Aistimet avoinna ja suu selkeänä

Evankeliumi Mark. 7: 31-37

Jeesus lähti sitten taas Tyroksen seudulta ja tuli Sidonin ja Dekapoliin alueen kautta Galileanjärvelle. Siellä hänen luokseen tuotiin kuuro mies, joka ei pystynyt kunnolla puhumaan, ja häntä pyydettiin panemaan kätensä miehen päälle. Jeesus otti hänet erilleen väkijoukosta, pani sormensa hänen korviinsa, sylkäisi ja kosketti hänen kieltään. Sitten hän katsahti taivaalle, huokasi ja sanoi kuurolle: ”Effata.” Se merkitsee: aukene. Silloin miehen korvat aukenivat ja hänen kielensä vapautui, niin että hän puhui selkeästi.

Jeesus kielsi ihmisiä kertomasta tästä kenellekään, mutta mitä enemmän hän heitä kielsi, sitä enemmän he levittivät siitä tietoa. Kaikki olivat ylen määrin hämmästyksissään ja sanoivat: ”Hyvin hän on kaiken tehnyt. Kuurot hän saa kuulemaan ja mykät puhumaan.”

Rakkaat seurakuntalaiset. Joskus on hyvä kiinnittää huomiota siihen, että ihmisellä on kaksi korvaa, mutta vain yksi suu. Hänet on siis tarkoitettu kuuntelemaan ennen kuin hän puhuu. Ehkä hänen pitäisi antaa aikaa toisten ihmisten kuuntelemiseen kaksinkertaisesti se määrä, minkä hän käyttää heille puhumiseen. Onhan muita ihmisiä niin paljon, että heidän asioitaan on syytä kuunnella rauhallisesti eikä kiiruhtaa omia ajatuksiaan heille tuputtamaan.

Ihminen saattaa menettää kykynsä kuulla ja kyetä silti puhumaan. Saattaa kuitenkin olla, että silloin menee myös halu puhua, koska kommunikoinnista tulee vaikeaa. Vielä surullisempaa on, jos ihminen kuulevana menettää kykynsä kuunnella toisia ihmisiä ja silti pitää yllä yksipuolista puhetta. Murheellista on sama myös toisinpäin: ihminen ei koskaan puhu toiselle mitään eikä vastaa, kun häntä puhutellaan, vaan pysyy vaiti.

Onneksi nykyään ovat menetelmät niin kehittyneet, että kuulo- tai näköaistin rajoitukset eivät enää estä ihmistä elämästä yhtä täysivaltaista elämää kuin hyvin kuulevat tai näkevät. Tällainen ihminen ei suistu yhteiskunnan ulkopuolelle eikä joudu kerjuuseen tai riippuvuuteen muiden avusta niin kuin muinoin, vaikkapa Jeesuksen aikana ja lähes nykyaikaan asti.

Evankeliumissa kerrottiin miehestä, joka ei kuullut eikä kyennyt kunnolla puhumaan. Kuuromykkä mies tuotiin Jeesuksen luo, sillä Jeesuksella oli maine ihmeitä tekevänä parantajana. Jeesus teki eleitä, joita antiikin aikaisissa kertomuksissa ihmeparantajien kerrotaan tehneen – kosketti niitä elimiä, joissa vikaa oli eli korvia ja kieltä, sekä käytti välineenä sylkeä. Jeesus myös katsoi ylös ja huokasi eli vetäisi henkeä, mikä oli parantajien tapa ilmaista, että he toimivat jumalallisen hengen voimalla. Miksi Jeesus, joka oli kaikkivaltiaan Jumalan Poika, teki tällaisia taikureille tyypillisiä temppuja? Olivatko ne sitä varten, että ne lisäisivät uskottavuutta parantajana? Kenties nämä kaikki eleet olivat tarpeen sitä varten, että Jeesus jotenkin kommunikoisi kuuromykän kanssa. Hän tuli näin potilaansa tasolle kommunikoidakseen tämän kanssa ymmärrettävällä tavalla ja kertoi näin tälle olevansa parantaja.

Mutta mitäpä jos kuuromykän miehen tilannetta vertaisi seurakuntaan, vaikkapa Mänttä-Vilppulan seurakuntaan, jossa olemme juuri toimittaneet piispantarkastusta? Jospa emme vertaakaan tätä muinaista miestä kehenkään nykypäivän ihmiseen, vaan pohdimme, millaista olisi olla kuuromykkä seurakunta?

Sellainen seurakunta ei olisi selvillä siitä, mitä kaikkea ympärillä tapahtuu. Ehkä sillä olisi kuitenkin näkö, jonka avulla pystyisi havainnoimaan tilannetta, mutta paljon jäisi vaille huomiota. Olisi vahingollista, jos seurakunta ei kykenisi kuulemaan, mitä paikkakunnan elämään kuuluu. Jos se ei olisi korvat herkkinä ihmisten tarpeille, jopa heidän hädälleen, vaan kulkisi kuurona eikä huomaisi, missä sen apua odotetaan, se menettäisi merkitystään. Jos seurakunta ei kuulisi pyyntöjä, tai jos se ei panisi merkille, millaisessa maailmassa se elää vaan uppoutuisi omaan itseensä, se ennen pitkää eristäytyisi ihmisten elämästä ja maailman menosta.

Toki voisi ajatella, että sitten seurakunnasta tulisi varsinainen rauhan tyyssija. Ehkä se olisi jonkun mielestä jopa toivottua? Silloin sen hartautta ei häiritsisi melu eikä sen keskittymisen esteeksi muodostuisi kaupungin kohina, ei liikenteen häly eikä tehtaan koneiden jyly. Sen sylissä saisi levätä vailla huolia maailmasta. Mutta se ei myöskään kuulisi, kun jollain olisi sille asiaa, eikä se lopulta tietäisi, missä mennään ja mikä kulloinkin on tärkeää.

Seurakunnan ihanteena ei voi olla sulkeutuminen maailman hälyltä, koska silloin jäävät kuulematta ihmisten avunhuudot ja tunnistamatta se maailma, jossa he elävät. Lopulta tällainen seurakunta itsekin umpioituisi muusta maailmasta. Sen estämiseksi se täytyisi tuoda kiiruusti parantajan luo: Jeesus saisi pistää kätensä sen päälle, koskettaa ja siunata sitä jälleen kuulemisen ja kuuntelemisen lahjoilla. Jeesus saisi sanoa sille kehotuksen sanansa: effata, aukene. Ota vastaan kuulemisen lahja, anna maailman äänten tulla korviisi.

Entä jos seurakunta ei pystyisi puhumaan selkeästi? Jos se ei saisi sanaa suustaan vaan vaikenisi Jumalan totuudesta ja Jumalan rakkaudesta? Jos se sulkisi suunsa silloin, kun pitäisi puolustaa totuutta ja toimia vääryyttä vastaan ja heikompien puolesta? Tai jos sen ääni ei olisi ymmärrettävä ja selkeä silloin, kun se julistaisi sanomaa Jumalan Pojasta, joka on rakkaudessaan uhrannut itsensä maailman elämän puolesta?

Jälleen joku voisi ajatella, että sittenhän seurakunta ei häiritsisi kenenkään rauhaa, ei soittaisi kirkonkelloja kaupunkilaisten kuulla eikä puhuisi Jeesuksesta niin, että sana kiirisi ihmisten korviin ja pääsisi vaivaamaan ketään. Mutta silloin se ei myöskään koskaan kiittäisi ääneen Jumalaa, ei avaisi suutaan laulamaan ylistystä eikä antaisi kenenkään tietää, että Jeesuksessa on elämä. Silloin se ei täyttäisi tehtäväänsä Kristuksen asialla. Tällaisen seurakunnan kieli kaipaisi Jeesuksen kosketusta, Pyhän Hengen huokausta ja kehotuksen sanaa: effata, aukene. Avaa suusi ja puhu, anna maailman kuulla, mitä suuria tekoja Jumala on tehnyt.

Evankeliumin kertomuksessa kuuromykän parantamisessa onkin kysymys juuri tästä. Siinä ei ole keskipisteenä se, että yksi ihminen sai avun. Huomiota ei kiinnitetä yhteen parantuneeseen monien muiden joukossa. Evankelista kertoo tarkoituksella, että Jeesus on tämän miehen kohdannut muualla kuin oman kansansa keskuudessa. Siksi noita paikkakuntien nimiä mainitaan, ei tarkan reitin kuvaamista varten. Jeesus kiertää ulkomailla, poissa Israelista ja juutalaisten parista. Sillä matkalla hän kohtaa pakanoita. Juuri edellä on kerrottu hänen parantaneen syyrialaisen naisen tyttären, ja nyt hän parantaa sikäläisen miehen. Näin tulee selväksi, että Jeesuksen tehtävä ulottuu oman kansan ulkopuolelle. Hänen työllään on merkitystä koko maailmalle. Vaikka hän ensin on epäröinyt, kuuluuko hänen palvelutyönsä muille kuin Israelin lapsille, hän jo nyt palvelee ja parantaa kaikkia luokseen tulevia.

Jeesus kuitenkin kieltää puhumasta siitä, mitä kuuromykälle on tapahtunut. Mutta tällainen kielto on aivan turha. Heti alkaa parannettu julistaa Jumalan suuria tekoja, ja hänen kanssaan muutkin, jotka olivat tapahtuman nähneet. Jeesus oli vetänyt miehen erilleen ryhmästä, mutta totta kai häneen kohdistettiin suuri mielenkiinto ja odotus. Ihmeen nähtyään kaikki alkoivat kertoa siitä, vieläpä sitä enemmän mitä tiukemmin heitä kiellettiin.

Näin lähti sana Jeesuksesta liikkeelle. Kyseessä oli lähettäminen. Jeesus hoitaa omaa Isältä saamaansa tehtävää parantaa ja pelastaa, ja ihmiset, jotka tulevat hänen koskettamikseen, ottavat hänen missioonsa osaa. He alkavat myös julistaa hänen suuria tekojaan ja tehdä niitä itsekin. Heidän tulee kuulla ja olla selvillä siitä, missä ajassa ja paikassa sekä tilanteessa ollaan, ja sen mukaisesti myös toimia Jumalan suurten tekojen kuuluttajina ja välikappaleina. Heidän tulee olla aistimet avoinna ja suu selkeänä.

Tällaisen tehtävän kuuromykkä mies omaksui Jeesukselta, ja tällaisen tehtävän Jeesus antoi opetuslapsilleen. Samaan tehtävään osallistuvat myös tänään virkoihinsa asetettavat diakoniatyöntekijä ja kappalainen. Nyt käymme sitä varten rukoilemaan heille siunausta kätten päälle panemisen kautta.