Autuaita ovat rauhantekijät

Matteuksen evankeliumin luvusta 5:

Autuaita murheelliset: he saavat lohdutuksen.
Autuaita kärsivälliset: he perivät maan.
Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan.
Autuaita ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan.
Autuaita puhdassydämiset: he saavat nähdä Jumalan.
Autuaita rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen.

”Autuaita ovat rauhantekijät”, sanoi Jeesus.

Kukapa ei olisi mieluusti juuri sellainen, jollaisia Jeesus vuorisaarnassaan autuaiksi julisti. Suomen sana autuas on hyvin vanha; sitä käytti jo Mikael Agricola Uuden testamentin käännöksessään. Se tarkoittaa ikuisesti onnellista, siis sellaista, joka on saanut pysyvän ilon, katoamattoman levon ja tyytyväisyyden. Ihminen voi tulla onnelliseksi monesta hyvästä asiasta, mutta hänen onnensa on vaihtuvaa ja pois hiipuvaa. Hän voi päästä nauttimaan terveydestä, turvallisuudesta, hyvinvoinnista ja hänellä voi olla ystäviä, rakkaita läheisiä ja elämän kaikkinaista rikkautta, mutta kaikki se voidaan menettää onnettomuuksissa, sairauksissa ja vastoinkäymisissä. Siksi sanaa autuas käytetään vain uskonnollisessa mielessä. Ihminen voi tulla autuaaksi vain Jumalan yhteydessä.

”Autuaita ovat rauhantekijät.” Kukapa kiistäisi sen, että rauha on tavoiteltava olotila. Kaikki haluavat rauhaa. Sotaisimmatkin ihmiset, varustautuneimmatkin kansat ja hyökkäävimmät hallitsijat tietävät, että sota koituu aina myös omiksi tappioiksi. Myös toisten kimppuun kävijät yleensä kuvaavat oman tehtävänsä rauhan palvelemisena – pyritään tuottamaan rauha omilla ehdoilla, vaientamaan muut, estämään heidän puolustautumisensa ja alistamaan heidät. Pyritään autuaaksi rauhantekijäksi ajallisessa mielessä. Maailmanhistoriassa onkin erilaisille aseille annettu sarkastisia nimiä Rauhantekijä, Peacemaker.

Rauha kaapataan mieluusti myös sodan päämäärien tukemiseen, jopa hyökkäyksien perustelemiseen. Ehkä sitä ei pitäisikään käyttää irrallisena sanana, kauniina ihanteena, joka voidaan taivuttaa häikäilemättömien toimien oikeuttajaksi tai levittää peitoksi rikoksille ja väkivallalle. Rauha tarvitsee kumppanikseen oikeuden. Epäoikeudenmukainen rauha on vain väliaikainen. Sellaisen tekijät eivät saavuta todellista sopua yhtään sen enempää autuutta, eli kestävää onnellisuutta.

Venäjän laaja ja avoin sotilaallinen hyökkäys Ukrainaan on tänään jatkunut kokonaisen vuoden. Alusta lähtien hyökkääjä on puhunut kauniita sanoja neuvotteluista ja rauhasta, mutta samaan aikaan jatkanut uhkailujaan ja aggressiotaan Ukrainan kansalaisia kohtaan surmaamalla siviilejä, tuhoamalla heidän kotejaan, ajamalle heitä pakolaisiksi, kaappaamalla lapsia, murskaamalla energiantuotantoa, ryöstämällä omaisuutta, elintarvikkeita ja taideaarteita. Maata on tuhottu vahingoista piittaamatta, elämää hukattu omaisten surusta vähät välittämättä. Kymmenet tuhannet elleivät jo sadat tuhannet sotilaat ovat molemmin puolin menettäneet henkensä tai terveytensä. Läntinen maailma on uskollisesti tukenut Ukrainaa sen urheassa puolustautumisessa. Venäjän puheet rauhasta ovat olleet täysin epäuskottavia, koska niistä puuttuu rauhan olennainen tekijä: oikeus.

Noin vuosi sitten täällä Kiovanpuistossa siteerasin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa käytyjä yhteisiä oppineuvotteluja. Muistutin, miten noiden neuvottelujen yhtenä toistuvana aiheena oli neuvostoaikoina juuri rauha. Venäjän kirkko noudatti Kremlin ohjeita ja halusi puhua rauhasta, tuottaakseen siten neuvostohallinnon propagandalle yhden väylän lisää kylmän sodan informaatiokamppailuun. Suomalainen delegaatio ymmärsi, mistä oli kysymys, mutta väisti haasteen puhua rauhasta poliittisessa mielessä ja pysytteli tyynesti aiheen teologisessa analyysissa.

Viime syksynä Itä-Suomen yliopistossa tarkastetussa neuvotteluja käsitelleessä väitöskirjassa nousee kuitenkin esiin, ettei puheita rauhasta pidettykään pelkästään Neuvostoliiton kommunistihallinnon äänellä. Siihen liittyi vielä neuvostohallinnon kaatumisen jälkeenkin Venäjän kirkon omia imperialistisia toiveita, jotka sopivat Kremlin kanssa yhteen. Kiovassa v. 1995 pidetyissä esitelmissä ja keskusteluissa kaikui Moskovasta johdetun kirkon toive pitää ylivaltaa Ukrainassa. Joitakin teesejä laadittiin rauhan ohella myös nationalismin vaaroista ja painotettiin kristillisyyden merkitsevän yksimielisyyttä uskossa ja rakkaudessa. Sijoitettaessa esitelmät keskustelut tuolloiseen kontekstiin nähdään, että Venäjän kirkkoa huolestutti juuri itsenäistyneessä valtiossa kehittyvä kansallinen itsetunto. Sitä pidettiin uhkana venäläisen vähemmistön kannalta.

Mutta väitöskirjasta ilmenee, että Venäjän kirkon delegaatiossa ei pidetty ongelmallisena eikä epäkristillisenä omaa isovenäläistä nationalismia, vaan samaistettiin se kirkon ykseyden ja ortodoksisuuden kanssa. Samaa kuullaan edelleen Venäjän kirkon johdon kannanotoissa sodan oikeuttamiseksi. Ukrainan väitetään kuuluvan Venäjän yhteyteen, ja sen lähentyminen länttä kohti kuvataan hengellisenä luopumuksena sekä moraalisena rappiona, joilta Venäjän on se suorastaan jumalallisesta velvollisuudesta pelastettava. Siksi Moskovan patriarkalla ja Venäjän presidentillä on yhteinen missio: he kannustavat sotaan uskonnollis-nationalistisin perustein. Kummankin imperialistisia pyrkimyksiä elähdyttää myyttinen kuvitelma oman kansan ylemmyydestä. Sellaisen valossa voidaan ehkä pyrkiä rauhaan, vaan ei oikeuteen. Siksi tuloksena ei synny kestävää rauhaa, vielä vähemmän autuutta.

On toki totta, että kaikki kirkot pyrkivät vakauttamaan yksimielisyyttä ja tukemaan myös kansallista yhteyttä. Erityisen tärkeää tämä on kriisiaikoina. Suomessakin kirkot ovat osallistuneet yhteisten päämäärien tavoitteluun ja henkisen kriisinkeston vahvistamiseen paitsi 80 vuotta sitten sotien aikana, myös viimeksi koronapandemian aikana. Suuret vaikeudet voidaan voittaa vain yhdessä. Se pätee nyt niin Ukrainan kansalle tuen osoittamiseen kuin oman maan taloudellisten huolien läpäisemiseen yhtä hyvin kuin edessä oleviin globaaleihin haasteisiin. Usko Jumalaan on kaikissa kamppailuissa keskeinen voimanlähde.

Kansainvälisessä kirkkojen ykseysliikkeessä on viime vuosikymmeninä pyritty osallistumaan rauhan tekemiseen ja tukemiseen eri puolilla maailmaa. Olennaista on ollut pyrkimys oikeudenmukaisuuteen. Lukemattomissa Raamatun psalmeissa rukoillaan Jumalaa, joka tuo sorretuille oikeuden, kuten tämä: ”Nouse, Jumala, saata maan päällä oikeus kunniaan! Sinun ovat kaikki kansat.” (Ps. 82:8). Aina ei oikeus toteudu vapaaehtoisesti, ehkä sellainen on maailmassa pikemminkin poikkeus. Oikeuden puolesta voidaan joutua taistelemaan ja sitä pitää joskus puolustaa pakkokeinoin. Ukrainan kansa käy oikeutettua puolustussotaa maahan tunkeutunutta vihollista vastaan. Ilman oikeudenmukaisuutta puhe rauhasta on vailla sisältöä ja rauhantekemisen ideaali muuttuu kauniiksi haaveiluksi.

Samassa yhteydessä, jossa Jeesus julistaa rauhantekijät autuaaksi, hän lausuu: autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano, sillä heidät ravitaan. Vanhurskaus tarkoittaa juuri oikeudenmukaisuutta, suorastaan sitä oikeudenmukaisuutta, jonka Jumala tuottaa oikeilla tuomioillaan. Jumalan oikeus tulee kyllä aikanaan koittamaan, viimeistään sillä tuomiolla, jolle kaikki ihmiset kerran kutsutaan. Joka sitä janoaa ja siitä haluaa nälkänsä tyydyttää, ei tavoittele maailmassa valtaa toisten yli, eli pyri alistamaan eikä orjuuttamaan toisia. Sellainen ihminen ojentaa arvonsa, tekonsa ja sanansa Jumalan oikeuden mukaan ja pyrkii edistämään sen voittoa jo tässä ajassa. Silloin hän on autuas, ikuisesti onniteltava, mutta ei ainoastaan kärsivällisyytensä ja lopulta maan perimisensä tähden, vaan hän on myös rauhantekijä ja Jumalan lapsi.