Avioliitto ja kirkko

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kokousedustajat.

Olen ottanut osaa samaa sukupuolta olevien parien kirkollista vihkimistä tai siunaamista koskevaan keskusteluun koko 2000-luvun ajan niin paikallisella, hiippakunnallisella, kokonaiskirkollisella kuin kansainvälisellä ja ekumeenisella tasolla. Kaikkialla on käytetty aivan samoja perusteluja. Ne ovat kummaltakin suunnalta katsoen ymmärrettäviä. Kiinnostavasti ne kuitenkin johtavat sekä muutosta kannattavilla että sitä vastustavilla samaan hengelliseen pääargumenttiin, jonka olen kuullut molemmin puolin. Se kuuluu näin: ”Tällä asialla punnitaan, pysyykö kirkko uskollisena Kristuksen evankeliumille.” Kun molemmin puolin on kyse näin perustavanlaatuisesta näkemyksestä, edellyttää yhdessä kulkeminen joko molemminpuolista oman ehdottoman käsityksen suhteellistamista tai kahden käsityksen samanaikaisuuden hyväksymistä.

Kirkoissa on käytetty paljon energiaa asian käsittelyyn etiikan, dogmatiikan, raamatunselityksen ja lainsäädännön kysymyksenä. Vaikka ne sinänsä ovat tärkeitä ja kiintoisia, minulle asia on alusta asti näyttäytynyt ekklesiologian eli kirkkona olemisen kysymyksenä. Myös kirkolliskokouksen päätöksenteko kohdistuu lopulta juuri tähän näkökulmaan. Selitän, mitä tarkoitan.

Ensinnäkin kirkko on Kristuksen ruumis, erilaisten jäsenten elävä kokonaisuus. Se on Kristukseen kastettujen ja häneen uskovien yhteisö. Seurakuntiemme seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvilla jäsenillä ja työntekijöillä on paikkansa Kristuksen todistajina. Onko meillä rakkautta ottaa heidät täyteen yhteyteen ja antaa heidän liitoilleen tunnustus? Ilman sitä heidän on vaikea uskoa puhettamme Jumalan rakkaudesta.

Toiseksi kirkko on rukoileva yhteisö. Vihkiminen on liturginen toimitus. Nyt moni pappi vihkii ilman kokonaiskirkon tukea ikään kuin yksityisenä uskonnollisena virkailijana. Pappi on kirkkonsa pappi ja hänen toimituksensa ilmaisevat kirkon uskoa ja rukousta, eivät papin omaa hyvää tahtoa. Meidän on kirkkona kyettävä muotoilemaan yhteinen tahto tukea julkisesti toisiinsa sitoutuvia pareja hengellisellä tavalla. Kirkkokäsikirjassa tarvitaan tähän soveltuvia Raamatun lukukappaleita sekä rukouksia.

Kolmanneksi kirkko on olemukseltaan yksi. Sen näkyväksi tekemisen edellytyksenä ovat yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. ”Evankeliumin oppiin” kuuluvat Augsburgin tunnustuksessa pelastuksen pääkohdat Jumalasta Luojana, ihmisestä syntisenä, Jumalan Pojasta lunastajana, vanhurskauttamisesta uskosta, kirkon virasta sanan ja sakramenttien palvelijana sekä uudesta kuuliaisuudesta. Mutta näkyvän ykseyden edellytyksiin ei kuulu yksimielisyys avioliitosta. Valitettavasti asia on kuitenkin johtanut kirkkojen ja kirkkoliittojen osittaisiin repeämiin.

Neljäs kirkko-opillinen ulottuvuus seuraakin juuri tästä. Voiko kristikunnassa olla yhtä aikaa kaksi erilaista käsitystä samasta asiasta? On myönnettävä, ettei sellaista voi pitää ihanteena. Uudessa testamentissa apostolit kehottavat seurakuntia yksimielisyyteen. Kaksi käsitystä näyttää kuitenkin olevan todellisuutta, joka seuraa ihmisten ja heidän tarpeidensa erilaisuudesta. Siksi nyt käsillä olevassa esityksessä todetaan eri käsitysten olevan perusteltu eri tavoin.

Kautta evankeliumien Jeesus yllättää ne, jotka ovat varmoja Jumalan käskyistä. Jeesus ottaa yhteisöön heidät, jotka on eri syistä suljettu ulkopuolelle. Hänessä alkanut uusi messiaaninen aika merkitsee toivoa heille, joilta se on pyhien kirjoitusten liian kapean tulkinnan voimalla suljettu. Se kutsuu meitäkin ajattelemaan uudelleen, mikä Jumalan tahto on.