Ateria, ahdistus ja aamu

Uskontunnustuksen tihentymä

Uskontunnustuksessa on pitkä kaari Isästä Pojan kautta Pyhään Henkeen ja luomisesta lunastuksen kautta iankaikkiseen elämään. Mutta ensimmäisessä ja kolmannessa kappaleesta puhutaan Isästä ja Hengestä kokonaisia mittaamattomia ajanjaksoja kattavin lausein, keskimmäistä lausuttaessa tullaan ikuisuudesta aikaan ja puhutaan Jumalan Pojasta ihmisen kokoisilla sanoilla ja mainitaan hänen syntymisensä tietystä äidistä, Mariasta. Ajan juoksu tihentyy, kun Pojan syntymästä edetään hänen elämänsä viimeisiin päiviin ja historiaan ankkuroituihin virkkeisiin: kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan, nousi kolmantena päivänä kuolleista.

Kristinuskon pääkohdat ovat näissä uskontunnustuksen tiheimmissä lauseissa. Tunnustus saavuttaa siinä huippukohtansa. Näitä lauseita edeltävät pitkät loikat ikuisuudesta aikaan, ja tämän jälkeen aletaan taas ottaa pidempiä askeleita ja puhua määrittämättömästä ajasta. Näissä sanoissa ikuisuus muodostaa taustan, jota vasten nämä ajalliset tapahtumat näkyvät oikeassa kokonaisuudessa. Ilman puhetta Isästä ja Pyhästä Hengestä ei Pojan elämä, kuolema ja ylösnousemus olisi merkityksellinen, mutta ei myöskään ilman puhetta Pojasta olisi Isän ja Hengen osuus ihmiselle ymmärrettävä.

Nuo tiheimmät lauseet ovat juuri pääsiäisen tapahtumia: kärsimys, kuolema, ylösnousemus. Pääsiäisen tapahtumat muodostavat uskontunnustuksen keskikohdan, akselin, jonka ympärille koko usko rakentuu. Se merkitsee uskon Kristus-keskeisyyttä. Tällaista tulkintaa on kritisoitu siitä, että se jättää varjoonsa puheen Isästä luojana ja siten edesauttaa luomakunnan varjelun unohtamista. Samoin kuulee joskus moitittavan, että Pyhä Henki ja hänen armolahjansa jäävät vähälle huomiolle, kun Poika nostetaan keskiöön.

Mutta Pojan kärsimyksen, kuoleman ja ylösnousemuksen keskeiselle asemalle on perustelunsa. Näissä kohdissa Jumala itse ottaa ihmiskunnan eksistentiaalisen eli olemassaoloa koskevan tuskan omaksi osakseen. Jumala astuu keskelle ihmisen elämän syvimpiä ja vaikeimpia kysymyksiä. Jumala tulee jakamaan ihmisen traagisimman kohtalon, viattoman kärsimyksen ja kuoleman.

Ihmiselämän kenties vaikeinta kysymystä käsitellään näissä kohdissa. Niissä pohditaan oikeudenmukaisuuden tuhoutumista ja kuitenkin säilymistä: miksi paha näyttää vahvemmalta kuin hyvä – vai onko paha vahvempi? Tai, miksi kuolemalla on valta riistää kaikki toivo – vai onko sillä tuo valta, sanooko se viimeisen sanan?

Kaiken teologian kenties kipein kysymys Jumalan hyvyyden ja kaikkivaltiuden yhteensovittamisesta tulee käsittelyyn näiden lauseiden kuvaamissa tapahtumissa. Jos Jumala on hyvä ja kaikkivaltias, eikö hänen tulisi estää pahaa tapahtumasta? Jos hän on hyvä ja antaa silti epäoikeudenmukaisuuden toteutua, hänen täytyy olla joko voimaton poistamaan paha tai sitten hän ei ole hyvä vaan kaikkivaltiudessaan suosii pahaa, vaikka voisi sen poistaa. Tätä hyvyyden ja kaikkivaltiuden ongelmaa kutsutaan teodikeaksi. Se on ongelma, johon ei löydy inhimillisesti ajatellen järkevää vastausta. Sen edessä viisainkin pappi ja piispa joutuu sulkemaan suunsa. Ainut, mitä jää, on juuri tämä pääsiäisen salaisuus: Jumala, joka on hyvä ja kaikkivaltias, riisuutuu kaikkivaltiudestaan ja pukeutuu heikkouteen voidakseen juuri niin ottaa voiton pahasta. Hän, joka on hyvä, ei käytäkään kaikkivaltiuttaan poistaakseen pahaa ja toteuttaakseen hyvää vaan antaa pahan riehua – mutta vain väliaikaisesti ja siten murtaakseen pahan vallan.

Tähän sanomaan on kristillinen kirkko vuosisadasta toiseen turvautunut sairauden, kärsimyksen, kivun, kuoleman ja menetyksen hetkellä. Siinä on ollut ainoa lohtu vaivatulle. Kuolevan vierellä tai jäähyväisiä jätettäessä ei ole papillakaan parempaa lohdutuksen sanaa kuin sen vakuuttaminen, että Jumala ei ole jättänyt sinua yksin. Hän ei ole kääntänyt selkäänsä sinulle. Vaivasi eivät ole merkki siitä, että sinua Jumala rankaisisi. Päinvastoin, hän on itse luonasi ja kärsii sinun kanssasi. Sinun ristiäsi kantaa itse Herra Kristus.

Pääsiäisen teologiasta voisi puhua miten paljon tahansa, mutta otan tänä iltana kolme teemaa: ehtoollinen, risti ja ylösnousemus. Niissä tulevat käsitellyksi myös juhlan kolme päivää, kiirastorstai, pitkäperjantai sekä pääsiäinen. Niissä tulee esiin kristillisen uskontunnustuksen huippukohta, mutta sen lisäksi lupaus ja tehtävä, jotka Kristus tuossa huippukohdassa kirkolleen antoi. Näille kolmelle teemalle olen antanut nimet ateria, ahdistus ja aamu.

Ateria

Sinä yönä, jona hänet kavallettiin, aloitetaan ehtoollismessussa sakramentin asetussanat. Niitä kutsutaan asetussanoiksi, koska niin muistutetaan, että Herra Jeesus asetti tämän sakramentin eli käski toimittaa sitä hänen muistokseen. Ehtoollinen ei ole pappien keksintö eikä jonkin kirkollisen ideanikkarin ajatus, vaan Herran itsensä testamentti. Siksi sitä vietetään jatkuvasti, vähintään joka sunnuntai joka puolella maailmaa, mutta myös päivittäin. Maailmanhistoriassa on tuskin koskaan noudatettu niin koko maailman kattavasti, niin uskollisesti vuosisadasta toiseen ja niin hartaan tunnollisesti ja huolellisesti mitään muuta käskyä kuin tätä: tehkää tämä minun muistokseni.

Messussa luettavaa katkelmaa kutsutaan myös ehtoollisnarraatioksi eli kertomukseksi siitä, mitä Jeesus teki viimeisenä iltana ennen vangitsemistaan. Se on lainattu apostoli Paavalin kirjeestä korinttilaisille (1.Kor. 11:23-25): Olen saanut Herralta tiedoksi tämän, minkä olen myös opettanut teille: Herra Jeesus sinä yönä, jona hänet kavallettiin, otti leivän, kiitti Jumalaa, mursi leivän ja sanoi: ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää tämä minun muistokseni.” Samoin hän otti aterian jälkeen maljan ja sanoi: ”Tämä malja on uusi liitto minun veressäni. Niin usein kuin siitä juotte, tehkää se minun muistokseni.”

Nämä tutut sanat kuullaan jokaisessa messussa, koska juuri niissä tehdään kuten Paavali kertoo tehneensä: hän on saanut Herralta tiedon ja hän antaa sen eteenpäin. Siksi näitä sanoja toistetaan sukupolvesta toiseen, koska niissä tulee selväksi, mitä meidän tulee Herran muistoksi tehdä ja miksi. Näin välitetään eteenpäin perintö, joka on itse saatu edeltäviltä kristityiltä. Vastaanottamisen ja eteenpäin antamisen prosessia kutsutaan latinaksi tutulla sanalla traditio. Traditio merkitsee saadun toisille välittämistä. Se on valitettavasti saanut jonkinlaisen vähättelevän sivumerkityksen, ikään kuin kyse olisi jostain epävarmasta kuulopuheesta tai kahlitsevasta tavasta. Joskus protestanttisissa kirkoissa on jopa hyökätty ”tradition” käsitettä vastaan kun on ajateltu sen tarkoittavan Raamatun rinnalle sitovaksi nostettuja ihmisoppeja. Traditio oikein ymmärrettynä merkitsee uskonperintöä, joka yhdistää aina uudet sukupolvet samaan uskoon kuin apostolit ja jonka on tarkoitus välittyä eteenpäin ja pysyä samana ajasta aikaan.

Traditio-prosessin merkitys avautuu hyvin sanoissa, jotka Paavali kirjoittaa heti ehtoollisnarraation jälkeen: Niin usein kuin te syötte tätä leipää ja juotte tästä maljasta, te siis julistatte Herran kuolemaa, siihen asti kun hän tulee. (1.Kor. 11:26) Kun käymme ehtoollisella, me osallistumme samaan vastaanottamiseen ja eteenpäin antamiseen. Me liitymme traditioon eli otamme vastaan ja välitämme. Saamme kuulla evankeliumin, jopa syöden vastaanottaa sanoman Kristuksen kuolemasta ja julistaa sitä. Jumalanpalvelusuudistuksessa parikymmentä vuotta sitten, samalla kun ehtoollismessun viettämisestä tuli sunnuntaisen jumalanpalveluksen perusmuoto, tämä lause lisättiinkin osaksi ehtoollisrukousta siten, että seurakunta nyt voi yhtyä laulamaan sen: Me julistamme hänen kuolemaansa, me todistamme hänen ylösnousemustaan, me odotamme hänen tulemistaan kunniassa.

Tämä on tärkeä osa. Siinä ehtoolliselle tulijalle selviää, mitä ollaan tekemässä kun sakramenttia vietetään. Tosin vieläkin on seurakuntia, joissa vieraillessani kyselen sakastissa ennen messua, että ”otetaanhan me tämä osa myös”, niin kirkkoherra ja kanttori katsovat toisiinsa ja toinen rohkaistuu sanomaan ”ei meillä olla sitä laulettu”. Joskus kuulen vielä selityksen ”ettei nytkään voida ottaa kun ei kuoro ole sitä neliäänisesti harjoitellut”. Mutta eihän tämä ole mikään konserttinumero vaan seurakunnan palvontaa. Sitä paitsi seurakunta oppii sen helposti seuraamalla kanttoria. Mitenkään muuten ei seurakunta sitä opi kuin kanttorin mukana laulamalla.

Raamatuntutkijoita on vaivannut, mistä päivästä on ehtoollisen asettamisessa kysymys. Viikonpäivä on selvä, kaikki evankeliumit sijoittavat sen torstai-iltaan eli kahta päivää ennen sapattia. Mutta siinä missä Matteus, Markus ja Luukas puhuvat Jeesuksen viimeisestä ateriasta happamattoman leivän juhlan ensimmäisenä päivänä eli päivänä, jolloin israelilaisten tuli nauttia virheettömästä karitsasta valmistettu pääsiäisateria (Matt. 26:17-19, 2.Moos. 12:3-10, 5.Moos. 16:1-8), Johannes kertoo viimeisestä ateriasta pääsiäiseen nähden yhtä päivää aiemmin (Joh. 13). Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan mukaan ateria nautittiin pääsiäisen valmistuspäivänä, Johanneksen mukaan pääsiäisen valmistuspäivä oli vasta seuraavana päivänä eli perjantaina.

Vaikka kyseessä on sama viikonpäivä eli tapahtumat kuvataan evankeliumeissa sapattiin, siis lauantaihin nähden samoina päivinä, ero syntyy tapahtumien suhteesta juutalaiseen pääsiäispäivään. Juutalainen kalenteri seuraa kuuta, ja kun pääsiäinen on säädetty tiettyyn kalenteripäivään, se liukuu vuodesta toiseen eri viikonpäivän kohdalle. Olisiko siis evankelistoilla kyseessä eri vuosi, on arveltu. Mutta on osoitettu myös teologiseen selitykseen: Matteus, Markus ja Luukas, joita kutsutaan niiden yhtäläisyyden vuoksi synoptisiksi evankeliumeiksi, tähdentävät Jeesuksen asettaman ehtoollisen olevan uusi pääsiäisateria, kun taas Johannes haluaa osoittaa, että Jeesus on itse uhrikaritsa, joka surmataan samalla hetkellä kuin pääsiäislammas teurastetaan. Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin, sanoo Johannes Kastaja evankeliumin alussa, kun Jeesus saapuu hänen luokseen (Joh. 1:29, 36).

Johannes Kastajan lausetta on kirkko varhaisesta asti laulanut rukoillen ehtoollista viettäessään. Oi, Jumalan Karitsa eli Agnus Dei on messun vanhimpia osia, kuten voidaan päätellä Johanneksen Ilmestyskirjassa kuvatusta taivaallisesta jumalanpalveluksesta. Samaa voidaan sanoa messun Pyhä, pyhä, pyhä eli Sanctus-hymnistä, jota niin ikään lauletaan Ilmestyskirjasta (Ilm. 4:8).

Johanneksen evankeliumin ehtoollisen asettamisen päivä vaikuttaa uskottavammalta kuin synoptikkojen sillä perusteella, että Johanneksessa Jeesus tuomitaan ja naulitaan ristille ennen kuin pääsiäisen vietto alkaa. Evankeliumissa todetaan, että Jeesuksen vangitsemisen järjestäneet juutalaiset eivät saattaneet häntä Pilatuksen palatsiin sisälle asti, etteivät saastuisi vaan voisivat illalla syödä pääsiäisaterian (Joh. 18:28). Se ilta oli siis vasta tulossa, jolloin pääsiäislammas teurastettaisiin, ja Jeesuksen tuomio ja teloitus saataisiin toimitetuksi ennen juhlaa. Synoptikkojen kuvauksessa tuo kaikki olisi pitänyt tehdä suurena juhlapäivänä, mikä on epäluultavaa. Olihan Matteuksessakin todettu, ettei Jeesusta haluttu vangita kesken juhlan, koska siitä seuraisi levottomuuksia (Matt. 26:5).

Äskettäin on paavi Benedictus XVI tarjonnut selityksen evankeliumien yhteen sovittamiseksi: Johanneksessa on oikea ajoitus, Jeesus surmattiin sinä päivänä, jolloin pääsiäisen vietto illalla alkoi aterian vietolla. Synoptikkojen tekstissä Jeesus kutsuu opetuslapsensa hänen omalle pääsiäisaterialleen, joka olikin päivää aiemmin – hän tiesi, ettei enää tulisi viettämään pääsiäistä lähimpiensä kanssa. Niinpä Jeesus asetti uuden aterian, ei enää vanhaa. Tämä uusi ateria, hänen kärsimyksensä muistoateria, johdattaa hänen kuolemaansa uhrikaritsana. Ne, jotka sille osallistuvat, tulevat itse uudistetuiksi. Paavalikin kirjoittaa korinttilaisille: Puhdistakaa siis talonne hapantaikinasta, niin että teistä tulee uusi taikina. Happamattomiahan te olettekin, sillä meidän pääsiäislampaamme, Kristus, on jo teurastettu. (1.Kor. 5:7) Tässä vanha happamattoman leivän ateria muuttuu Kristuksen uhrin voimasta kuvaksi siitä, mitä Hänen omansa nyt ovat: heistä puhdistetaan kaikki vanha, ja he alkavat elää uudestisyntymisessä.

Jeesus antaa itsensä syntien sovitukseksi monien puolesta. Jeesuksen muiston viettäminen hänen käskynsä mukaan on liittymistä samalle aterialle ensimmäisten opetuslasten kanssa. Ehtoollinen on hänen uhrinsa voimasta syntien anteeksi saamisen ateria, uuden liiton ja uuden elämän ateria. Siinä Herra Kristus antaa oman ruumiinsa, ja ne, jotka sen nauttivat, tulevat itse yhdeksi ruumiiksi. Kristuksen sakramentaalinen ruumis eli ehtoollisen leipä, ja Kristuksen kirkollinen ruumis eli hänen omiensa yhteisö, ovat sisäkkäin. Siksi nykyisessä ehtoollismessussa on papeille annettu ohjeeksi nostaa Jumalan Karitsa -hymnin jälkeen esiin iso ehtoollisleipä, murtaa se ja lausua Paavalilta lainatut sanat: Leipä, jonka me murramme, on yhteys Kristuksen ruumiiseen. Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä. (1.Kor. 10:16-17) Tosin tämäkään ehtoollisen merkitystä näkyväksi tekevä tapa ei ole vielä täysin omaksuttu joka seurakunnassa, vaikka olen esimerkkiä näyttänyt.

Ahdistus

Ehtoollisen vietto kiirastorstaina johdattaa pitkäperjantain tapahtumiin. Jeesuksen viettämä oma pääsiäisateria ennakoi jo ristin tapahtumia, hänen kuolemaansa uhrikaritsana. Mutta se ennakoi jo myös sitä ”pääsemistä”, jossa Jumalan kansa vapautetaan niin kuin aikoinaan israelilaiset Egyptin orjuudesta. Tuon päivän heprealainen nimi pesah, josta tulee kreikan pääsiäisateriaa merkitsevä ja meillekin tuttu sana pasha, muistuttaa ”ohi kulkemista”, sivuuttamista. Sen taustalla on israelilaisten Egyptistä lähtöä edeltävänä yönä toteutunut vitsaus, jolla Jumala lopulta painosti faaraon päästämään israelilaiset. Jumala lähetti kuoleman kaikkiin koteihin paitsi niihin, joiden ovien pielet oli sivelty teurastetun karitsan verellä. Kaikki egyptiläisten esikoispojat kuolivat, mutta Herra kulki israelilaisten orjien karitsan verellä merkittyjen ovien ohitse ja säästi näiden lapset (2.Moos. 12).

Viimeiseltä aterialta Jeesuksen matka kulki Getsemanen puutarhaan, jossa hän rukoili ahdistuksessaan. Hän tiesi mitä oli edessä ja pyysi: Isä, jos se on mahdollista, niin menköön tämä malja minun ohitseni. Mutta ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä. Hän palasi opetuslasten luo, tapasi heidät nukkumasta, herätti heidät rukoilemaan ja vetäytyi itse uudestaan rukoilemaan erillään: Isä, ellei tämä malja voi mennä ohitseni minun sitä juomatta, niin toteutukoon sinun tahtosi. Taas hän palasi ja löysi opetuslapset nukkumasta ja vetäytyi kolmannen kerran rukoilemaan samoin sanoin (Matt. 26:39-44).

Tämä tuttu kertomus on aiheena monissa alttaritauluissa. Niissä on usein kuvattuna myös enkeli, joka Luukkaan mukaan ilmestyi vahvistamaan Jeesusta hänen kuoleman ahdistuksessaan (Luuk. 22:43). Monissa alttaritauluissa on enkelillä kädessään se malja, josta Jeesus rukouksessaan puhuu. Tuo malja muistuttaa niitä ehtoolliskalkkeja, joita kirkoissa käytetään sakramentin viettämisessä. Eikö siinä tulekin ihmeellisesti esiin, että Jeesuksen tehtävänä oli tyhjentää kärsimyksen malja ja vuodattaa verensä, jotta siitä tulisi meille pelastuksen malja?

Viimeisen aterian yhteys Kristuksen edessä olevaan kärsimykseen ja niin ollen myös hänen asettamansa aterian yhteys hänen antamaansa uhriin tulee näin esiin. Kun menemme ehtoolliselle, me olemme myös Getsemanessa! Rukoilemme yhdessä Kristuksen kanssa, muistamme hänen kärsimystään ja kiitämme siitä, että hän kuuliaisena kantoi Isän hänelle antaman tehtävän. Hänen rukouksensa kuultiin, häntä vahvistettiin, mutta kun hän taipui Isän tahtoon, ei kärsimyksen malja mennyt hänen ohitseen, vaan siitä tuli meille pelastuksen malja.

Jeesuksen vangitseminen, tutkiminen, tuomitseminen, ruoskiminen ja ristille naulitseminen seuraavat nopeasti toinen toistaan. Jerusalemissa on Pietarin kukonlaulun kirkko, joka on rakennettu oletetulle ylipappi Kaifaan talon paikalle. Arkeologisissa tutkimuksissa on alueelta löydetty vankityrmä, jonne Jeesus mahdollisesti vietiin. Ainakin paikalle johtaa suora polku Getsemanen puutarhasta, ja polulla on kiviportaat ajanlaskumme alusta. Ehkäpä Jeesus on juuri noita portaita pitkin talutettu vangittuna ja viety ylipapin eteen. Kirkon pihalla voi muistaa Pietaria, joka uteliaana seurasi niin pitkälle kuin rohkeni, mutta kun hän tunsi oman turvallisuutensa uhatuksi, hän kielsi koskaan tunteneensa koko Jeesusta.

Ristiinnaulitseminen oli roomalainen julma teloitustapa. Se toteutettiin kaupungin muurien ulkopuolella. Jerusalemin arkeologisissa kaivauksissa on todettu, että muuri kulki tuolloin siten, että nykyisen Pyhän haudan kirkon alue oli sen ulkopuolella. Niinpä on todennäköistä, että Golgata ja Jeesuksen hauta ovat Pyhän haudan kirkolla, joka nykyään on Jerusalemin tärkein kristillinen pyhiinvaelluskohde. Se on ainakin hyvin vanha, 300-luvulta, ja siten siihen liittyy lähes alkuun asti yltävä perimätieto. Sille paikalle on alusta asti tullut Jeesuksen seuraajia häntä kunnioittamaan.

Ristinkuoleman merkitystä kuvataan Uudessa testamentissa ja kristillisen julistuksen historiassa useilla eri sanoilla, mutta tärkeimmät niistä ovat sovitus ja lunastus. Sovituksen taustalla on juutalainen uhrikultti, kuten jo ehtoollisen yhteydessä oli puhe. Kristus antaa täydellisen uhrin, jonka jälkeen ei enää ole tarpeen toimittaa uusia, toistuvia uhreja. Hän sovittaa ihmiskunnan synnit. Se tulee ilmi niin evankeliumeissa kuin Uuden testamentin kirjeissä. Lunastus puolestaan tarkoittaa, että Jeesus maksaa lunnaat eli suorittaa sovitukseen vaadittavan uhrin ja vapauttaa synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta.

Synoptisissa evankeliumeissa Jeesus on kärsivä Ihmisen Poika, jossa täyttyvät profetiat Herran palvelijasta. Hänen kuolemansa on Jumalan suunnitelma, jota täyttämään hänet on lähetetty. Hän on Poika, jonka Isä tunnustaa juuri tätä tehtävää varten. Kasteesta alkaen Jeesuksen tie on ollut osoitettu sovituskuolemaan, jossa hän vanhurskaana kärsijänä täyttää Isän tahdon.

Jesajan kirjan 53 luku kaikuu evankelistojen kuvauksessa: Hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme. Omista teoistaan me uskoimme hänen kärsivän rangaistusta, luulimme Jumalan häntä niistä lyövän ja kurittavan, vaikka meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet ja meidän pahat tekomme hänet ruhjoneet. Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet. Me harhailimme eksyneinä kuin lampaat, jokainen meistä kääntyi omalle tielleen. Mutta Herra pani meidän kaikkien syntivelan hänen kannettavakseen. Häntä piinattiin, ja hän alistui siihen, ei hän suutansa avannut. Kuin karitsa, jota teuraaksi viedään, niin kuin lammas, joka on ääneti keritsijäinsä edessä, ei hänkään suutansa avannut. (Jes. 53:4-7)

Paavalin kirjeissä käsitellään Kristuksen kuoleman tuottaman sovituksen ja lunastuksen keskinäistä yhteenkuuluvuutta. Roomalaiskirjeen 3. luvussa Paavali kirjoittaa: Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi. (Room. 3:22-25)

Sovitus merkitsee myös keskinäistä sovintoa. Jumala on Kristuksen tuottamassa syntien sovituksessa tehnyt myös sovinnon, kuten Paavali kirjoittaa: Jumala näki hyväksi antaa kaiken täyteyden asua hänessä sekä hänen välityksellään tehdä sovinnon ja hänen ristinsä verellä vahvistaa rauhan kaiken kanssa, mitä on maan päällä ja taivaissa. (Kol. 1:19-20) Sovitus merkitsee sopua ja rauhaa niin suhteessa Jumalaan kuin ihmisten kesken.

Erityisesti Heprealaiskirjeessä käsitellään Jeesuksen kuoleman merkitystä uuden liiton uhrina suhteessa vanhan liiton uhreihin. Kristuksen osoitetaan olevan sekä uhri että uhrin suorittanut ylimmäinen pappi: Kristus, meitä odottavan hyvän ylipappi, on kuitenkin jo tullut. Hän on kulkenut suuremman ja täydellisemmän teltan kautta, jota ei ole tehty ihmiskäsin ja joka siis ei kuulu tähän luomakuntaan. Hän ei ole tuonut uhrina pukkien eikä sonnien verta, hän on uhrannut oman verensä. Näin hän on kertakaikkisesti täyttänyt tehtävänsä, astunut sisään kaikkeinpyhimpään ja hankkinut meille ikiajoiksi lunastuksen. Jos jo pukkien ja härkien veri ja saastuneiden päälle vihmottava hiehon tuhka puhdistaa ihmisen ulkonaisiin menoihin kelvolliseksi, kuinka paljon paremmin puhdistaakaan Kristuksen veri! Ikuisen henkensä voimalla hän on antanut itsensä virheettömänä uhrina Jumalalle, ja hänen verensä puhdistaa meidän omantuntomme kuoleman teoista, niin että voimme palvella elävää Jumalaa. (Hepr. 9:11-14)

Aamu

Pitkäperjantaina kirkoissa hiljennytään Kristuksen kärsimyksen äärellä. Hänen ristinsä juurella murehditaan ja kadutaan omia syntejä, mutta samalla kiitetään häntä hänen uhristaan. Hänet saatetaan hautaan ja jäädään myös itse lepoon odottamaan tulevaa. Juuri näin toimitaan myös meidän hautajaisten vietossamme; kannamme rakkaan omaisemme hautaan, jätämme hänet Jumalan huomaan ja jäämme toivossa odottamaan.

Juhlan vietto huipentuu, kun pääsiäisaamuna kaikuu iloinen uutinen: Jeesus on noussut kuolleista. Pääsiäinen on kirkkovuoden keskeisin pyhä, vaikka meikäläisessä kulttuurissa joulu on kirinyt siitä voiton suosiossa. Pääsiäinen on kuitenkin kristikunnan vanhin juhla, nimittäin sitä on alusta lähtien vietetty oikeastaan jokaisena sapatin jälkeisenä eli viikon ensimmäisenä päivänä. Varhaiset kristilliset kirjoittajat todistavat jumalanpalveluksen vietosta Herran päivänä eli Kristuksen ylösnousemuksen päivänä. Näin tekee myös Johannes Ilmestyskirjan alussa (Ilm. 1:10), mikä osoittaa paitsi sen, että kirkko on aina viettänyt sunnuntaita, myös että tuona jumalanpalveluksen päivänä elettiin jo katsoen tulevaisuuteen, kaiken uudeksi luomiseen. Siksi se on kristityille viikon ensimmäinen päivä, ei viikon loppu, kuten juutalainen sapatti, jolloin Jumala lepäsi saatuaan luomistyönsä valmiiksi. Viikon ensimmäinen päivä katsoo edessä olevaan tulevaisuuteen ylösnousemuksen ja uuden elämän riemussa.

Jeesuksen ylösnousemus muutti pelokkaan opetuslapsijoukon. He olivat jo valmiita palaamaan takaisin kalastajiksi. Kolmen vuoden kiertely Mestarin seurassa oli ollut ainutlaatuinen kokemus, mutta nyt, kun johtaja oli poissa, kaikki näytti menetetyltä. Heistä ei olisi samanlaisiksi opettajiksi ja ihmeiden tekijöiksi. He olivat odottaneet Jumalan valtakunnan koittavan, oikeudenmukaisuuden ja rauhan astuvan voimaan, mutta nyt näyttikin siltä, että pahuudella, vääryydellä ja väkivallalla oli sittenkin lujempi ote.

Heidän oli vaikea uskoa, mitä haudalta palaavat naiset kertoivat. Miten niin voisi kuollut elää? Mutta Jeesus ilmestyi heille elävänä. Hän osoitti olevansa edelleen elossa ja olevansa heidän kanssaan. Jälkipolvien on mahdotonta palata tarkastamaan hautaa käärinliinoineen. Meidän osamme on uskoa, että hauta oli tyhjä. Meidän osamme on myös uskoa, että opetuslapset kohtasivat Jeesuksen elävänä – mutta me näemme, että se merkitsi myös heille pian uskomista, ei enää näkemistä. Jeesuksen ilmestykset lakkasivat neljänkymmenen päivän kuluessa, jolloin hän astui ylös taivaisiin. Mutta noiden päivien aikana hän ilmestyi riittävän monesti ja riittävän monelle, jotta sukupolvet toisensa jälkeen ovat voineet asiasta vakuuttua. Jopa Paavali, joka tuskin tunsi Jeesusta hänen historiallisessa elämässään ja oli ainoastaan ilmestyksessä kuullut hänen äänensä, vakuutti Jeesuksen nousseen kuolleista:

Ennen muuta annoin teille tiedoksi tämän, minkä itse olin saanut vastaanottaa: — Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi, niin kuin oli kirjoitettu, hänet haudattiin, hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu, ja hän ilmestyi Keefakselle ja sitten niille kahdelletoista. Sen jälkeen hän ilmestyi samalla kertaa yli viidellesadalle veljelle, joista useimmat ovat yhä elossa, vaikka jotkut ovatkin jo nukkuneet pois. Tämän jälkeen hän ilmestyi Jaakobille ja sitten kaikille apostoleille. (1.Kor. 15:3-7) Tässäkin on sama tradition prosessi, josta edellä puhuin – Paavali oli saanut ottaa vastaan evankeliumin ja nyt hän antaa sen eteenpäin.

Evankeliumeissa selviää, että Jeesuksen läsnäolo jatkui, mutta toisella tapaa. Jeesus oli edelleen heidän luonaan, kun he viettivät jumalanpalvelusta, lukivat kirjoituksia, tutkivat lakia ja profeettoja, muistivat Jeesuksen opetuksia ja selittivät niiden valossa kirjoituksia, rukoilivat ja viettivät hänen muistonsa ateriaa murtamalla leipää. Nämä ainekset näyttäytyvät monissa kertomuksissa. Esimerkiksi Emmauksen tien opetuslapset: he eivät tunnista seurassaan kulkevaa Jeesusta, mutta tämä selittää heille kirjoitukset ja Jeesuksen kuoleman tarkoituksen, ja asettuu heidän kanssaan pöytään. Vasta leivän murtamisessa heidän silmänsä avautuvat: Jeesus on ylösnoussut ja kulkee meidän kanssamme (Luuk. 24:30-31).

Monissa kertomuksissa Jeesus ilmestyy nimenomaan aterialla (Mark. 16:14, Luuk. 24:41, Joh. 21:13, Apt. 1:4). Leivän murtamisen ateriasta myös hänen seuraajansa ja heihin liittyneet saavat voiman (Apt. 20:10-12, 27:35-36). Kyse ei ole vain ravituksi tulemisesta vaan sakramentaalisesta syömisestä. Leivän murtamisessa Herra itse on läsnä kärsineenä, ruumiinsa ja verensä uhriksi antaneena, mutta ylösnousseena ja elävänä itse meidän luonamme. Siitä hän myös meidät lähettää jo uudesta elämästä osallisina rakkautensa asialle.