Puhe Lahden torilla Diakonian päivillä 14.9.2018

 

Hyvät Lahden torille kuuloetäisyydelle kerääntyneet. Kun täältä torilta oikeasta kulmasta katselee ulos, saattaa talojen välistä nähdä mäkihyppytornit. Ovathan ne Lahden kaupunkikuvan tuntomerkkejä, siinä missä radiomäen mastotkin. Ei tarvitse seistä niiden juurella tunnistaakseen Lahden silhuetin, puhumattakaan siitä, että täytyisi niihin itse kiivetä saati niistä hypätä. Riittää, kun näkee ne horisontissa niin tietää olevansa ”Lahessa”.

Mitä muuta Lahden torilla näkyy? Tavallinen suomalainen kaupunkimaisema; kivitalot ja kadut, kaupat ja kulkijat, kiireiset ja kiireettömät. Täällä näkyvät paitsi kaupungin myös kaupunkilaisten kasvot. Koko ihmisten ja heidän elämäntilanteidensa moninaisuus, heidän ilonsa ja arkensa, heidän työnsä ja tekemisensä, mutta myös heidän huolensa ja harminsa, vaivansa ja väsymyksensä, pettymyksensä ja puutteensa.

Osa ihmisistä tulee torille vain kävelläkseen pikaisesti asioilleen, osa tulee huolettomalle päiväkävelylle, osa tulee, koska ei ole muutakaan paikkaa, missä voisi nähdä jonkun toisen elävän ihmisen kasvoista kasvoihin. Torille tullaan katsomaan ja ottamaan vastaan katseita.

Ei tarvitse katsoa torilta pois nähdäkseen, mitä elämä on. Se näyttää joillekin olevan vauhdikas, vapaa ja ihailtava, onnistunut lento hyppyrimäestä. Mutta joidenkin kohdalla se näyttää epäonnistumiselta, kaatumiselta tai suorastaan putoamiselta. Yhtä kaikki, molempia yhdistää se, että elämässä vain täytyy uskaltaa liikkeelle ja katsoa, miten käy. Omaa elämäänsä kukaan ei pysty täydellisesti hallitsemaan, vaan jokainen joutuu ottamaan riskejä ja tuntemaan riittämättömyyttä, samoin myös ottamaan vastaan ennalta arvaamattomuutta ja kokemaan epäonnistumista.

Lahdessa ovat meneillään Diakonian päivät. Evankelis-luterilaisen kirkon diakoniatyöntekijät ovat koolla oppimassa uutta. Teemana on Hyppy: ehkäpä se kuvaa juuri riskin ottamista elämässä. Ehkä kyseessä ei ole vain onnistunut hyppy yli huolien, hyppy jollekin ylemmälle ja vaivattomammalle tasolle, vaan hyppy tuntemattomaan; hyppy sellaisen ojan yli, jonka leveys herättää arvelua omien kykyjen riittävyydestä mutta jonka yli yhtä kaikki on vain uskallettava yrittää.

Kaikki hypyt eivät pääty hyvin, eivätkä kaikki pääse itse valitsemaan, hypätäkö vai ei. Elämä vain lähtee laskuun, jossa vauhtia ei hallita vaan joka johtaa kaatumiseen tai putoamiseen. Sen näkee myös Suomen kaupunkien toreilla. Ei tarvitse katsoa torilta ulos nähdäkseen huonosti päättyneitä hyppyjä. Yksinäisyys, työttömyys, asunnottomuus, sairaus ja monet sosiaaliset ongelmat kietoutuvat toisiinsa.

Kautta Suomen on suuri tarve seurakuntien diakoniatyölle. Usein sen tehtävänä on täydentää kunnallisen sosiaalitoimen resursseja. Selvää kuitenkin on, etteivät seurakuntien voimavarat riitä tarjoamaan ammatillista apua kuin hyvin rajoitetussa määrin, taloudellisesta tuesta puhumattakaan. Diakonian ammattilaisia tarvitaantoivon tuojina, vaikka niin kunnissa kuin seurakunnissa yhä enemmän odotetaan kansalaisten toimivan itse toistensa lähimmäisinä ja vapaaehtoisen avun antajina.

Seurakuntien diakonialla on erityislaatu, vaikka sen palvelu ulkonaisesti olisi samanlaista kuin muiden toimijoiden. Sen lähtökohtana on Kristuksen rakkaus, joka kohtaa ihmisiä kokonaisvaltaisesti. Kristus toimii ja palvelee lähettämiensä ihmisten välityksellä. Heidän tnsä ammentaa sisäistä voimaa uskosta.

Diakonia puhuu ja toimii ihmisarvon puolesta. Kukaan ihminen ei ole arvoton, kelvoton eikä tarpeeton. Vaikka ihminen menisi hypyissään nurin, hän kaatuisi ja putoaisi, hän ei menetä ihmisarvoaan. Se on hänellä ihan sillä perusteella, että hän on ihminen. Meidän on uskallettava katsoa ihmistä silmiin ja ottaa hänen asioitaan omaksemme myös silloin, kun hän ei herätä meissä ihastusta. Meidän on tehtävä hyppy omien ojiemme ja kuilujemme yli ja tultava lähimmäiseksi. Tämä voi vaatia vauhdinottoa ja ponnistusta, mutta se kannattaa. Yhteisen ihmisarvomme vuoksi.

Siunatkoon teitä kolmiyhteinen Jumala, Isä ja Poika ja Pyhä Henki.