Saarna Tampereen Yliopiston promootiojumalanpalveluksessa Tuomiokirkossa 17.8.2018

Lukukappaleet Siirak 16:24-17:14 ja Kolossalaiskirje 1:11-20

Tiede edistyy ja uusia oivalluksia syntyy. Oletuksia testataan ja joko vahvistetaan tai kumotaan. Vanhoja käsityksiä tarkennetaan tai peräti uusitaan. Näin tieto karttuu ja luo pohjaa uusille sovelluksille. Aina ei voi etukäteen tietää, mitä uudella tiedolla voi tehdä; soveltaminen on usein jonkun muun tehtävä kuin sen, joka tekee perustutkimusta.

Kumpi onkaan tärkeämpää, uuden tiedon tuottaminen vai sen soveltaminen? Tieteen luonteeseen kuuluu, että sen kärki kapenee: tiedetään yhä tarkemmin yhä vähemmästä. Mutta toisin on soveltamisen laita: yksityiskohtainen tieto liittyy toiseen yksityiskohtaan, ja niistä syntyy kokonaisuus, joka koituu lopulta koko ihmiskunnan hyväksi, vaikka se aluksi vaikuttaisi kovinkin merkityksettömältä ja oudolta.

Tutkimusten tarkasti rajatut kohteet ovat harvoin muiden kuin tutkijan itsensä mielestä ymmärrettäviä, saati kiinnostavia. Jokainen väitöskirjan tekijä lienee kohdannut tämän ilmiön: sukulaiset ja ystävät kysäisevät hyväntahtoisesti, että ”mistäs sinä sitä väitöskirjaa laaditkaan”, ja kun kerrot sen teeman, laskeutuu hiljaisuus. Ehkä kuullaan tyhjentävä kommentti: ”Aha.” Tämä voi antaa tieteentekijälle aihetta hymyillä salaa sisäänpäin. Mutta virnistelylle ei ole aihetta! Nimittäin tieteen soveltaminen on vähintään yhtä haastavaa eikä ollenkaan vähemmän tärkeää kuin sen tekeminen.

What is the purpose of science? One can say that it improves the quality of human life, adds on health, strengthens social security, aids the development of a society with justice and peace, diminishes threat of calamities, helps to prevent catastrophes. But in all of this, wisdom is required in the application of science. Is it always wise to do everything that science makes possible? It goes without saying that scientific research cannot and shall not be limited. Every piece of knowledge leads to the next one, and the cumulation of knowledge cannot be restricted. But the flip side of many good scientific applications that have improved the quality of human life in the beginning has only become evident in the long run.

Consider, for example, nuclear energy, or global economy based on burning fossil fuel, or the prevalence of using penicillin against bacteria. All of these have brought a lot of good to the humankind during the last century and even elevated its living conditions rapidly on new level our ancestors were not even able to dream about. But at the same time, they have brought new and even bigger challenges to the humankind to tackle with. There has been a hidden curse wrapped in the same package together with the blessings that nobody recognized in the beginning.

One group of questions emerged lately are those related with artificial intelligence. Are we facing a utopia or a dystopia? Will the digitalization set the humankind free and grant her rest, luxury and security? Or will it develop quickly on a level where it no more submits to be a servant but instead, takes the control for itself? Presently, robots more competent in everything than humans are fiction, but as the computing ability and memory capacity of machines grows exponentially, they might soon surpass humans on every branch. What will then be the human purpose of doing science? What will be the meaning of human life at all? Or, what will become of human beings?

Entä kun ihminen ja kone voidaan yhdistää, mitä silloin saadaan? Näyttää siltä, että tieteen edistyessä olemme nopeasti muuttuvan ihmiskäsityksen edessä. Mikä on ihminen, jos hänen biologista varustustaan voidaan parantaa digitaalista teknologiaa sisältävin osin? Jos hänen aivonsa joskus piankin voidaan yhdistää tietokoneeseen ja panna hänen tietonsa ja kokemuksensa kommunikoimaan koneen muistin kanssa, missä on silloin hänen persoonallisuutensa, kiintolevylläkö? Missä silloin ihminen loppuu ja kone alkaa?

Tieteen edistyessä näköpiirissä saattaa olla myös suuria yhteiskunnallisia jännitteitä; auvoinen tulevaisuus ei ehkä ole kaikkien saatavilla vaan ainoastaan niiden, jotka taloudellisilla resursseillaan voivat kohota tietokoneisiin kytketyiksi superihmisiksi, joilla on älyllinen, taloudellinen ja poliittinen valta. Vielä vähän aikaa sitten tällainen oli vain sarjakuvien ja scifi-elokuvien mielikuvituksellinen visio. Ei kuitenkaan liene syytä epäillä, etteikö ihmiskunta tulisi toteuttamaan kaikkea sitä, mitä sille tiede tulee mahdollistamaan, koska se lupaa aina joillekin jotain parempaa.

Israelilainen akateemikko Yuval Noah Harari on viime vuosina noussut maailmanmaineeseen ihmisen historiaa ja tulevaisuutta käsittelevillä bestseller-kirjoillaan Sapiens ja Homo Deus. Epäilemättä moni promootiojuhlaan osallistuvista on myös lukenut näitä suomeksikin ilmestyneitä teoksia. Harari kirjoittaa hyvin uskontokriittisesti, jopa ateistisesti. Sitä taustaa vasten on yllättävää, että kumpaakin kirjaa jäsentää terävästä biologisesta, kulttuurihistoriallisesta, antropologisesta tai yhteiskuntatieteellisestä otteestaan huolimatta klassinen teologian peruskysymys: mikä on ihminen, tuo koko maapallon valtaansa saanut otus, mikä hänen tehtävänsä, vastuunsa ja tulevaisuutensa? Miten ihminen eroaa muista olennoista, vai eroaako hän? Ihmisen dna on 98-prosenttisesti sama kuin hänen lähimmillä vertailukohdillaan simpansseilla. Mitä hän on noiden jäljelle jäävien kahden prosentin vuoksi, ja mihin hänen tulisi ainutlaatuisuuttaan käyttää?

Harari katsoo, että tämän vuosisadan suurimpia tieteen haasteita on kolme: kuolemattomuus, onnellisuus ja jumalallisuus. Näistä tavoitteista kaksi ensin mainittua oikeastaan sisältyy kolmanteen, sillä jos ihminen voi tieteen keinoin kohota sitaateissa sanottuna ”jumalaksi”, hän saavuttaa myös kuolemattomuuden ja onnellisuuden. Sattuvasti Hararin visio muistuttaa eräitä vanhatestamentillisia jakeita. Äsken luetussa Siirakin kirjan kappaleessa lausuttiin: ”Hän varusti ihmiset jumalallisella voimallaan ja teki heidät omaksi kuvakseen.” (Siir. 17:3) Myös Psalmissa ihmetellään, mikä on ihminen ja lauletaan Jumalalle ylistystä: ”Sinä teit hänestä lähes kaltaisesi olennon, seppelöit hänet kunnialla ja kirkkaudella. Sinä panit hänet hallitsemaan luotujasi, asetit kaiken hänen valtaansa.” (Ps. 8:5-6)

Ihminen on luotu ”lähes jumalolennoksi”, mutta ei sentään jumalaksi. Hänet on luotu Jumalan ”kuvaksi ja kaltaiseksi”, kuten sanotaan Raamatun ensimmäisillä lehdillä (1Ms. 1:26). Sielunsa kyvyissä ihminen heijastaa jumalallisia ominaisuuksia, kuten muistia, harkintakykyä, viisautta ja kykyä pyrkiä hyvään ja välttää pahaa. Siirakin kirjasta kuulimme, että ihmiset ”saivat käyttöönsä viisi Herran kykyä; kuudentena hän lahjoitti heille ymmärryksen ja seitsemäntenä ajattelun, jolla tulkita noita kykyjä. Hän antoi heille harkintakyvyn, kielen, silmät ja korvat ja sydämen ajattelemista varten. Hän täytti heidät tiedolla ja ymmärryksellä ja opetti, mikä on hyvää, mikä pahaa.” (Sir. 17:5-7) Siis kyvyllä viisaaseen soveltamiseen.

Hararin ajatus jumalallistumisesta on enemmän kuin vain kykyä hyvän ja pahan puntarointiin. Kuolemattomuus ja onnellisuus – niin, ehkäpä suorastaan raamatullinen ”autuus” – jumalallisina ominaisuuksina kantavat etäisen kaiun Adamista ja Eevasta paratiisissa, jotka kuulivat käärmeen kuiskaavan ihmeellisestä hyvän ja pahan tiedon puusta: ”Ei, ette te kuole. Mutta Jumala tietää, että niin pian kuin te syötte siitä, teidän silmänne avautuvat ja teistä tulee Jumalan kaltaisia, niin että tiedätte kaiken, sekä hyvän että pahan.” (1Ms. 3:4-5) Myyttisen kertomuksen ensimmäiset ihmiset lankesivat siihen, mitä antiikin kreikassa kutsuttiin sanalla hybris eli ylpeys – halu olla jumalan kaltainen, ellei suorastaan itse jumala. Ainakaan Raamatun kertomuksessa sellaisesta halusta ei lopulta seuraa mitään hyvää, vaikka kielletystä puusta syömällä saavutetaankin tietoa ja näkemystä, joilla maata aletaan ottaa haltuun, viljellä ja rakentaa.

Jumala ei kuitenkaan ole kääntänyt selkäänsä tiedonjanoiselle ihmiselle. Miten hän voisikaan, kun hän itse on ihmisen luonut sellaiseksi, että tämä haluaa tulla tuntemaan luomakunnan salaisuudet ja lainalaisuudet? Tutkimustyöllään ihminen lähestyy Jumalaa, sillä Jumala on läsnä luomakunnassaan. Kuten Kolossalaiskirjeestä luetussa kappaleessa kuultiin, Jumalan Poika, meidän kaltaiseksemme ihmiseksi syntynyt Jeesus Kristus, on itse näkymättömän Jumalan näkyvä kuva. ”Hänen välityksellään luotiin kaikki, kaikki mitä on taivaissa ja maan päällä, näkyvä ja näkymätön, valtaistuimet, herruudet, kaikki vallat ja voimat. Kaikki on luotu hänen kauttaan ja häntä varten.” (Kol. 1:15-16) Koska kaikki on luotu Jumalan ikuisessa Pojassa, elämän kaikinpuolinen eheä ja turvallinen kokonaisuus on myös löydettävissä hänessä. Tieto lisääntyy tutkimalla, viisautta sen soveltamiseen voi rukoilla Jumalalta, ja elämän mielekkyyttä ja kaiken jumalallista merkitystä voi tavoitella yhteydestä Kristuksen kanssa uskon kautta.