Saarna Pirkkalan Vanhan kirkon 100-vuotisjuhlassa 15.8.2021

Evankeliumi Matteus 23:1–12

 

Jeesus puhui väkijoukolle ja opetuslapsilleen:

”Mooseksen istuin on nyt lainopettajien ja fariseusten hallussa. Tehkää siis niin kuin he sanovat ja noudattakaa heidän opetustaan. Älkää kuitenkaan ottako oppia heidän teoistaan, sillä he puhuvat yhtä ja tekevät toista. He köyttävät kokoon raskaita ja hankalia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten kannettaviksi, mutta itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa. Kaiken minkä tekevät he tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin. He käyttävät leveitä raamatunlausekoteloita ja panevat viittaansa isot tupsut, he istuvat pidoissa mielellään kunniapaikalla ja synagogassa etumaisilla istuimilla ja ovat hyvillään, kun ihmiset toreilla tervehtivät heitä ja kutsuvat heitä rabbiksi.

Älkää te antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä teillä on vain yksi opettaja ja te olette kaikki veljiä. Älkää myöskään kutsuko isäksi ketään, joka on maan päällä, sillä vain yksi on teille isä, hän, joka on taivaissa. Älkää antako kutsua itseänne oppimestariksi, sillä teillä on vain yksi mestari, Kristus. Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija. Sillä joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.”

 

Rakkaat pirkkalalaiset ja muut tämän vanhan kirkon ystävät. Alkusanojeni yhteydessä jo kuulin, miten monille teistä tähän kirkkoon liittyy hyvin henkilökohtaisia muistoja. Monille tämä kirkko on tärkeä elämän eri vaiheiden kohdalta. Täällä on käyty monissa elämänkaaren käännekohdissa. Täällä on vietetty pyhiä hetkiä. Niin ovat Pirkkalan asukkaat tehneet vuosisadasta toiseen. Seurakunnalla on ollut useita kirkkoja, tälläkin samalla alueella lienee nykyinen Vanha kirkko jo neljäs. Mukaan Pirkkalan seurakunnan kirkoiksi voidaan laskea sen useat kappelit niin järven toisella puolen Harjussa kuin lisäksi Messukylässä ja Ylöjärvellä ennen niiden itsenäistymistä. Unohtaa ei pidä sitäkään, että Pirkkalan seurakuntalaisten pääkirkkona oli vuosikymmeniä Pyhäjärven toisella puolella mäellä kohoava nykyinen Nokian kirkko.

Suurta seurakuntaa on keskiajalta lähtien jaettu pienempiin, ja kun viimeiseksi Pohjois-Pirkkala sata vuotta sitten erotettiin, saivat järven eteläpuolen seurakuntalaiset jälleen oman kirkon tälle paikalle. Se täytti monien toiveet ja vastasi muutamien sukupolvien tarpeeseen. Mutta eihän historia pysähdy paikoilleen, eikä tämäkään pyhättö ole jäänyt viimeiseksi. Nykyään pirkkalalaiset kokoontuvat 27 vuotta sitten vihittyyn uuteen kirkkoonsa kuntakeskuksessa, mutta eivät suinkaan ole hylänneet vanhaa kirkkoaan, yhtä vähän kuin sen ympärillä levittyvää pyhitettyä maata. Kirkkoon ja kirkkomaahan heidät liittää paitsi sukupolvien historia, myös se kaikille yhteinen seikka, että ihminen on maasta tehty ja maaksi hän on jälleen tuleva.

Elämänkaari alusta loppuun saattaa eri henkilöillä sisältää kovinkin erilaisia tapahtumia, mutta monet merkittävät hetket osuvat ihmisillä samankaltaisiin käännekohtiin – syntymä, kasvu, itsenäistyminen, oman perheen perustaminen, lasten saaminen ja lastenlasten saaminen, omien vanhempien viimeiselle matkalle kantaminen ja lopulta itse toisten kannettavaksi jääminen. Näihin hetkiin ovat liittyneet monet tuosta kirkon ovesta eteiseen astumiset. Ulkoseinässä on oven yläpuolella kuvattuna alfa ja omega, kreikankielisten aakkosten ensimmäinen ja viimeinen kirjain. Alku ja loppu. Kun tulee tuosta ovesta, kulkee vähä vähältä syvemmälle Jumalan huoneeseen, elämän alusta kohti sen päämäärää, kohtaamaan Häntä, jota mikään käsillä rakennettu temppeli ei pysty sulkemaan sisäänsä.

Kirkkorakennus johdattaa omalla arkkitehtuurillaan arjesta kohti pyhää, hämärästä kohti valoa, kuolevaisuudesta kohti ikuista elämää. Alttari rakennetaan niin, että siellä ikään kuin taivas laskeutuu alas ihmisten luo, kun vietetään pyhää ehtoollista. Maan ja taivaan Herra ja Kuningas tulee ihmisten luo ja antautuu heidän ateriakseen. Hän ravitsee ikuisen elämän lahjoillaan ja vahvistaa uskoa, toivoa ja rakkautta. Näin matka ovelta alttarille on kuin ulkonainen kuva ihmisen sisäisestä matkasta kohti Jumalaa, jopa kuva hänen koko matkastaan syntymästä kohti ikuisuutta. Se on yhtäältä syventyvä ja hiljentyvä tie kohti salaisuutta, joka raottuu ihmiselle vain vähän ymmärrettäväksi, mutta samalla se on tie, joka avartuu ja valaisee ihmisen sisältä niin, että sen jälkeen kaikki saa paikkansa ja merkityksensä. Vaikka eivät asiat olisi muuttuneet, täällä käytyä niitä katsoo uudessa, Jumalan antamassa valossa.

Kun alttarin ääreen tulee, katse kenties hakeutuu Uuno Alangon maalaamaan alttaritauluun. Sen harvinaisena aiheena on Jeesus, joka herättää lesken kuolleen pojan. Sitä katsoessa voi sijoittaa itsensä kuvan henkilöiden joukkoon. Mitä he kuvassa näyttävätkin tekevän, se on samaa kuin mitä pirkkalalaiset tämän alttarin äärellä tekevät. He rukoilevat. He tulevat vaikkapa saattamaan rakasta omaista hautaan, kuten kuvassa, tai he tulevat jostain muusta syystä. He pyytävät Jeesukselta apua, ja hän auttaa heitä. Samalla he tulevat itse siunauksen välikappaleiksi. He eivät vain sulje sisäänsä sitä hyvää, jonka Jeesus lahjoittaa, vaan haluavat itse myös siunata lähimmäisiään, kuten kuvan etualan ihmiset tekevät.

Oikeastaan se onkin niin seurakunnan kuin sen jäsenten tehtävä, ja sitä palvelemaan on tämä satavuotias kirkko rakennettu. Täällä saadaan vastaanottaa Jumalan siunauksia, jotta niitä jaettaisiin eteenpäin.

Lukemassani evankeliumissa Jeesus puhui ”Mooseksen istuimesta”. Se tarkoittaa seurakunnan opettajalla olevaa auktoriteettia. Juutalaisissa synagogissa oli todellakin opettajan eli rabbin istuin, jota kutsuttiin Mooseksen istuimeksi. Se oli siis kateederi eli paikka, jossa istuen seurakunnan johtaja puhui arvovallalla. Kun kristinusko syntyi juutalaisuuden pohjalta, se omaksui myös tämän opettajan istuimen. Historiallisesti siitä tuli piispanistuin. Sieltä sitten saattoi antaa lausuntoja ”ex cathedra”. Meidän suomalaisissa luterilaisissa kirkoissamme ei sellaisia varsinaisesti näe, mutta ortodoksisissa ja katolisissa kirkoissa, ja varsinkin tuomiokirkoissa sellainen on. Luterilaisuudessa sellaisen virkaa toimittaa saarnatuoli, joka ei nimestään huolimatta ole tuoli. Täältä on tarkoitus kaikua Jumalan sana sille kuuluvalla auktoriteetilla. Kun pappi julistaa evankeliumia, kyseessä ei ole puhujan inhimillisen auktoriteetin, puhetaidon tai virka-aseman arvo vaan Jumalan sanan oma uskottavuus.

Jeesus kehottaa suhtautumaan kriittisesti Mooseksen istuimella istuviin – mutta ei niinkään siihen, mitä nämä opettavat vaan siihen, pitävätkö heidän tekonsa yhtä heidän puheensa kanssa. ”Tehkää niin kuin he sanovat ja noudattakaa heidän opetustaan”, mutta ”älkää ottako oppia heidän teoistaan”.

Jeesus ei perustanut kirkkoaan sitä varten, että sen piirissä oltaisiin jumalisen näköisiä. Vaikka sitä ihminen juuri pyrkii tekemään, kun hän haluaa käydä oikeasta Jumalan lapsesta – hän haluaa vaikuttaa uskottavalta ja yrittää koota arvovaltaa puhumalla hurskaalta kuulostavaa, korkeita arvoja ja pyhiä vaatimuksia esittävää puhetta. Ehkei hän käytä raamatunlausekoteloita tai viitan tupsuja, kuten Jeesuksen ajan kirjanoppineet, mutta ehkä hän täyttää puheensa ja tekonsa muilla sellaisilla asioilla, joita tämän ajan ihmisen voi olettaa arvostavan pyhinä. Mutta onko siitä hänen kohtaamilleen ihmiselle hyötyä? Saavatko he siitä voimaa elämänsä käännekohtiin? Rohkenevatko he turvautua Jumalaan suuremmalla luottamuksella? Muuttaako se heitä rakastamaan lähimmäisiään? Antaako se toivoa niille, joita he kohtaavat?

Kristuksen kirkko on kutsuttu julistamaan hyviä uutisia eikä hyviä neuvoja. Hyvät uutiset ovat viesti Jumalan rakkaudesta, joka kohdistuu kaikkiin ihmisiin. Ihmeellistä kyllä, juuri se vaikuttaa muuttaa ihmistä. Hyvät neuvot ovat ihmisen viesti, jolle haetaan jumalallista arvovaltaa ja jonka pitäisi saada ihminen muuttumaan paremmaksi. Mutta hyvistä neuvoista puuttuu se voima, joka hyvissä uutisissa on. Ne saavat ihmisen vain tuntemaan itsensä riittämättömäksi. Hyvät uutiset ovat siunaukseksi, levoksi ja rauhaksi, mutta myös voimaksi arkeen ja elämän käännekohtiin. Ne saavat ihmisen tuntemaan itsensä rakastetuksi ja riittäväksi. Jeesus Kristus, jonka ääni täällä hyvinä uutisina kuullaan ja joka täällä pyhässä ehtoollisessa kohdataan, vahvistaa uskoa, toivoa ja rakkautta. Hän ei julista hyviä ja korkeita arvoja tavoiteltavaksi ja seurattavaksi, vaan hän lahjoittaa itsensä. Tähän sanomaan me vastaamme yhtymällä uskontunnustukseen.