, eettiselle ja hengelliselle elämälle sekä kirkon todistustehtävälle?” Tällaiseen kysymykseen voi jokin toimielin helposti muotoilla kauniin ja kiittävän vastauksen ja kehua, että onhan tästä meille virikettä. Mutta kysymys ei tyhjenisi siihen, että Geneveen lähetettäisiin jokin hyväntahtoinen vastaus. Sen sijaan asiakirjan tulisi vaikuttaa kirkossa juuri noissa asioissa. Vaikka se ei ollut tarkoitettu kristinopin tiivistelmäksi, sitä voitaisiin käyttää katekeettisena välineenä. Koska se oli syntynyt laajassa yhteistyössä, sitä saatettaisiin hyödyntää kirkkojen työntekijöiden teologisessa koulutuksessa. Se voisi antaa merkittävää liturgista innoitusta, kun kirkot uudistavat jumalanpalvelustensa tekstejä. Kauaskantoista vaikutusta sillä tulisi olemaan, kun kirkot sen avulla jatkaisivat omia ekumeenisia dialogejaan.

Tähän väliin pieni henkilökohtainen muisto. Olin 80-luvun lopulta alkaen Tampereella toimineen ekumeenisen työryhmän sihteeri ja muistan, miten innostuimme järjestämään omia paikallisia kaste, ehtoollinen ja virka -seminaareja kirkkojen edustajien kesken. Asiantuntijana työryhmässä vieraili F&O-komission suomalainen jäsen, Kirkon koulutuskeskuksen johtaja Juha Pihkala, sittemmin edeltäjäni Tampereen piispana. Ei niistä keskusteluista tietenkään mitään sopimuksia syntynyt, ei edes paikallisia saati kirkkojenvälisiä, sen sijaan syntyi toinen toisemme tuntemista ja ymmärtämistä. Ehkä tärkeintä oli, että halusimme tunnistaa yhteisen kristillisen uskon, joka kantoi aikojen halki.

1990-luvun puoliväliin mennessä BEM oli käännetty 35 kielelle ja F&O -komissio saanut vastauksia kaikkiaan 190 kirkosta, järjestöstä, teologisesta laitoksesta jne. Ne julkaistiin kuusiosaisena kirjasarjana. Prosessi jatkui liittämällä kirkkojen näkemykset komissiossa meneillään olleeseen hankkeeseen, joka koski apostolisen uskon yhteistä ilmaisua. Palautteet ohjasivat myös kirkko-opin syvempään käsittelyyn, mikä tuli komission maailmankonferenssin teemaksi Santiago de Compostelassa 1993. Tuolloin oli pinnalla erityisesti koinonian käsite. Jumalan persoonien välinen yhteys nähtiin sekä kirkon ykseyden perustaksi että malliksi, samoin kuin kristittyjen keskinäisen rakkauden ja resurssien jakamisen esikuvaksi ja voimanlähteeksi. Kolminaisuusoppi ja kirkko-oppi tulivat läheisempään vuorovaikutukseen, mikä tuotti kymmenen vuotta sitten ilmestyneen asiakirjan Kirkko: Yhteistä näkyä kohti. Siihen kohdistui alkuun yhtä suuria odotuksia kuin BEMiin, mutta vaikutukset lienevät jääneet pienemmiksi – tai sitten niitä vielä odotetaan. Yhdessä suhteessa kuitenkin on jo nähtävissä muutosta: Kirkko-asiakirjasta annetuissa palautteissa kuuluu entistä paremmin globaalin etelän ääni, ja lähetystehtävän nähdään tulleen selvemmin kirkkoa määrittäväksi tekijäksi. Tästä aiheesta olen kirjoittanut hieman enemmän eilen julkaistussa dosentti Risto Ahosen 80-vuotisjuhlakirjassa.

BEMillä oli merkittävää vaikutusta F&O-komission ohella myös muuhun ekumeeniseen liikkeeseen sekä kirkkoihin. Vaikutuksen eri osa-alueita tulevat tämän seminaarin alustukset käsittelemään lähemmin. Otan kuitenkin päätteeksi kolme esimerkkiä.

Ensinnäkin, Luterilaisen maailmanliiton ja Anglikaanisen kirkkoyhteisön asettama komissio sai tukea yksimielisyyden ilmaisuun niin kasteen, ehtoollisen kuin viran osalta jo samana vuonna 1982 Helsingissä pidetyssä neuvottelussa. Sen seurauksena esimerkiksi kymmenen vuotta myöhemmin valmistunut Porvoon yhteinen julkilausuma viittaa monin paikoin BEMiin ja siteeraa sitä etenkin käsitellessään viran kolmisäikeisyyttä sekä kirkon apostolisen jatkuvuuden ja piispanviran jatkuvuuden suhdetta.

Toiseksi, ehtoollista käsittelevässä osassa BEM kokosi ehtoollisliturgian yhdeksi listaksi painottaen sen olevan ehjä kokonaisuus. Tarkkaan katsoen tuo lista sisälsi koko messun alusta loppuun, mutta siinä kiinnitettiin erityinen huomio ehtoollisrukouksen osiin. Tämä epäilemättä auttoi myös meillä näkemään, että ehtoollinen on jumalanpalveluksen ydin, ei sen lisäke, ja sitä tulisi viettää ”ainakin joka sunnuntai”. BEM kehotti kirkkoja ”testaamaan omia liturgioitaan sen yksimielisyyden valossa”, joka ehtoollisen kohdalla oltiin saavuttamassa. Näin tapahtui meillä 1990-luvulla käynnistyneessä jumalanpalvelusuudistuksessa. Lisäksi meillä piispat antoivat 2010-luvulle tultaessa yli jäävistä ehtoollisaineista papeille ne ohjeet, jotka jo BEMiin olivat sisältyneet: ”Arvokkain tapa käsitellä jumalanpalveluksessa käytettyjä ehtoollisaineita on nauttia ne, jolloin ei tule sulkea pois mahdollisuutta käyttää niitä sairaiden ehtoollisessa”. Tätä kohtaa sovellettiin jumalanpalveluksen oppaan Palvelkaa Herraa iloiten toisessa painoksessa, jossa neuvottiin, miten diakonian virkaan vihitty voi viedä messusta pyhitetyn ehtoollisen kotiin sidotuille. Odotamme, milloin seurakunnissa otetaan käyttöön tabernaakkeleita eli sakramenttikaappeja.

Kolmanneksi, virkaa käsittelevässä osassa BEM painottaa ordinaation olevan syvimmältä olemukseltaan Pyhän Hengen lahjojen rukoilemista mutta myös julkista virkaan erottamista eli valinnan vahvistamista. Luterilaisessa perinteessä jälkimmäinen on painottunut siinä määrin, että meillä edelleen kätten päällepanemisen yhteydessä lausutaan siunaus ja itse epikleettinen rukous on siitä erotettu. Jatkotyöskentelyssä on syytä seurata tässäkin BEMin viitoittamaa tietä.

Hyvät osanottajat, BEM julkaistiin yli neljä vuosikymmentä sitten, mutta se elää yhä. Toivotan hyvää seminaaria ja palaan jatkamaan tuomiokapitulin istuntoa.