Saarna Sotiemme veteraanien Pirkanmaan kirkkopäivässä Aitolahden kirkossa 9.9.2022

Evankeliumi Matteus 20:25–28

Jeesus kutsui opetuslapsensa luokseen ja sanoi: ”Te tiedätte, että hallitsijat ovat kansojensa herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.”

 

Luin joitain vuosia sitten englantilaisen historioitsijan Simon Sebag Montefioren paksun teoksen Jerusalem – Kaupungin elämänkerta. Siinä kirjoittaja käy lävitse tuon historiallisen kaupungin kolme vuosituhatta merkittävimpine tapahtumineen. Ei liene yllättävää, että toinen toistaan seuraavien sukupolvien matkalta erityisesti esiin nousivat sodat ja ne lukuisat kerrat, kun kaupunki on verisen taistelun jälkeen vallattu. Uudet isännät ovat astuneet entisten tilalle, mutta kaupunki itsessään on pysynyt. Vaihtuneet valtiaat ovat korvanneet entiset, ja ennen pitkää nämäkin on korvattu uusilla herroilla.

Tein silmiinpistävän havainnon: jokainen valloittaja oli vuorollaan tullut kaupunkiin vapauttajana. Uusi sotilaallinen valta oli aina pystytetty sillä perusteella, että oli saavuttu oikaisemaan jokin vääryys, kostamaan jollekin viholliselle, päästämään jotkut vangitut kahleista. Sen merkiksi oli uusi tulokas pitänyt juhlia ja yrittänyt osoittaa olevansa edeltäjiään parempi, mutta samaan aikaan oli yksien vapautus merkinnyt toisille vainoamista, vangitsemista, kidutusta ja hengiltä ottamista. Tällaisilla sanoilla tuskin kukaan valloittaja tekojaan koskaan perustelisikaan; aina täytyy todistella, että ollaan tulossa vapauttamaan väärästä vallasta. Lopputulos ei yleensä kuitenkaan ole aiempaa parempi muiden kuin etuoikeutettujen kannalta. Tavallinen kansa on aina joutunut kärsimään, vannomaan uskollisuutta uudelle vieraalle vallalle ja maksamaan kuuliaisesti veronsa ja hoitamaan velvollisuutensa tämän vaatimusten mukaisesti.

Jeesuksen kuulijakunta tiesi, mistä hän puhui. Hallitsijat ovat kansojensa herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Tästä oli kokemuksia sukupolvien matkalta. Yleensä sellaisia kerrotaankin sukupolvesta toiseen perheissä. Katkerat kokemukset välittyvät jälkipolville ja alkavat vaikuttaa heidänkin elämässään katkeruutta. Tätä eivät vapauttajiksi itseään kutsuvat valloittajat aina ymmärrä; he eivät ehkä osaa laskea sukupolvia eteenpäin ajatellessaan vain valloituksensa välitöntä hyötyä. He eivät näe sitä vihaa, joka uusia hallitsijoita vastaan alkaa kehittyä, elleivät nämä pian ala parantaa oloja ja kehittää maata.

Vaikka valloittaja esittäisi itsensä miten hyvin uuden toivon tuojana, on ylipäätään selvää, ettei ihmisiä voi palvella pyrkimällä alistamaan heitä. Herroiksi haluavat hallitsijat menettävät luottamuksensa, kadottavat kunnioituksensa ja hukkaavat lopulta myös vaikutusvaltansa elleivät ymmärrä, että heidän tulee antaa kansalaisten itse muodostaa hallintonsa. Jos yksi valtio haluaa alistaa naapurinsa, tämä toinen pyrkii niin pian kuin mahdollista takaisin vapauteen, pois rautasaappaan alta.

Tällainen kokemus oli Suomella sen itsenäistyessä hieman toistasataa vuotta sitten. Kun Suomi oli edellisen vuosisadan alussa liitetty autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjän keisarikuntaan, se sai pitää voimassa Ruotsin vallan aikaiset lait. Niiden valossa maata ryhdyttiin kehittämään, ja Suomi saikin omat hallintoelimensä. Valistuneiden tsaarien tilalle tuli kuitenkin valloittajatsaareja, jotka pyrkivät venäläistämään suureen emämaahan liitetyt maat ja niiden kansat. Tämä ei päättynyt hyvin tsaarinvallan eikä koko imperiumin kannalta. Venäjän vallankumous loi tilaisuuden naapurien itsenäistymiselle.

Suomen itsenäistymistä tuskin olisi tapahtunut ilman kansallista heräämistä edellisellä vuosisadalla, oman kielen, kulttuurin, tieteiden ja taiteiden esiin nousemista. Kun Suomi itsenäistyi, nuoren valtion perustana oli jo pohjoismaisena demokratiana järjestäytynyt autonominen yhteiskunta. Viimeisten tsaarien oli myöhäistä enää pysäyttää kehitystä, jota edeltävät olivat alaistensa kannalta viisaasti jo suosineet.

Viime sotien aikana Venäjän punaiseksi muuttunut tsaarinvalta yritti vielä palauttaa Suomen osaksi vanhaa isäntäänsä siinä onnistumatta. Kuten valloitussodissa yleensä, jälleen yritettiin esiintyä vapauttajana, köyhille ja sorretuille uuden tulevaisuuden tuojana, todellisena kansan rakastamana palvelijana. Mutta valepuku oli suomalaisten silmiin aivan läpinäkyvä, ja sen valheellisuus tuli sodanjälkeisinä vuosikymmeninä tuskallisella tavalla ilmeiseksi myös niissä maissa, joihin vapauttaja sai sotilasvaltansa pystyttää.

Suomessa tapahtui päinvastaista kuin mitä hyökkääjä oli kuvitellut: kansa, jota näennäisesti yritettiin vapauttaa, yhdistyikin torjumaan valloittajansa. Koska näiden tapahtumien muistoa edelleen vuosittain kerrataan, niiden voi nähdä muodostuneen olennaiseksi osaksi kansallista kertomusta eli narratiivia. Sotien aika kulkee läpäisevänä tekijänä suomalaisessa muistissa yhtenä oman yhteiskunnan identiteettiä luovista tekijöistä. Jos hyökkääjä kuvitteli, että suomalaiset mukautuvat mieluusti osaksi neuvostokansojen sulatusuunia, kävikin aivan toisin. Suomalainen yhteiskunta vahvistui itsenäisenä ja omaleimaisena.

Jotain samaa nähdään nyt Ukrainassa. Naapurin suuri sotavalta pyrkii valloittamaan maan ja perustelee hyökkäyksensä vain operaatioksi, jolle lähdettiin vapauttajana. Millaista tämä vapauttaminen on, sen todellinen luonne selviää jo siitä, ettei koko sotaretkeä edes saa avoimesti kutsua sodaksi. Tarkoitus on vapauden nimissä valloittaa, ryhtyä herrana hallitsemaan eikä suinkaan palvelemaan. Nyt ehkä Ukrainassa tapahtuu samoin kuin Suomessa: maan asukkaat saavat uuden, omaa yhteistä identiteettiään määrittävän tekijän: olemme selvinneet kimppuumme käyneestä valloittajasta, emme alistuneet ”vapauttajalle”. Siitä todennäköisesti tulee samanlainen kansallisen itseymmärryksen voimanlähde kuin Suomessa talvisodasta.

Mitä Jeesus sanoikaan? Te tiedätte, että maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Te tiedätte. Se on siis tosiasia. Tällainen maailma on. Se oli tuttu seikka Jeesuksen kuulijakunnalle, ja se on tuttua meillekin. Jeesus ei anna tässä yhteydessä mitään neuvoa käydä näitä maan mahtavia vastaan, hän ei ryhdy yllyttämään kapinoitsijaksi eikä tukemaan vallankumousta. Kun Jeesuksen vangitsemisen hetki koitti, hän kielsi opetuslapsiaan tekemästä vastarintaa sotilaille. Hän kehotti pistämään miekan tuppeen. Vaikka maailman hallitsijat toimivat alistajina, Jeesus ei usuta omiaan yrittämään kaataa heitä istuimiltaan. Sen sijaan hän antaa omilleen ohjeen: Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Siellä tulee olla toisin.

Jeesuksen omien keskuudessa vallitsee palvelu. Siellä ei ole ainoastaan toinen käyttäytymisen malli, vaan siellä luovutaan halusta hallita ja pitää muita valtansa alla. Siellä muututaan toisten palvelijoiksi. Tässä yhteydessä on syytä muistaa kunnioituksella eilen edesmennyttä Britannian ja Brittiläisen kansainyhteisön kuningatarta Elisabet II. Kun olin elokuussa Englannissa suuressa kansainvälisessä piispojen kokouksessa, oli hänen majesteettinsa lähettänyt piispoille pitkän kirjeen rohkaistakseen meitä uskossa. Lainaan tuosta kirjeestä yhden virkkeen: ”Koko elämäni ajan Kristuksen sanoma ja opetukset ovat olleet oppaanani, ja niissä minä löydän toivon.” Kuningatar Elisabet oli mieltänyt tehtävänsä palvelijana.

Jos joku tahtoo kohota muiden yläpuolelle, hän asettukoon muiden alapuolelle. Joka tahtoo tulla suureksi, vaihtakoon pyrkimyksensä suuntaa ja tulkoon pieneksi. Joka tahtoo rientää ensimmäiseksi, ryhtyköön muiden orjaksi. Sillä se, joka tahtoo vallita muita ja polkea heitä jalkoihinsa, saa aikaan vain vahinkoa itselleen ja muille. Hän ei ansaitse kunnioitusta, vaikka itsestään niin kuvittelee, hän ei saavuta luottamusta, vaikka niin luulee. Hän ei onnistu tuomaan turvallisuutta vaan pelkoa ja pakenemista. Hän antaa väärän esimerkin vallankäytöstä ja saa lopulta aikaan vain sekasortoa, jossa jokainen etsii omaa etuaan.

Jeesus tuli itse palvelemaan. Hän, vaikka oli korkeimmat Jumalan Poika ja nautti Isän luona kirkkaudessa kaikkivaltiutta ja kuolemattomuutta, suostui riisuutumaan niistä ja alentumaan ihmiseksi. Hän luopui jumalallisesta asemastaan ja tuli ihmisten tapaan rajalliseksi, haavoittuvaiseksi ja kuolevaiseksi voidakseen palvella. Hän, joka ansaitsi kaikkien palvonnan ja jokaisen polven notkistumisen, otti osakseen orjan roolin. Hän alensi itsensä ylhäisyydestä ja pukeutui alhaisuuteen, tavallisen työmiehen pojaksi asuen köyhyydessä äitinsä luona. Hän suostui jopa viattomana kuolemaan ja antamaan henkensä toisten hyväksi. Kun Kristus antoi ristinkuolemallaan lunnaat, hän maksoi ihmiskunnan syntien velan ja osti sen vapaaksi kuoleman vankeudesta. Siksi mekin saamme tänään vapaasti palvella häntä ja toisiamme. Siihen kutsuu meitä yhteinen kristillinen uskomme, jonka nyt nousemme tunnustamaan.