Kun sapatti oli ohi, Magdalan Maria, Jaakobin äiti Maria ja Salome ostivat tuoksuöljyä mennäkseen voitelemaan Jeesuksen. Sapatin jälkeisenä päivänä ani varhain, kohta auringon noustua he lähtivät haudalle. Matkalla he puhuivat keskenään: ”Kuka auttaisi meitä ja vierittäisi kiven hautakammion ovelta?” Mutta tultuaan paikalle he huomasivat, että kivi oli vieritetty pois; se oli hyvin suuri kivi.
Sisälle hautaan mentyään he näkivät oikealla puolella istumassa nuorukaisen, jolla oli yllään valkoiset vaatteet. He säikähtivät. Mutta nuorukainen sanoi: ”Älkää pelästykö. Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä. Tuossa on paikka, johon hänet pantiin. Menkää nyt sanomaan hänen opetuslapsilleen, myös Pietarille: ’Hän menee teidän edellänne Galileaan. Siellä te näette hänet, niin kuin hän itse teille sanoi.’”
Ulos tultuaan naiset pakenivat haudalta järkytyksestä vapisten. He eivät kertoneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät.

Olin eilen illalla konsertissa täällä Tuomiokirkossa. Ohjelmana oli Johann Sebastian Bachin Johannes-passio. Ehkä joku teistäkin oli täällä? Kirkko oli aivan täynnä. Kaikesta näkee, että tällaiset klassiset suurteokset kuuluvat ihmisten pääsiäisohjelmaan. Niin suurin joukoin tänne perinteisesti pitkäperjantain iltana keräännytään esimerkiksi Bachin Matteus- tai Johannes-passioon. Kansa istuu hievahtamatta ja hiiskumatta pari tuntia kovilla penkeillä ja antaa musiikin hoitaa sielua. Se on hämmentävää, kun ajattelee juuri näiden sävelteosten aihetta, passiota. Sanahan tarkoittaa kärsimystä, tai tässä tapauksessa kärsimysnäytelmää, evankeliumin sanatarkkaa kerrontaa Jeesuksen vangitsemisesta, kuulustelusta, tuomitsemisesta ja väkivaltaisesta piinaamisesta sekä lopulta ristille lyömisestä.

Nämä Bachin musiikilliset näytelmät päättyvät Kristuksen hautaamiseen. Niihin ei sisälly ylösnousemusta, mikä ehkä herättää ihmetystä. Miksi säveltäjämestari ei halunnut ottaa mukaan koko viikon huipennusta, Kristuksen herättämistä kuolleista, hänen tyhjänä löydettyä hautaansa, hänen kohtaamistaan elävänä? Miksi niissä ei nousta uuteen aamuun, murheesta iloon, jäähyväisistä jälleennäkemiseen? Kummankin passion musiikki päättyy rauhalliseen virteen, jossa luotetaan Herran kuolleen meidän puolestamme, mutta ei vaihdeta riemukkaaseen ylistykseen kaiken kääntävän kuoleman voittamisen vuoksi.

Ehkä tähän oli säveltäjällä taiteellisia syitä, teoksen kokonaissävy pysyy tyylilajissaan. Kyse ei ole kuitenkaan murheeseen pysähtymisestä vaan hiljentymisestä täydessä turvallisuudessa. Illalla esitettyinä nämä päättyvät Kristuksen hautajaisiin ja musiikkiin eläytyminen on ikään kuin oma nukkumaan meno täydessä luottamuksessa siihen, että aamulla Jumala meidät vielä herättää. Mutta epäilemättä Bachilla oli myös teologiset syynsä käsitellä nimenomaan Kristuksen kuolemaa, sillä kummassakin passiossa jäädään luottamukseen siitä, että Kristus on kantanut meidän syntimme ja hänen kuolemansa on sovittanut meidät Jumalan kanssa.

Siksi mekin musiikkia kuunnellessamme ja kuoron kanssa rukoillessamme jäämme hänen hautansa äärellä odottamaan ylösnousemusta. Viimeisissä koraaleissa rukoillaan, että Jumala, joka on nyt Poikansa uhrilla ansainnut meille syntien anteeksiantamuksen, myös herättää meidät kerran kuolleista ikuiseen elämään hänen kanssaan.

Bach oli Lutherinsa lukenut mies. Hänen on luonnehdittu kääntäneen musiikin kielelle sen, mitä Luther oli saarnannut: Kristuksen kuolema tuo täyden sovituksen synneistä, ja ihminen saa vapaasti uskoa olevansa hänessä pelastettu. Tätä tarkoitetaan uskonvanhurskaudella; mitään ei voi ihminen tuoda Jumalalle omien syntiensä peitteeksi, ainoastaan lisää ylpeyttä ja itsevarmuutta, mutta sellaisen sijasta Jumala antaakin täydellisesti kaiken anteeksi, koska hänen täydellinen Poikansa on antanut henkensä puolestamme.

Luther kirjoittaa saarnassaan Kristuksen kärsimyksen tutkimisesta, jonka hän oli laatinut v. 1519 ja joka myöhemmin sisällytettiin hänen Kirkkopostillaansa pitkäperjantain saarnaksi mm. seuraavaa: ”Eräät tutkistelevat Kristuksen kärsimistä niin, että vihastuvat juutalaisiin ja sähisten sättivät Juudas-raukkaa, siihen rajoittuen: hehän ovat tottuneet veisaamaan valituksia toisista ihmisistä ja tuomiten kiroamaan vastustajiansa. Tuommoista ei voida sanoa Kristuksen kärsimisen, vaan Juudaksen ja juutalaisten pahuuden tutkimiseksi. […] Surkutellaan Kristusta, säälitään ja itketään häntä kuin viatonta ihmistä ainakin, aivan kuin ne vaimot, jotka Jerusalemista seurasivat Kristusta, ja joita Kristus nuhteli, käskien heitä itkemään itseänsä ja lapsiansa. […] Kristuksen kärsimistä tutkistelevat oikein ne, jotka tarkkaavat sitä niin, että sydämestään kauhistuvat ja että heidän omatuntonsa aivan kuin vaipuu epätoivoon. Kauhistuksen täytyy tulla, nähdessäsi Jumalan ankaran vihan ja horjumattoman ankaruuden syntiä ja syntisiä kohtaan, hän kun ei tahtonut kirvoittaa synneistä edes ainokaista, rakkahinta Poikaansa, ennen kuin tämä suoritti niistä sellaisen raskaan hyvityksen, kuin hän mainitsee Jesajan kautta, Jesajan Kirjan 53. luvussa: ’Minun kansani rikkomusten tähden kohtasi rangaistus häntä’.”

Kristuksen kuolema ja hautaaminen merkitsevät ihmiskunnalle syntien sovitusta. Kaikki on täytetty, sanoi Jeesus viimeisinä sanoinaan. Isä Jumala oli valinnut hänelle kärsimyksen tien eikä säästänyt häntä ristinkuolemalta. Tämä on käsittämätöntä ihmiselle, joka odottaisi Jumalan toimivan oikeudenmukaisesti eikä sallivan viattoman kärsiä. Mutta juuri näin Jumala sitoutuu myös tähän maailmaan, joka on täynnä viattomien kärsimystä. Juuri näin hän osoittaa, että hän ei väistä maailman pahuutta vaan antaa itsensäkin sen alaiseksi.

Ei Kristuksen risti poista maailmasta kärsimystä. Mutta se merkitsee, että Jumala on kaikkien kärsivien ja kuolevien rinnalla itse kantamassa heidän taakkaansa. Hän tietää, mikä on ihmisen osa. Jumala ei paljasta itseään majesteetillisena kirkkautena vaan ristiin vääryyteen kätkeytyneenä. Tämä maailma, joka on täynnä vääryyttä ja väkivaltaa, on sittenkin Jumalan maailma, jossa hän itse kulkee kaikkien vääryyttä kokevien, nälkäisten, ruhjottujen, sodan jalkoihin jäävien ja pakolaisiksi ajettujen kanssa. Hän on kaikkien sellaisten kanssa, joiden mitä luonnollisin kysymys on: miksi Jumala sallii minulle tällaista? Mitä pahaa olen tehnyt?

Mutta Jumala ei kosta ihmiselle hänen tekojensa mukaan. Hän päinvastoin ilmaisee itsensä ja suuruutensa asettumalla kokemaan vääryyttä maailman näennäisesti vahvojen käsissä. Jumalan aikataulussa kaikki inhimillisesti suuriksi kohoavat ja vääryydellä itseänsä muiden yläpuolelle nostavat tulevat alas suistetuiksi. Ne taas, jotka ovat toisten alas painamia ja hylkäämiä, ne hän nostaa alhaalta ja korottaa kunniaan.

Ihmiselle käsittämättömällä tavalla Jumala ilmaisee itsensä ihmisille omassa nöyryytyksessään. Kaikkivaltias asettuu ihmisten vangittavaksi, pilkattavaksi ja surmattavaksi. Kaiken elämän antaja antaa itsensä tapettavaksi. Hyvyyden ja oikeuden lähde suostuu kuoliaaksi kidutettavaksi.

Eilisen Bachin Johannes-passion avaus, aivan ensimmäinen kuoro-osuus Herr, unser Herrscher sen jo ilmaisi rukoilemalla näin: ”Herra, hallitsijamme, jonka kunnia on suuri kaikkialla! Osoita meille kärsimykselläsi, että sinä, tosi Jumalan Poika olet kirkastettu kunnialla aina, myös suurimman nöyryytyksen hetkellä.” Tässä oli ilmaistuna koko passion salaisuus: Jumalan kunnia paljastuu siinä, että hänen Poikansa kärsii ihmiskunnan puolesta.

Mutta Poika ei jää kärsimykseen. Kaikki ei pääty kuolemaan eikä hautaan. Pääsiäisaamun sanoma on: hän on ylösnoussut. Kristus on noussut kuolleista, murtanut katoavaisuuden ja kuolevaisuuden kahleet ja astunut ylös. Hän on aukaissut tien kuolemasta elämään.

Kristus tunnetaan kärsimyksestä, mutta hänen merkityksensä aukeaa vasta ylösnousemuksesta. Risti muistetaan, mutta vasta tyhjä hauta avaa ristin tarkoituksen. Siksi ristiä tulee katsoa haudalta päin, pitkäperjantaita pääsiäispäivästä. Ilman toista ensimmäinen jättää meidät vain samaan pelkoon ja pettymykseen, johon jäivät Jeesuksen opetuslapset saatettuaan Mestarinsa hautaan.

Jos Jeesus olisi vain kärsinyt viattomana oikeusmurhan, tullut vääryydellä surmatuksi ja hautaansa lasketuksi, mitä meille jäisi? Meille jäisi vain yksi viisas mies muiden joukossa. Onhan noita riittänyt maailmanhistoriassa, monia hyviä uskonnollisia opettajia ja karismaattisia kansanjohtajia. Mutta ei kenellekään heistä sävelletä maailman kauneinta musiikkia, ei heille rakenneta upeita temppeleitä, ei heitä palvota eikä heitä joka päivä rukoilla kaikkialla maailmassa. Heidän haudoillaan käydään ehkä muistelemassa, mutta ei toteamassa, että hauta onkin tyhjä.

Monet myöntävät Jeesuksen olleen viisas opettaja. Monet uskovat, että hän teki suuria tekoja. Monet pitävät häntä sairaiden parantajana ja tien osoittajana. Monet tunnustavat, että hänet surmattiin vääryydellä. Se on kaikki totta. Mutta se on eri asia kuin uskoa hänen olevan Jumalan Poika. Se ehkä on uskoa Jeesukseen historiallisena hahmona, mutta ei luottamusta häneen elämän antajana, saati Herrana, jota seurata. Jakolinjana on usko Jeesuksen ylösnousemukseen. Juuri siinä syntyi ero, jo varhain aamulla tyhjän haudan äärellä.

Tyhjältä haudalta lähti kaksi kertomusta, yhden mukaan Jeesus on noussut kuolleista, toisen mukaan hänen ruumiinsa on salaa varastettu. Mutta vain yksi näistä kertomuksista synnyttää uskon ja luottamuksen Jumalaan, toinen tyytyy siihen, että maailma on paha ja täynnä petosta. Yksi antaa toivon, toinen tekee kyyniseksi. Siinä missä yksi lähettää liikkeelle viemään ilosanomaa, toinen kehottaa jokaista valvomaan omaa etuaan ja katsomaan ettei kukaan petkuta. Parempi kun petkutat itse ensin!

”Ellei Kristusta ole herätetty, silloin meidän julistuksemme on turhaa puhetta, turhaa myös teidän uskonne”, kirjoitti jo apostoli Paavali (1.Kor. 15:4). Monet ovat halki aikojen yrittäneet luoda omintakeista kristinuskoa, sellaista, joka kelpaisi maailmalle, sen viisaille ja oppineille, hyväksymällä Jeesuksen vain hänen hautaansa asti. Mutta silloin he jättävät arvoitukseksi sen, miksi ylipäätään uskoa häneen. Mitä merkitystä meille olisi yhden hyvän ihmisen kuolemalla, ellei se avaisi meidänkin kuolemamme lukon?

Me emme voi kurkistaa Jeesuksen opetuslasten kokemukseen ja nähdä, mitä he näkivät. Heille ilmestyi Jeesus ylösnousseena ja he vakuuttuivat siitä, että hän elää. Se muutti heidän elämänsä. Pelokkaat ja lukkojen taakse piiloutuneet apostolit lähtivät rohkeasti oman henkensä kaupalla julistamaan Herransa ylösnousemusta. Mikä selittäisi heidän muutoksensa paremmin kuin se, että he kohtasivat Herran ja asiat kääntyivät? Aikanaan ilmestykset loppuivat, mutta miten ihmeessä tämä sanoma silti lähti leviämään kulovalkean lailla kaikkialle maailmaan? Miten se yhä edelleen valloittaa ihmisiä, vaikka emme koe samaa pääsiäisaamun tyhjän haudan ihmettä emmekä tapaa Jeesusta ylösnousseena?

Vain siksi, koska tässä sanomassa on itsessään voima muuttaa ihmisiä. Juuri siinä Kristus ilmestyy elävänä myös meille. Juuri siinä hän tulee luoksemme ja antaa toivon ja tulevaisuuden. Tämä sanoma saa luottamaan Jumalaan. Se saa ihmisen kääntämään katseen pois omasta itsestään ja heikkouksistaan. Se synnyttää uskon Jumalaan, jolle kaikki on mahdollista. Siksi se myös muuttaa ihmisiä, saa heidät laittamaan koko elämänsä sen varaan, että Jeesus elää ja siksi mekin saamme elää.

Tänä yönä kaikkialla maailmassa riemuitaan: maailmalla on toivo, kuolema on voitettu. Me muistamme, että olemme pyhässä kasteessa jo liittyneet hänen kuolemaansa ja tulleet osallisiksi hänen ylösnousemuksestaan. Me vietämme Kristuksen ylösnousemuksen juhlaa ja muistamme hänen kärsimystään astumalla alttarille hänen säätämälleen aterialle. Siinä hän tulee yhä uudestaan luoksemme ja antaa meille uskomme voimaksi oman uhrinsa, ruumiinsa ja verensä. Meillä on jo ikuinen elämä ja saamme hänen kanssaan kerran nousta kuolleista.

Silloin 12 vuotta sitten, kun olimme koululla, olin ottanut mukaani ehkä juuri lapsia ajatellen pitkäperjantain havaintovälineen. Tradition ylläpitämiseksi otin sen mukaani jälleen. Se on orjantappurakruunu, aika pieni ja hento, mutta juuri sellainen kuin yleensä taiteessa kuvataan Kristuksella olleen. Eräät tutkijat tosin sanovat, että roomalaisten sotilaiden Jeesukselle vääntämä piikkikruunu oli todennäköisesti paljon suurempi ja hatun kaltainen, myös ylhäältä päin piikkisillä oksilla katettu. Sellainen haavoitti varmasti paljon pahemmin kuin tällainen rengas. Tämä muistuttaa pitkäperjantain sanomasta, Kristuksen kärsimyksestä.

Ostin tämän joskus matkamuistona Jerusalemista, tuosta pyhästä kaupungista, joka pyhyydestään huolimatta on halki historian ollut myös pahuuden näyttämö. Siellä on vuosituhannesta toiseen vuodatettu verta. Isännät ovat vaihdelleet, ja jokainen uusi valloittaja on aina tullut kaupunkiin vapauttajana, ainakin omasta ja kannattajiensa mielestä.

Ihmiskunta on usein kunnioittanut enemmän voimaa kuin viisautta. Mutta silloin se on kunnioittanut lopulta enemmän tuhoa kuin totuutta. Muinaisessa Jerusalemissa kävi näin, miten käy meidän aikamme ruutitynnyreissä? Sotia on helppo aloittaa, mutta vaikea lopettaa.

Luen pitkäperjantain tapahtumista Johanneksen evankeliumista. ”Pilatus yritti nyt saada Jeesuksen vapautetuksi. Mutta juutalaiset huusivat: ’Jos päästät hänet vapaaksi, et ole keisarin ystävä! Joka korottaa itsensä kuninkaaksi, nousee keisaria vastaan.’ Nämä sanat kuultuaan Pilatus toi Jeesuksen ulos ja asettui tuomarinistuimelleen niin sanotulle Kivipihalle, jonka hepreankielinen nimi on Gabbata. Tämä tapahtui pääsiäisen valmistuspäivänä puolenpäivän aikaan. Pilatus sanoi juutalaisille: ’Tässä on teidän kuninkaanne.’ Juutalaiset huusivat: ’Pois! Pois! Ristiinnaulitse hänet!’ Pilatus sanoi heille: ’Pitääkö minun ristiinnaulita teidän kuninkaanne?’ Mutta ylipapit vastasivat: ’Ei meillä ole muuta kuningasta kuin keisari.’ Silloin Pilatus heidän vaatimuksestaan luovutti Jeesuksen ristiinnaulittavaksi.” (Joh. 19:12-16)

Kuningas ja keisari. Sellaiset ovat harvinaisia olentoja. Onko joku teistä nähnyt joskus keisarin? Ei liene helppoa nykymaailmassa. Japanin Naruhito on tiettävästi nykyään ainut keisarin arvonimeä kantava. Mutta kuninkaita on enemmän, aika lähelläkin meitä. Kuka on nähnyt kuninkaan? Minä olen tavannut Ruotsin kuninkaan, kun hän ja kuningatar vierailivat Tampereella kaupungin täyttäessä 230 vuotta v. 2009. Tervehdin häntä lyhyesti esittelemällä kultaista piispanristiä, jonka hänen edeltäjänsä Kustaa IV Adolf antoi edeltäjälleni v. 1805. Se ei ehkä ollut ihan korrekti vertaus, sillä tuo kuningashan joutui muutaman vuoden kuluttua niin suureen epäsuosioon hävittyään sodan ja menetettyään myös Suomen Venäjälle, että hänet syrjäytettiin vallasta ja karkotettiin Ruotsista. Kuningas Kaarle vain murahti vastaukseksi, mutta kuningatar Silvia hymyili iloisesti.

Ruotsin, Norjan ja Tanskan kuninkaallisten kanssa olen ottanut osaa piispanvihkiäisiin, vastaavasti kuin viime viikolla Canterburyssa Englannin kruununperijän kanssa. Minä katselin suuressa katedraalissa pitkän kuoriosan edestä taakse, ja aivan viimeiselle kuorin riville asettuivat Walesin prinssi William ja prinsessa Catherine – tosin Catherinesta näin vain hänen tyylikkään puoli metriä leveän olkihattunsa lierin. Heidän vieressään käytävän toisella puolella istui pääministeri Keir Starmer maan hallituksen edustajana.

Kuningaskunnatkin ovat demokratioita nykyään. Usein juuri monarkioissa onkin kirkon ja valtion suhteet pidetty tiiviinä, sillä kumpikin instituutio antaa kansalaisille sisäistä yhteenkuuluvuutta, kokemusta samaan kulttuuriin, jopa perheeseen kuulumisesta. Mutta maailman kansainvälistyessä ja maiden monikulttuuristuessa yhä vähemmän voivat kuninkaalliset olla kansalaisten identifioitumiskohteita ja kirkot valtion kanssa naimisissa.

Mutta demokratioissakin on hallitsijoilla kiusauksensa nousta tasavaltansa yläpuolelle. On hallitsijoita, jotka erilaisilla menettelyillä varmistavat oman pysymisensä vallassa vaalikaudesta toiseen, tai jotka valtaan päästyään alkavat keskittää sitä itselleen. Viime viikonloppuna Yhdysvaltain suurimmissa kaupungeissa eri puolilla maata pidettiin mielenosoituksia, joiden teemana oli ”No Kings!”, ei kuninkaita. Mieltä osoitettiin presidenttiä vastaan, joka on alkanut toimia itsevaltaisin elkein piittaamatta demokraattisista hallintoelimistä. Saatatte myös muistaa, miten joitakin vuosia sitten Turkin presidenttiä vastustettiin väittämällä hänen haluavan sulttaaniksi, ja Egyptissä presidenttiä vastaan osoitettiin mieltä moittien häntä yrityksestä ryhtyä faaraoksi.

Mutta takaisin Jerusalemiin. Tuskin olivat ylipapitkaan nähneet Rooman keisaria, vaikka häneen vetosivat. Tuolloin oli vallassa keisari Tiberius, joka oli hallinnut jo parikymmentä vuotta. Hän oli luonteeltaan karu, persoonaltaan vakavamielinen ja taustoiltaan sotapäällikkö, jota pelättiin. Hän antoi itsestään arvoituksellisen vaikutelman, ei ilmaissut itseään avoimesti ja suoraan eikä tullut kovin hyvin toimeen Rooman senaatin kanssa. Hänen kerrotaan olleen epäluuloinen ja inhonneen kaikenlaista teeskentelyä ja imartelua. Erityisen huonon maineen hän sai hyväksyttyään väljän tulkinnan majesteettirikoslaista. Sen mukaan keisarin loukkaaminen voitiin tulkita valtion loukkaamiseksi, mistä oli seurauksena kuolemantuomio. Se synnytti kätevän keinon kenelle tahansa päästä eroon ikävistä ihmisistä; ilmianto keisarin loukkaamisesta riitti syytöksen nostamiseen, ja ilmiantaja sai provision kuolemaantuomitun omaisuudesta.

Vanhetessaan Tiberius muutti pois kaupungista ja asettui Caprin saarelle. Kun keisari erakoitui, alkoi vehkeily hänen selkänsä takana. Hän oli uskonut valtaa henkivartiokaartin päällikkö Sejanukselle, joka pyrkikin anastamaan vallan tapattamalla Tiberiuksen perillisiä. Vuonna 31 hänen pelinsä paljastui keisarille, joka teloitutti hänet nopeasti. Pettymys uskottuun mieheen synkensi Tiberiusta entisestään. Ehkä tieto näistä tapahtumista vaikutti myös siihen, miten Pilatus reagoi Jerusalemissa ylipappien hänelle heittämään vihjaukseen. Sitä emme tiedä, mutta samoista ajoista on kysymys.

Ylipapit antoivat ovelan vastauksen Pilatuksen kysymykseen, pitäisikö hänen ristiinnaulita heidän kuninkaansa. Vetoamalla keisariin he painoivat Pilatusta seinää vasten. Mutta samalla se oli outo vastaus hengellisiltä johtajilta, jotka hyvin tiesivät, että heidän on kuultava Herraa omana kuninkaanaan enemmän kuin maallisia valtiaita. Pyhät kirjoitukset tähdensivät, että Jumala on varsinainen valtias, eikä hänen ohitseen voi kunnioittaa mitään kuninkaita. Toisessa Mooseksen kirjassa kerrotaan israelilaisten Egyptin orjuudesta pelastumisensa jälkeen laulaneen Kaislameren rannalla ylistystä Jumalalle mm. sanoin ”Herra on kuningas aina ja ikuisesti” (2. Moos. 15:18). Silloin oli pelastuttu faaraon sotajoukoilta, ja kuten hyvin muistamme, Joosefista ja hänen veljistään alkaneessa kertomuksessa faaraot kohtelivat israelilaisia alkuun hyvin, mutta sitten orjuuttivat heitä aina vain pahemmin.

Pilatus yritti sivistyneenä miehenä vedota kansan oikeustajuun. Hän ei havainnut Jeesusta syylliseksi rikokseen. Jeesus oli ainoastaan vihjannut olevansa kuningas. Sellaista Pilatus saattoi pitää korkeintaan pilkan aiheena. Nyt hänen olisi itse valittava Rooman keisarin ja tämän ”juutalaisten kuninkaan” välillä, kuninkaan, jolla ei ollut minkäänlaista maatilkkua hallinnassaan eikä minkäänlaista sotajoukkoa tukenaan, vain tavallisia köyhiä kansalaisia ja yksinkertaisia työtä tekeviä ihmisiä innokkaina perässä kulkijoinaan. Hyväntekijän mainekin tiettävästi oli. Miksi tällainen pitäisi surmata?

Pilatus joutui vaikeaan valintaan. Kenelle hän nyt osoittaisi lojaalisuutta, keisarille vai oikeudelle? Jos tuona aikana olisi puhuttu ihmisoikeuksista, hän olisi joutunut sen kysymyksen eteen, pitääkö totella oikeudenmukaisuutta vai ylempää esivaltaa. Tämä kysymys herätettiin vasta 1900 vuotta myöhemmin Nürnbergissä, kun rikoksiin ihmiskuntaa vastaan syyllistyneet natsit eivät pitäneet itseään vastuullisina vaan vetosivat yksi toisensa jälkeen vain totelleensa ylempien käskyjä.

Mutta sama valinta kuninkaan ja keisarin välillä koski myös Pilatuksen eteen kerääntynyttä kansaa, joka huusi Jeesusta ristille. He eivät hyväksyneet tätä Kuningasta, vaikka juuri äsken olivat hänet ottaneet vastaan Hoosianna-huudoin ja tervehtineet häntä kuningas Daavidin vallan perillisenä. Mutta ei tämä ollutkaan sellainen kuningas, joka heiluttaisi miekkaa ja vuodattaisi vihollistensa verta. Tämä olikin Kuningas, joka muutamalla sanalla puhui heistä itsestään totuuden ja joka teoillaan osoitti, millainen on Jumalan tahto ihmisten elämässä. Tämä Kuningas ei ollut miellyttävä, koska hän ei luvannut suuruutta. Hänen sijastaan he alistuisivat mieluummin sellaiselle valtiaalle, joka antaisi kokemuksen suuruudesta ja elintasosta, antaisi valtakunnassa vakautta, vaan ei vapautta. Mieluummin oltaisiin Rooman alaisia, ellei parempaa saataisi.

Kansa odotti messiasta, mutta ei sellaista, joka läpivalaisi langenneita ihmissydämiä jumalallisella totuudella. Mieluummin he odottivat sellaista, joka täyttäisi heidät oman voiman tunteella. Heille ei Rauhanruhtinas kelpaisi, ellei hän toisi rauhaa heidän ehdoillaan. Mieluummin he luopuivat Jeesuksen messiaanisuudesta ja suostuivat Rooman valtaan. Mutta yhtä sukupolvea myöhemmin keisarin legioonat tuhosivat heidän pyhän kaupunkinsa, hävittivät sen temppelin ja ajoivat kansan maanpakoon. Oliko keisariin luottamista? Faaraot muuttavat mieltänsä, keisarit varmistavat asemansa, presidentit ailahtelevat. Ihmiset tapaavat panna omansa ja oman ryhmänsä edut kaiken muun edelle. Siinä pienten osana on tulla vain päälle astutuiksi ja hyväksi käytetyiksi.

Ihmiskunnan historiassa on turvautuminen suurvallan voimakkaaseen johtajaan mieluummin kuin Jumalan totuudelliseen johtoon kerta toisensa jälkeen tuottanut vain raunioita. Kun pieni odottaa heiltä suuria, voi hinta nousta kohtuuttomaksi. Voi tulla toisen valtakunnan edun nimissä muruiksi jauhetuksi.

Mutta miten toisenlainen onkaan se Kuningas, joka Pilatuksen edessä sanoi: ”Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta. Jos se kuuluisi tähän maailmaan, minun mieheni olisivat taistelleet, etten joutuisi juutalaisten käsiin. Mutta minun kuninkuuteni ei ole peräisin täältä.” (Joh. 18:36) Tämän Kuninkaan hallinta on toisenlaista. Se ei perustu voimaan eikä väkivaltaan, ei suuruuteen eikä pakottamiseen, ei alistamiseen eikä nujertamiseen. Tämä Kuningas nostaa alhaiset, mutta itseään suurina pitävät hän alentaa. Halki maailmanhistorian kaikki valtiaat, jotka ovat kehuskelleet rikkauksillaan ja resursseillaan, voimallaan, vallallaan ja sotajoukoillaan, ovat aikansa hallittuaan pudonneet istuimiltaan eikä heitä muisteta muuta kuin varoittavina esimerkkeinä.

Mutta Jeesus, joka on Jumalan lähettämä Kuninkaaksi voideltu eli Messias, hän johtaa joukkoaan toisella tavalla. Siksi hänellä on myös paljon enemmän valtaa maailmassa kuin kukaan itsensä korottaja on koskaan arvannut. Hän hallitsee ihmisiä sisältä päin, vapaudessa ja rakkaudessa.

Jeesusta ristille huutanut kansa hylkäsi hänet Messiaana. Ehkä he pitivät häntä vain yhtenä karismaattisena kansanvillitsijänä, hyvänä opettajana muiden joukossa. Mutta mitä silloin jää jäljelle, jos Jeesus hylätään Jumalan Messiaana? Hänestä jää vain valtapelissä vääryydellä surmattu viisas. Sellainen aikanaan unohdetaan kaltaistensa joukkoon. Onhan noita riittänyt, eikä heillä enää ole seuraajia, heidän muistonsa ja perintönsä kunnioittajia ehkä, mutta ei sellaisia, jotka laittaisivat oman elämänsä likoon heidän ja heidän asiansa puolesta. Ellei Jeesusta hyväksytä Messiaana, hänet voidaan yhtä hyvin unohtaa. Mitä elämää suurempaa merkitystä yhden pari vuosituhatta sitten kuolleen juutalaisen rabbin väärällä tuomiolla ja kauhealla kuolemalla olisi meille?

Mutta kristillisen uskon keskuksena on Kristus, Messias-Kuningas, Jumalan Poika, haudastaan ylösnoussut kuoleman voittaja. Rauhan ruhtinas, joka muuttaa ihmisiä sisältä päin. Hän on paljon enemmän kuin suurinkaan keisari, eikä meillä ole hänen ohelleen muuta Kuningasta, jolta voisimme odottaa oikeuden, rauhan ja vapauden tulevaisuutta. Siksi me vietämme ristinjuhlaa, ja siksi vuodesta toiseen kannattaa tulla koolle häntä elävänä Jumalana rukoilemaan, hänen kärsimystään muistamaan ja hänen ylösnousemustaan kiittämään.

Kun tuli päivä, jolloin heidän Mooseksen lain mukaan piti puhdistautua, he menivät Jerusalemiin viedäkseen lapsen Herran eteen, sillä Herran laissa sanotaan näin: ”Jokainen poikalapsi, joka esikoisena tulee äitinsä kohdusta, on pyhitettävä Herralle.” Samalla heidän piti tuoda Herran laissa säädetty uhri, ”kaksi metsäkyyhkyä tai kyyhkysenpoikaa”.

Jerusalemissa eli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka nimi oli Simeon. Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta, ja Pyhä Henki oli hänen yllään. Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun. Hengen johdatuksesta hän tuli temppeliin, ja kun Jeesuksen vanhemmat toivat lasta sinne tehdäkseen sen, mikä lain mukaan oli tehtävä, hän otti lapsen käsivarsilleen, ylisti Jumalaa ja sanoi:

– Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä,
niin kuin olet luvannut.
Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi,
jonka olet kaikille kansoille valmistanut:
valon, joka koittaa pakanakansoille,
kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.

Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään siitä, mitä hänestä sanottiin.

Rakkaat seurakuntalaiset.  Talven selkä taittuu, kun helmikuu tuo päiviin lisää valoa. Aikaisin liikkeelle lähtevät huomaavat, että aurinko jo nousee, ja nekin, jotka lähtevät vähän myöhemmin liikkeelle, voivat ihmetellä sitä, miten aurinkokin on jo ennen heitä noussut. Kalenteristakin huomaa, mitä helmikuu merkitsee; siinähän sen alun nimipäivät on omistettu niin hyvää lupaaville nimille kuin Aamu ja Valo – no, totta puhuen ensimmäisenä on Riitta, mutta kun sen päivän sovussa selvittää, voikin vain ihailla alati kirkastuvia viikkoja!

Kynttilänpäivän voi nähdä hyvin sopivan tähän samaan sarjaan. Johan sen nimikin puhuu valosta, tai ainakin valoa tuovasta kynttilästä. Hyvin tiedetään nimen tausta; keskiajalla tuona päivänä vihittiin käyttöön sinä vuonna käytettävät kynttilät, mutta ehkä vähemmän tulee mietityksi, miksi kynttilöitä ylipäätään pitäisi vihkiä. Silloin ajateltiin, että vihityn kynttilän liekissä on voimaa karkottaa kaikkea pahaa sekä suojata ihmistä esimerkiksi ukkoselta, ja että kuolevan käteen annettu palava kynttilä valaisi hänen tietään ikuiseen elämään. Onhan kynttilä rukouksen vertauskuva. Mutta tokihan kynttilät palavat ja antavat liekkinsä ilmankin siunausta. Täyttävät siis tehtävänsä, vaikka niiden puolesta ei erityisesti rukoilisikaan.

Tällainen on Jumalan luoma luonto ja kaikki se, mitä Jumala Luojana ja kaiken lähteenä haluaa lahjoittaa: se toimii Jumalan luomien lakien alaisena ilman erityistä puuttumista. Ei tarvita edes ihmisen työtä siihen, että talvella on pakkasta ja kesällä paistaa aurinko, tai että vettä sataa, pellot kastuvat ja maasta nousee vihreää. Ilman ihmisen työtä siemenestä versoo elämä, ja viljankorret tuottavat jyviä. Mutta ihmistä tarvitaan siihen, että kaikki tämä Jumalan luoma tulisi hoidetuksi ja palvelisi niin ihmistä kuin muuta luomakuntaa oikealla ja sen arvolle sopivalla tavalla.

Jumala on luonut ihmisen pitämään huolta luomakunnasta. Hän antoi tehtäväksi viljellä ja varjella maata, pitää huolta paratiisista sekä viisaasti vallita meren kalat ja metsän eläimet. Vielä paratiisista pois joutuessaankin ihmisellä on tämä tehtävä; vaikka maa on kovaa hänen kyntää ja se kasvaa hänelle ohdakkeita, ja koko luomakunnan hoito vaatii häneltä verta, hikeä ja kyyneleitä, hänellä on yhä tuo tehtävä. Yhtä lailla kuin hänellä on tallella Jumalan hänelle paratiisiin antama tehtävä levätä seitsemäntenä päivänä ja pyhittää se Herralle.

Siihen liittyy myös kynttilänpäivän viettäminen. Ihmisen elämän tarkoitus kiinnittyy hänen Jumalalta saamiinsa lahjaan ja tehtävään. Ihmistä aina askarruttanut kysymys elämän mielekkyydestä aukeaa tästä yhteydestä. Ihminen on kutsuttu asettamaan oma elämänsä ja työnsä osaksi Jumalan työn kokonaisuutta, siis näkemään omat tekemisensä Jumalan hyvän luomistarkoituksen kehyksissä, suhteessa aina siihen, mitä Jumala tekee. Siksi hänenkin osansa on Raamatun luomiskertomuksessa asettua Jumalan työn rytmiin eli tehdä työtä kuusi päivää ja levätä seitsemäntenä. Ei se välttämättä yhtään lisää ihmisen työtehoa, että hän uskoo ja rukoilee – voi niinkin toki käydä – mutta ainakin se auttaa ihmistä näkemään elämänsä tarkoitus osana Jumalan tarkoituksia. Sillä puolestaan on paljonkin vaikutusta sille, mitä ihminen valitsee tehtäväkseen ja miten hän suhtautuu siihen, mitä tekee.

Tätä samaa varten oli myös kynttilänpäivä: se, että kynttilöitä vihittiin, ei lisännyt niiden valotehoa. Sen sijaan se auttoi kaikkia niitä kirkon jumalanpalveluksiin osallistujia, jotka nauttivat kynttilöiden valosta, ymmärtämään jotain jumalanpalveluksen kokonaisvaltaisuudesta – tai peräti elämästä kokonaisvaltaisena jumalanpalveluksena. Kaikki tässäkin messussa palvelee Jumalaa, eivät ainoastaan kuullut tai rukoillut sanat, vaan myös musiikki, taide, keskinäinen läsnäolo – myös valo ja lämpö.

Kynttilänpäivän nimi tulee suomeen ruotsin sanasta Kyndelmässodagen; englannissakin se on Candlemas. Näissä nimissä kaikuu myös sana messu. Saksassa tätä vietettiin viikko sitten, ja siellä luterilaiset kutsuvat sitä Kristuksen temppeliin tuonnin päiväksi, mutta vanha nimi sielläkin oli Lichtmess, siis valon messu. Meilläkin on kynttilänpäivää kutsuttu Kynttilämessun päiväksi sekä myös Marian puhdistuksen päiväksi ja Neitsyt Marian kirkkoon ottamisen päiväksi. Vanhoissa postilloissa siitä käytetään tällaisia nimiä. Olihan synnyttäneen äidin kirkottaminen vielä viime vuosisadan alussa meilläkin tapana, mutta kiitoksen merkityksessä. Kummastakin on meillä luovuttu, sekä kynttilöiden vihkimisestä että äitien kirkottamisesta, sillä molemmat olivat alttiita väärikäsityksille.

Päivä on siis pyhän messun arvoinen, mutta miksi sen nimi on näin vaihdellut? Eihän autuas Neitsyt Maria mennyt temppeliin suinkaan sytyttämään kynttilöitä.

Vanhassa testamentissa oli määrätty, että synnyttäneen naisen tuli 40 päivää synnytyksen jälkeen käydä temppelissä suorittamassa määrätyt uhritoimitukset ja siten puhdistautua. Tässä on taustalla ajatus, joka aika pitkään kulki kyllä kristinuskossakin mukana, nimittäin että synnytys jollain tavoin saattaisi naisen epäpuhtaaksi. Siitä ajatuksesta on kuitenkin jo luovuttu. Ymmärrämme, että lasten saaminen on Jumalan lahja eikä rangaistus, eikä siihen liity mitään epäpyhää eikä sellaista uskonnollista, mistä pitäisi puhdistautua. Tässä kehityksessä on kyse ylipäätään naisen aseman muuttumisesta niin kirkossa kuin muussa yhteiskunnassa. Asennoitumiset ovat muuttuneet naisten kohotessa vastaaviin tehtäviin miesten kanssa, johtaviin tehtäviin myös kirkossa. Samaan kehitykseen liittyy sekin, että meillä vihitään pappisvirkaan niin naisia kuin miehiä. Ymmärryksemme on lisääntynyt. Joku läsnäolijoista saattaa muistaa, että saarnasin täällä Hattulan kirkossa kynttilänpäivänä silloinkin, kun Virpi Järvinen asetettiin kirkkoherran virkaan yhdeksän vuotta sitten. Kyselin silloin, onko kirkkoherra myös ”kansankynttilä”.

Neitsyt Maria tuli siis temppeliin täyttämään sen, mitä silloinen laki häneltä vaati. Nykyään me ymmärrämme, ettei sellaiselle ole perusteita. Maria asetti oman roolinsa äitinä Jumalan tahdon mukaiseen käytäntöön, mutta ymmärrämme, ettei Kristuksen tultua maailmaan enää tarvita muita uhreja mihinkään puhdistautumiseen. Tärkeää tässä evankeliumin kohdassa onkin se syy, joka on tehnyt päivästämme nimenomaan kynttilänpäivän. Tässä nimittäin nähdään valo, Jumalan kirkkaus, joka alkaa loistaa. Mutta sen näkeminen päältä katsoen tavallisessa pienessä lapsessa edellyttää avointa ja Jumalaa odottavaa sydäntä, sellaista kuin oli vanhalla Simeonilla Jerusalemin temppelissä.

Kun Jeesuksen vanhemmat tulivat temppeliin toimittaakseen säädetyt uhrit, Simeon tunnisti lapsessa hänet, jossa Jumala täyttää lupauksensa. Jumala oli Simeonille ilmoittanut, että tämä ehtii vielä nähdä Herran voidellun, hepreaksi siis Messiaan, kreikaksi Kristuksen. Nyt Jeesus-lapsen nähdessään Simeon näkee uskossa enemmän kuin vain tavallisen vauvan. Hän otti lapsen syliinsä ja kiitti Jumalaa siitä, että oli nyt saanut nähdä ”pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille”. Siis pelastuksen kaikille kansoille, valon pakanoille ja kirkkauden Israelille. Pelastus, valo ja kirkkaus. Kaikki tämä vain pienessä äsken syntyneessä lapsessa! Temppelissä oli varmasti monia, jotka eivät kiinnittäneet mitään huomiota yhteen pieneen lapseen, ja Simeonkin oli varmasti nähnyt monia sellaisia elämänsä aikana ja jaksanut odottaa. Mutta tästä lapsesta Henki ilmoitti hänelle, että tämä se on, nyt kaikki alkaa täyttyä!

Miten saattoi Simeon tällaista sanoa? Jumalahan on itse kirkkaus, jota ei voi nähdä. Ihminen ei kestä katsoa Jumalan valoa, sillä hänen pyhyytensä musertaisi ihmisen. Siksihän tänään kuullussa Vanhan testamentin kappaleessa Jumala peitti Mooseksen kallionkoloon ja antoi tämän katsoa itseään vain takaapäin hänen mentyään ohi. Jumala otti kätensä pois kallionkolon edestä ja antoi Mooseksen katsoa häntä selkäpuolelta. Jumalan kasvoja ei ihminen kestä nähdä. Hän on kaikkivaltiaana hirmuinen tuomari ja hänen pyhyyden vaatimuksensa täydellinen. Mutta ihmiseksi syntyneessä Pojassaan Jumala näyttää armolliset ja syntisiä rakastavat Isän kasvonsa. Sen Jumala salli Simeonin tunnistaa pikku Jeesuksessa, ihmiseksi syntyneessä Jumalan Pojassa, vaikka ehkä Joosef ja Maria eivät sitä ymmärtäneet.

Mutta eihän Simeon voinut odottaa, että hän saisi nähdä, mitä täysikasvuinen Jeesus, Jumalan voitelema mies tulisi tekemään. Silti hän sanoi, että nyt hän on saanut nähdä, nyt pääsen rauhassa lähtemään! Hän saattoi vain luottaa siihen. Tällaisia ovat usko ja toivo: ne eivät tarvitse varmistusta eikä selvyyttä siitä, mitä tulee tapahtumaan ja milloin, mutta usko ja toivo luottavat silti Jumalaan. Niiden täyttymys on vasta edessä, mutta silti siihen voi jo luottaa. Ne tarvitsevat vain lupauksen, johon tarttua. Usko ei synny siitä, että on jo saanut sen, mitä toivoo. Usko on jonkin toivotun lopputuloksen omistamista jo ennen kuin se täyttyy, mitä toivoo. Toivo on asenne, joka suuntautuu tulevaan ja luottaa siihen, että Jumala tulee hoitamaan työnsä loppuun asti. Kun hän on tänne asti kannatellut, tokihan hän sitten tulee täyttämään lupauksensa kokonaan. Näin sai kokea vanha Simeon. Olemmeko me sen kummempia? Tänne asti on Jumala kannatellut, ja saamme luottaa, että hän kannattelee edelleen ja täyttää myös kirkkauden lupauksensa. Tällaisella vanhan Simeonin asenteella ja toivolla me nousemme nyt ylös ja yhdymme uskontunnustukseen.

Pietari sanoi Jeesukselle: ”Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua. Mitä me siitä saamme?”

Jeesus sanoi heille: ”Totisesti: kun Ihmisen Poika uuden maailman syntyessä istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle, silloin tekin, jotka olette seuranneet minua, saatte istua kahdellatoista valtaistuimella ja hallita Israelin kahtatoista heimoa. Ja jokainen, joka minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän. Mutta monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä.”

Mitä me saamme tästä kaikesta? Mitä se hyödyttää, että olemme jättäneet työmme ja perheemme ja yksityisen elämämme ja lähteneet seuraamaan sinua? Tällä tavoin tivasi Pietari. Samanlaisen kysymyksen voivat tehdä muutkin kuin Jeesuksen oppilaat. Mitä se hyödyttää minua, että laitan kaiken jonkin sellaisen varaan, jonka tarkoitus on koitua toisten hyväksi eikä omaksi hyväkseni? Mikä on kaiken vaivannäköni ja kieltäymysteni palkka?

Ehkä te yhteisen Suomemme rakentajat kysytte joskus samaa. Olettehan lähteneet tehtävään, jossa joutuu venyttämään voimiaan vaikeiden kysymysten äärellä. Joudutte sovittelemaan eri näkemyksiä ja löytämään yhteisiä päämääriä, samalla kun pitää vahvistaa yleisön luottamusta juuri omaan puolueeseen sekä hankkia sille kannatusta. Tässä jännitteessä ei aina saa kiitosta vaan joutuu silmätikuksi ja korkeiden odotusten kohteeksi.

Onnellinen se, jota kannattelee vakaumus siitä, että toimii korkeampia kuin vain oman viiteryhmän päämääriä varten. Onhan kansanedustuslaitos ja koko demokraattinen hallintojärjestelmä luotu oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon ja yhdenvertaisen kohtelun, kansalaisten hyvinvoinnin edistämiseksi sekä yhteiskunnan vakauden turvaamiseksi. Maata hallitaan yhteisen hyvän vuoksi. Ei kukaan eikä yksikään valtio ole yksin maailmassa.

Under de senaste åren har vi sett samma sak på den internationella arenan: ingen är ensam i världen. Ingen nation eller stat existerar enbart för sig själv; alla står alltid i relation till varandra. Samarbete är viktigt eftersom mänskligheten som helhet står inför gemensamma utmaningar. Dessa inkluderar världsfred, förverkligandet av mänskliga rättigheter och hållbarhet i skapelsen. Ingen kan lösa dessa stora utmaningar på egen hand; mänskligheten behöver varandra. I mindre skala kan vi se att Finland behöver sina partner, och i ännu mindre skala behöver Finlands invånare varandra för att ta hand om landets inre angelägenheter. Och i ännu mindre skala måste invånarna på varje ort själva kunna bygga upp det gemensamma bästa för sin stad, kommun eller by.

Profeetta Jeremian kirjasta kuulimme luettavan nämä sanat: ”Sillä minä olen Herra, minun tekoni maan päällä ovat uskollisuuden, oikeuden ja vanhurskauden tekoja. Niitä minä tahdon myös teiltä, sanoo Herra.” (Jer. 9:23) Uskollisuuden, oikeuden ja vanhurskauden tekoja – kukapa ei tavoittelisi juuri sellaisia?

Mutta kun näitä periaatteita yritetään soveltaa, ei olekaan helppo sanoa, mikä niitä kaikkien mielestä kulloinkin parhaiten toteuttaisi. Näkemykset jakautuvat. Miten varmistetaan oikeus ja hyvinvointi? Miten toteutetaan yhdenvertaisuutta, miten pidetään mukana ne, jotka ovat vaarassa pudota? Miten autetaan jaloilleen ne, joiden mahdollisuudet ovat heikoimmat? Päätöksiä tehtäessä vaaditaan kykyä kuunnella ja arvostaa toisia. Ne ovat Jumalan ihmisille antamia kykyjä, joita ilman ei yksikään kansa selviä Jumalan antamasta tehtävästä edistää oikeudenmukaisuutta.

Mitä siis saa siitä, että tähän kuitenkin ryhtyy? Evankeliumissa Jeesus lupasi oppilailleen kahtalaisen palkkion, joista tosin ensimmäinen on pelottava. Kun Hän uuden maailman syntyessä itse asettuu kirkkautensa valtaistuimelle, saavat hänen omansakin nousta valtaistuimille ja ryhtyä tuomareiksi. Kuulostaa oudolta. Toinen palkkio on helpompi ymmärtää. Hän lupaa ikuisen elämän korvaukseksi kaikesta, mistä hänen seuraajansa ovat joutuneet luopumaan. Jumalan valtakunnassa ensimmäisiksi halunneet joutuvatkin viimeisiksi, ja marginaaliin sysätyt pääsevätkin etusijoille. Mutta eikö se katoa kauas tuonpuoleiseen? Pitäisihän jo täälläkin olla oikeutta.

Puhe uuden maailman syntymisestä on kotoisin muinaisista uskomuksista, joiden mukaan maailma häviää lopunajallisessa suuressa tulipalossa. Eihän sellainen meillekään aivan vieras uhkakuva ole; viime viikollakin uutisoitiin, että tutkijat siirsivät maailmanlopun kelloa neljä sekuntia lähemmäs keskiyötä. Maailman tilanne on vakava ja sodan vaara todellinen. Mutta ei Jeesus puhunut tuhosta, vaan hän antoi omilleen uuden maailmanjärjestyksen mukaisen tehtävän. Kun he saavat istua valtaistuimille Herransa kanssa, se tarkoittaa, että heidän tulee hänen kanssaan ottaa osaa siihen oikeudenmukaisuuteen, uskollisuuteen ja vanhurskauteen, joka läpäisee Jumalan tahdon. Tämän kaiken on antanut myös ihmisten noudatettavaksi ja heidän toteutettavakseen.

Lopunajallinen tuho on suosittu aihe viihdeteollisuudessa. Elokuvissa tietokoneet ja robotit ottavat vallan ihmisiltä. Tosielämässäkin näemme, miten sotakentillä aseet löytävät kohteensa yhä itsenäisemmin. Mutta ei riitä, että me näiden visioiden edessä kysymme, millainen on kone ja mihin se kykenee pelkällä kylmällä laskentateholla. Meidän on kysyttävä, millainen on ihminen. Oikea haaste tekoälyn kehittyessä on, miten ihminen kehittyy. Oppiiko hän toteuttamaan oikeutta, uskollisuutta ja vanhurskautta? Ihmisen luomat koneet näet heijastavat lopulta vain ihmistä ja hänen arvojaan.

Monet lienevät nähneet kaikki Terminaattori-elokuvat, tai edes jonkin niistä. Niissä ylivertainen tietokone käy tuhoamissotaa ihmiskuntaa vastaan. Aina, kun elokuvissa robotti on erehdyttävästi ihmisen näköinen, se tekee myös ihmisen kaltaista monimutkaista päättelyä, noudattaa älykkyyttä ja toteuttaa ihmiselle tyypillisiä arviointeja. Mutta sitä mukaa, kun robotti saa kolhuja ja alkaa katsojan silmiin näyttää tunnistettavasti koneelta, se myös toimii kömpelömmin ja suoraviivaisemmin, ja on lopulta älykkään ja eettistä harkintaa noudattavan ihmisen narrattavissa ja voitettavissa. Kun koneelta riisutaan näennäinen inhimillisyys, se jää kylmän loogisine päättelyineen toiseksi. Mikä on elokuvan opetus?

Ihminen kykenee harkintaan ja ottamaan huomioon useita yhtäaikaisia näkemyksiä. Ihminen kykenee sovittamaan ristiriitoja. Ennen muuta ihminen kykenee kuuntelemaan omatuntoaan ja siinä kuuluvaa Jumalan ääntä. Siten ihminen myös kykenee luomaan yhteiskunnan, jossa oikeus, uskollisuus ja vanhurskaus vallitsevat.

Kuolema on yleisinhimillinen kokemus. Elämän rajallisuus, sairastuminen, heikkeneminen ja lopulta kuoleminen ovat olleet ihmisen ongelmana niin kauan kuin hänestä on tuhansien tai kymmenien tuhansien vuosien ajalta kaivettu esiin kulttuurista näyttöä. Kuoleman kulttuurit ovat aina olleet läsnä muodossa tai toisessa. Ne ovat aina olleet myös muuttuvia. Sen merkkejä ovat nyt hautajaisten myöhentäminen, saattoväen pienentyminen, lasten jättäminen pois, hautaaminen ”hiljaisuudessa” ja mahdollisimman vähällä vaivalla, ei haluta erityistä hautapaikkaa omaisten hoidettavaksi vaan mieluummin sirotellaan tuhkat. Ruotsissa on yleistymässä kaikkien saattamisten pois jättäminen; vainaja tuhkataan ja haudataan ilman mitään rituaaleja, uskonnollisia tai muita. Miten me kirkkona osallistumme näihin kuoleman kulttuurin muutoksiin?

Kuolema on haaste paitsi lääketieteellisessä, myös sosiaalisessa, yhteiskunnallisessa, uskonnollisessa ja filosofisessa mielessä – jäikö jotain mainitsematta? Kysymyksiin kuuluu, miten kuoleman hetki määritellään, millaisia muutoksia kuolema tuottaa lähimmissä suhteissa, miten yhteisö hoitaa kuolleen ruumiin, mitä rituaaleja liittyy hautaamiseen ja kuolleen muistamiseen, tai miten kuolemaan valmistaudutaan, ja mistä kuolemassa oikein on kysymys, päättyykö kaikki siihen vai jatkuuko jotain?

Kuolema on laajasti ottaen ihmisen olemassa olemisen ja elämän merkityksellisyyden peruskysymys. Se on yleisinhimillinen teema, eikä ainoastaan erityisesti uskonnollinen, vielä vähemmän pelkästään kristinuskon tai kirkon kysymys. Silti juuri meidän tehtävämme on sen kanssa askaroida.

Kirkon historia on kuoleman kulttuurien osalta uskontojen historiaa

Kristinusko on kaikkien uskontojen joukossa juuri se, jonka olemassaolo ja rituaalit jatkuvasti käsittelevät kuolemaa. Meidän uskomme ytimessä on keskushenkilön kuolema ja kuolleista herääminen, ja me palaamme siihen jatkuvasti liturgisessa elämässämme. Teologisesti kaste on Kristuksen kuolemaan kastamista, ehtoollinen taas hänen kuolemansa muistamista ja ylösnousemuksensa kuuluttamista.

Viikoittainen pyhäpäivä on asettunut Kristuksen ylösnousemuksen päivään. Se siirtyi siihen juutalaisesta sapatista, joka oli luomisen päättymistä seuranneen lepäämisen, kaiken valmiiksi saattamisen päivä. Varhaiset kristityt jo alkoivat viettää ”Herran päivää” kuoleman voittamisen ja uudeksi luomisen päivänä (Ilm. 1:10). Se on viikon ensimmäinen päivä, josta alkaa jotain aivan uutta. Jokainen sunnuntai kuuluttaa ylösnousemusta ja tähtää kuoleman rajan tuolle puolen, eteenpäin sinne, minne ei vielä silmä näe.

Kristillinen kirkko on joka puolella maailmaa ja kaikissa kulttuureissa keskeisellä tavalla läsnä kaikille yhteisellä suurten eksistentiaalisten kysymysten kentällä. Se on ollut Suomessa mukana myös kuoleman kulttuuristen muutosten jatkumolla aina siitä lähtien, kun kristinusko on tänne saapunut.

Tämä näkyy arkeologiassa: ennen kristinuskon tuloa oli yleistä kuolleiden hautaaminen polttamalla ruumis, mutta kristinuskon myötä alkoi yleistyä ruumishautaaminen itä-länsi-suunnassa; se näet viittasi ruumiin ylösnousemisen odottamiseen. Kristinusko asettui luonnollisesti taloksi niille paikoille, missä ennestäänkin oli palvottu jumaluuksia ja haudattu vainajia; mihinkäs muualle. Vanhoissa kalmistoissa on siksi sekä pakanuuden aikaisia että kristinuskon aikaisia hautoja.

Kirkkoja alkoi myös nousta niille paikoille, joissa oli palvontaa tapahtunut. Tätä ei tule pitää jonkinlaisena ”vallankaappauksena”, jollaisena se pakanuutta romantisoiden joskus esitetään, ikään kuin väkivalloin pakottamalla tapahtuneena ja jonkinlaisen menneisyyteen projisoiduin ihannemaailman tuhoamisena. Se pitää päinvastoin nähdä luonnollisena historian kulkuna: ihmisten pyhyyden taju kohdistuu aina sinne, missä Jumalaa palvotaan. Kristinusko otti vähittäin paikan, kun kansalaiset alkoivat turvautua Kristukseen – ehkä silti vielä samaan aikaan myös vanhoihin jumaliinsa, kuten on arkeologiassa löydetty ristin ja Thorin vasaran yhdistelmäkoruja.

Kuoleman kulttuuriin liittyi myös jo muinaisuudessa usko siihen, että kuollut jollain tavoin jatkaa elämäänsä toisessa todellisuudessa. Siksi hautoihin laitettiin erilaisia tarve-esineitä. Pohjoismaissa on kaivettu useita viikinkiaikaisia merkkihenkilöiden hautoja, joissa on paitsi koruja, vaatteita ja aseita, myös kuolleelle kuuluneita eläimiä kuten hevosia tai koiria. Ajatus oli, että tuonpuoleisessa näistä on edelleen hyötyä. Se puhuu siitä, että elämän ajateltiin jatkuvan jollain sellaisella tavalla, joka on verrattavissa tähän elämään; siinä on jatkumo siihen, mitä täällä tunnetaan, ja sitä on kuvattava niillä sanoilla, joita täällä käytetään.

Vanha testamentti: kuolema on eroa Jumalasta

Vanhan testamentin kirjoituksissa näyttäytyvä käsitys kuolemasta poikkeaa muinaisen Israelin välittömien naapurikansojen käsityksistä. Juutalaisuus ei omaksunut egyptiläistä kuolemankulttia palsamointeineen ja monumentteineen eikä kanaanilaisten riittejä. Sitä mukaa, kun muinaisessa Israelissa kehittyi vaatimus vain Jahven palvomiseen, tuli kansan myös erottautua käytännöistä, joiden ei katsottu olevan yhteensopivia ainoan Herran palvelemisen kanssa. Kielto koskea kuolleisiin ruumiisiin tai hautojen pitäminen epäpuhtaina alueina suojasivat yrityksiltä olla yhteydessä kuolleisiin. Kertomus Samuelin käynnistä henkienmanaajan luona (1.Sam. 28) ei puhu niinkään henkien olemassaolosta vaan alleviivaa kieltoa olla ottamasta niihin yhteyttä. Israelin historian suurimpienkaan henkilöiden hautoihin ei kohdisteta Vanhassa testamentissa mielenkiintoa. Mooseksen haudan paikkaa ei tiedetä, ja Daavidinkin sanotaan tulleen vain haudatuksi kaupunkiinsa (5. Moos. 34:6, 1. Kun. 2:10).

Vanha testamentti tähdentää Jahven olevan elävä Herra ja siten myös kuoleman Herra. Hän on elämän ja sen lahjojen antaja, ja kuolemassa yhteys Jumalaan katoaa. Siksi kuoleman pelko on Herran poissaolon pelkoa (Ps. 88:4-7). Tässä mielessä kuolemaa voi Vanhassa testamentissa pitää Jumalan rangaistuksena. Olennaista on eläessään palvella Jumalaa ja huutaa häntä avuksi. Sen sijaan kuolleiden olotila on vähemmän merkittävä teema Vanhassa testamentissa. Vähäiset maininnat puhuvat tuonelasta (sheol), mutta niistä ei voi luoda mitään yhtenäistä oppia. Tuonela merkitsee varjomaista eroa Jumalasta; se ei ole varsinaista elämän jatkumista vaan hiljaista hämäryyttä. Kuolemasta tulee ongelma ainoastaan siinä merkityksessä, että vanhurskas Jumala sallii jumalattomien menestyä ja syyttömien kärsiä vääryyttä ja kuolla. Tämä on monien psalmien rukous (esim. Ps. 10).

Vanhan testamentin myöhäisemmissä osissa näyttäytyy usko lopunajalliseen kuolleiden ylösnousemukseen ja kuoleman vallan nujertamiseen. Kuolleiden herättäminen ja kutsuminen tuomiolle tulee näkyviin selvästi vasta apokalyptisenä näkynä Danielin kirjassa: Monet maan tomussa nukkuvista heräävät, toiset ikuiseen elämään, toiset häpeään ja ikuiseen kauhuun. (Dan. 12:2), joskin viittauksen siihen voi nähdä jo Jesajan kirjassa: Mutta sinun kuolleesi heräävät eloon, heidän ruumiinsa nousevat ylös. Tomuun vaipuneet, herätkää ja riemuitkaa! Sinun kimaltava aamukasteesi virvoittaa maan, ja niin maa palauttaa kuolleet elämään. (Jes. 26:19)

Vanha testamentti ei puhu kuolemattomasta sielusta. Ylipäätään puhe sielusta on filosofisesti ja uskonnollisesti niin rasitettu, että sen käyttö Raamatun käännöksissä on hankalaa. Moni muistaa, miten vanhassa v. 1938 Kirkkoraamatussa lausuttiin luomiskertomuksessa näin: Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu. (1.Moos. 2:7) Ihmiseen ei siis puhallettu Jumalan henkeä eikä erityistä sielua, vaan häneen puhallettiin elämän henki (ruach) ja hänestä tuli elävä sielu (nefesh). Ihminen siis on sielu, hänellä ei ole erikseen sielua. Jos sanon, että minulla on sielu, niin kuka on tuo minä, joka niin sanoo?

Nykyinen, v. 1992 Kirkkoraamattu lausuu tämän näin: Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Näin ihmisestä tuli elävä olento. Uusin käännös, viime syksynä Pipliaseuran netissä julkaisema 1. Mooseksen kirja kääntää näin: Jumala muotoili ihmisen maan tomusta. Hän puhalsi elämän ihmisen sieraimiin, ja niin ihmisestä tuli elävä ja hengittävä olento. Kyseessä on siis hengitys, eli Jumala käynnisti tomusta tekemänsä ihmisen ”eloon”.

Kuitenkin jo ennen kristillistä aikaa toivat hellenistiset vaikutteet juutalaisuuteen ajatuksen sielun kuolemattomuudesta. Se näkyy esimerkiksi apokryfisessä Viisauden kirjassa, joka oli varhaisten kristittyjenkin käytössä ja jota evankeliumeissa myös Jeesus monin paikoin siteeraa. Esimerkiksi Viisauden kirja 15: 7-8: [Savenvalaja] voi käyttää aikansa ja voimansa väärin ja muovata samasta savesta tyhjänpäiväisen jumalankuvan – hän, joka vastikään on itse syntynyt maasta ja kohta taas palaa sinne, mistä hänet on otettu, kun hänen lainaksi saatu sielunsa vaaditaan takaisin. Verrattakoon tätä Jeesuksen puheeseen Luukkaan evankeliumissa (12:20): Mutta Jumala sanoi hänelle: ’Sinä hullu! Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta takaisin. Ja kaikki, minkä olet itsellesi varannut — kenelle se joutuu? Jeesuksen puheissa kuolematon sielu vilahtaa myös kohdassa Matt. 10:28: Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin mutta eivät kykene tappamaan sielua.

Uusi testamentti: Kristuksen kuolema ja ylösnousemus voittavat kuoleman

Sielun kuolemattomuuden ohella myös usko ruumiin ylösnousemukseen tuli jo myöhäisjuutalaisuudessa osaksi fariseusten oppia. Heidän ja saddukeusten välillä vallitsee evankeliumeissa ja Apostolien teoissa erimielisyys ja suorastaan riita näissä asioissa. Paavalikin osasi vedota siihen, kun hän oli Jerusalemissa suuren neuvoston kuulusteltavana (Luuk. 10:27, Apt. 23:8). Kristinusko on ruumiin ylösnousemuksen osalta seurannut fariseusten puoluetta, mutta miten on sielun kuolemattomuuden laita?

Kun Paavali Apostolien tekojen luvussa 17 saarnasi ateenalaisille, nämä kuuntelivat häntä suurella mielenkiinnolla. Mutta kun hän siirtyi puhumaan ruumiin ylösnousemuksesta, eräät pilkkasivat. Kuulijoille oli tuttu ajatus sielun kuolemattomuudesta, mutta kuolleen ruumiin nouseminen ylös oli heille mieletön ajatus. Heille ruumis oli sielun vankila, kuten oli Platonin jälkeen tullut filosofiassa tutuksi ajatella. Myös Lähi-idässä vaikuttaneiden gnostilaisten virtausten mukaan ihmisen tuli vapautua ruumiinsa asettamista rajoitteista, eihän siitä ollut jumalallisten hyveiden saavuttamiseksi mitään hyötyä.

Paavali, oppinut fariseus, puhuu kirjeissään paljon paitsi Kristuksen ylösnousemuksesta, myös Kristuksen omien kerran koittavasta ruumiillisesta ylösnousemuksesta. Mutta millaisena se tapahtuu? Tunnetusti Paavali tekee eron lihallisen ja hengellisen ihmisen välillä; lihallinen (sarkikos) ihminen elää vanhan luontonsa eli himojensa ohjaamana, kun taas hengellinen (pneumatikos) elää Pyhän Hengen uudeksi luomana (Room. 7:14, 1. Kor. 3:1-3). Mutta tämä on eri asia kuin elää ruumiillisena ihmisenä, jollaisia myös uudestisyntyneet hengelliset ihmiset ovat.

Ylösnousemuksesta kirjoittaessaan Paavali käyttää hieman eri distinktiota. Siinä erotetaan toisistaan luomisen mukainen, sielullinen ruumis (sooma psykhikos) ja ylösnouseva uusi, hengellinen ruumis (sooma pneumatikos). Nämä sanat ovat olleet raamatunkääntäjille haasteellisia Paavalin 1. Korinttilaiskirjeessä. Kirkkoraamattu 1938: Kylvetään sielullinen ruumis, nousee hengellinen ruumis. Jos kerran on sielullinen ruumis, niin on myös hengellinen. Kirkkoraamattu 1992: Kylvetään ajallinen ruumis, nousee hengellinen ruumis. Jos kerran on olemassa ajallinen ruumis, on myös hengellinen. Pipliaseuran UT2020: Fyysinen ruumis, joka kylvettiin, herää hengellisenä ruumiina. Jos on olemassa fyysinen ruumis, on myös hengellinen. (1.Kor. 15:44) Hauskasti se, mikä on alkutekstissä psykhikos eli sielullinen, pitää lopulta kääntää ymmärrettävyyden vuoksi fyysiseksi!

Näissä sanoissa kuitenkin tulee selväksi, että Paavalin mukaan ylösnousemusruumis on toisenlainen kuin se, joka kuoleman jälkeen haudataan. Se on erilainen kuin tämä sielullis-ajallis-fyysinen ruumis, jollaisena me nyt elämme. Mutta tämä ruumis ei ole pelkkä hävitettävä kuori; vaikka se lahoaa ja tulee maaksi, ylösnouseva uusi ruumis on kuitenkin jollain tavalla jatkumossa tämän kanssa. Jatkuvuutta ei edusta ainoastaan ”sielu” tai henki, siis ihmisen persoonallisuus tai hänen minänsä, vaan myös hänen muu olemuksensa. Ihminen on jakamaton kokonaisuus.

Jeesuksen ruumiin katoaminen haudasta ja ennen muuta hänen ilmestymisensä niin häntä etsimään tulleille naisille kuin apostoleille sekä lukemattomille muille on kristillisen ylösnousemususkon perusta ja myös sen malli. Me odotamme osaksemme samaa kuin se, minkä tien Jeesus kulki. Hän kuoli, hänet haudattiin – ja uskontunnustuksen mukaan hän astui tuonelaan ja kirkon tradition mukaan vapautti siellä kuoleman vangitsemat. Tämän tien hän kulki meidän edellämme. Se katoamaton ylösnousemusruumis, josta Paavali puhuu toisenlaisena kuin tämä katoavainen ja haudattava ruumis, on tulkittava Jeesuksen ilmestymisten valossa. Mutta evankeliumien kertomukset jättävät meille arvoituksia.

Ylösnoussut Jeesus oli yhtäältä toisenlainen kuin aiemmin, hän saattoi ilmestyä ja taas kadota. Hän saattoi kävellä tunnistamattomana tiellä, mutta toisaalta hänet saattoi tunnistaa äänestä ja ulkonäöstä. Hän tuli lukitun oven läpi huoneeseen ja pistää suuhunsa ruokaa. Hän saattoi kieltää koskettamasta itseensä vedoten uuteen tilaansa ja taas kehottaa koskettamaan itseään vedoten siihen, että haavat ovat tallella. Hän on siis yhtäältä aivan uusi ja toisaalta sama. Jatkuvuus on sekä ruumiillista että persoonallista, mutta kuitenkin erilaista. Ehkä se on oikea tapa kuvata sitä, millaista on elää ylösnousemuksessa.

Yksin ylösnousemuskertomus ei tyhjentävästi kerro sitä, mitä uskomme ikuisen elämän olevan. Nimittäin evankeliumien kertomukset Jeesuksen ja lähimpien opetuslastensa käynnistä kirkastusvuorella antavan väläyksen siitä, mitä Kristuksen omia odottaa. Kertomus kirkastusvuoresta on miniatyyri siitä sanomasta, mistä kristinuskossa on kysymys. Se on nousu Herran kanssa ylös vuorelle, jossa saa hetken väläyksenomaisesti ottaa osaa jo perille päässeitten pyhien kanssa Kristuksen ikuiseen kirkkauteen. Siksi me ehtoollisliturgiassa laulamme Pyhä-hymniä yhdessä ”taivaan joukon ja kaikkien pyhien kanssa”; otamme näet osaa taivaalliseen jumalanpalvelukseen ja elämme kirkkauden hetkeä.

Kristusvuorella näkyy se, millaisiksi me olemme tuleva hänen kanssaan. Mutta täällä tuon Jumalan kaiken läpäisevän kirkkauden voimme ymmärtää vain väläyksenomaisesti, sitten tulee jo aika laskeutua vuorelta ja olla sen todistajia, mihin meidät on kutsuttu. Kirkastusvuorella tuli näkyviin se, mistä Paavali kirjoittaa Kolossalaiskirjeessä: Hän on tahtonut antaa heille tiedoksi, miten häikäisevän kirkas on tämä kaikille kansoille ilmaistava salaisuus: Kristus teidän keskellänne, kirkkauden toivo.  (1:27)

Kuolema on unen kaltaista odottamista

Uuden testamentin keskuksena on Jeesuksen ristinkuolema ja ylösnousemus. Pääsiäisen voittosanoma avaa kuolemaan teologisen näkökulman, jossa yhden kärsimys, kuolema ja hautaaminen koituu kaikkien pelastukseksi, ja yhden herääminen kuolleista merkitsee kaikille kuoleman otteen kirpoamista. Vanhan testamentin myöhäisimpien osien viittaama linja kristalloituu Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen kiinnittyvään julistukseen.

Kristillinen teologia antaa kuoleman käsitteelle kolme erilaista merkitystä. Ensinnäkin on fyysinen kuolema, biologisen elämän päättyminen. Toiseksi puhutaan hengellisestä kuolemasta, millä tarkoitetaan ihmisen tilaa ilman uskoa pelastavaan evankeliumiin. Kolmanneksi on ”mystinen” kuolema, siis se, jolla on liitytty Kristuksen kuolemaan, kun vanha ihminen on kasteessa hukutettu ja haudattu yhdessä Kristuksen kanssa – ja näin oikeastaan jo noustu hänen kanssaan myös uuteen elämään. Tämä kuolema on ollut vain läpikäyminen uuteen elämään, joskin sen tulee samalla jatkua läpi elämän vanhan ihmisen kuolettamisena.

Kuten edellä totesin, oppi sielun kuolemattomuudesta on jokseenkin tuntematon Vanhalle testamentille, mutta sillä on hellenismin myötä vaikutuksensa Uuden testamentin sisäpuolella. Kuitenkaan kristillinen kirkko ei ole tarkoittanut sielun kuolemattomuudella samaa kuin platonismissa tai uusplatonismissa, vaikka näillä oli suuri vaikutus kristillisessä teologiassa patristisena aikana. Vaikutus on tuntunut myös halki vuosisatojen esimerkiksi keskiaikaisessa mystiikassa, joka puolestaan on hedelmöittänyt paljon hengellisiä kirjallisuutta, runoja ja lauluja. Sen mukaan on tehty paljon myös kuoleman teologiaa. ”Kun sielu taivaaseen, liitää riemuiten”, laulettiin vielä minun nuoruudessani laulussa Sua kohti, Herrani (nykyään Käyn kohti sinua, virsi 396).

Kristinuskossa ei kuitenkaan ole katsottu, että sielu olisi itsessään ikuinen ja olisi Jumalan luota lähetetty vierailemaan ruumiillisessa maailmassa. Jokainen ihminen on luotu sielullis-ruumiillisena kokonaisuutena, tai henkenä ja ruumiina. Sanamuodot eivät kuitenkaan ole tässä olleet aivan ehdottomia; vuonna 1948 käyttöön otetussa kirkkomme Kristinopissa lausuttiin ihmisestä näin: Jumala loi ihmisen maan tomusta ja antoi hänelle kuolemattoman hengen, ja kappaleessa Iäisyyden rajalla näin: Kuolemassa ruumis ja henki eroavat toisistaan. Ruumis tulee maaksi jälleen, mutta henki odottaa Kristuksen tulemisen päivää. (KO 14, 107)

Myös katolinen ja ortodoksinen kirkko tähdentävät, ettei ihminen ole luonnostaan ikuinen sielu, vaan hänellä voi olla katoamattomuus vain Jumalan armosta osallisena. Platonin vaikutus on kuitenkin ollut hyvin vahva, vaikka hänen oppilaansa Aristoteles ei puolestaan edustanut samaa käsitystä. Aristoteles ei puhunut sielun kuolemattomuudesta vaan piti ruumiin ja sielun tiivistä yhteenkuulumista jo määritelmällisesti välttämättömänä; sielu on forma, joka yhdessä ruumiin materian kanssa tekee ihmisen. Kuolemattomuus kuuluu Aristoteleen mukaan vain ylipersoonalliselle järjelle (nous). Katolisen kirkon katekismus liittyy Aristoteleen metafysiikkaan sielun ja ruumiin ykseyden osalta, mutta pitää Platonin tavoin sielua kuolemattomana ja ruumiista kuoleman hetkellä erkanevana, kunnes se taas ylösnousemuksessa yhdistyy ruumiiseen.

Viime vuosisadalla protestanttisten teologien keskuudessa sielun kuolemattomuusoppiin kiinnitettiin paljon huomiota ja alettiin katsoa, että kristinuskoon kuuluu sen sijasta ajatus ihmisen kokonaisvaltaisesta kuolemasta. Onhan sielukin osa syntiin langennutta maailmaa ja sellaisena katoavaisuuden alainen. Niinpä kuolemassa myös sielu kuolee, jos nyt ylipäätään voidaan siitä puhua ruumiista erillisenä, ja herätetään taas ylösnousemuksessa. Niissä Uuden testamentin kohdat, joissa puhutaan kuoleman jälkeisestä olotilasta, esimerkiksi Jeesuksen kertomuksessa rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta (Luuk. 16:19-31) tai kuvauksessa viimeisestä tuomiosta (Matt. 25:31-46), painopiste ei ole tuonpuoleisissa vaan tämänpuoleisissa. Niissä ei Jeesus paljasta kuoleman jälkeisten asioiden salaisuuksia vaan ohjaa oikeaan elämäntapaan hyvissä ajoin ennen kuolemaa.

Ehkä yksi sielun kuolemattomuusopin vastustamisen lähtökohtia oli korostaa elämän ainutkertaisuutta ja siten heikentää sodan glorifiointia tai vastustaa kuolemantuomiota tai antaa tilaa kuolemantapauksen kohdanneiden surulle. Kuoleman lopullisuutta ei haluttu vähätellä. Todettakoon, että myös muu ihmisen tutkimus tekee vaikeaksi pitää ihmisen persoonallisuutta kuolemattomana, kun ajattelemme aistien, ajatusten ja muistin edellyttävän toimivia hermorakenteita aivoissa ja muualla kehossa. Mielestäni tällainen tutkimustieto ei uhkaa uskoa siihen, että Jumala voi ylösnousemuksessa kutsua esiin niin ruumiin kuin sielun. Voidaan ajatella, että ihminen on kuoltuaan tallella Jumalan muistissa. Missä muualla kuin hautausmaalla, sitä en tiedä.

Jos kuitenkin puhutaan sielun kuolemattomuudesta, tarkoitetaan sitä kuolemattomuutta, jonka Jumala Kristuksessa antaa. Sen vuoksi ehtoollisliturgiassakin voi pappi lausua ”tulkaa, juokaa kuolemattomuuden lähteestä”. Taustalla on esimerkiksi Ignatios Antiokialaisen n. 100-luvun alussa kirjeessä Efesolaisille painottama ehtoollisen salaisuus: […] murratte yhtä ainoaa leipää, joka on kuolemattomuuden lääke, vastamyrkky, jonka vaikutuksesta emme kuole, vaan elämme ikuisesti Jeesuksessa Kristuksessa. (Ign. Ef. 20)

Oliko ihminen kuolematon ennen syntiinlankeemusta? Näin voisi päätellä eräiden raamatunlauseiden pohjalta. Esimerkiksi Paavalin Roomalaiskirjeestä: Yhden ainoan ihmisen teko toi maailmaan synnin ja synnin mukana kuoleman. Näin on kuolema saavuttanut kaikki ihmiset, koska kaikki ovat tehneet syntiä, ja Synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme. (Room. 5:12, 6:23). On kuitenkin ilmeistä, että Paavali puhuu synnin tuottamasta hengellisestä kuoleman vallasta eli siitä, että ihminen ei pysty pelastamaan itse itseään. Ihminen ei olisi elänyt ikuisesti, vaan hän oli muun luomakunnan olentojen tavoin luotu rajalliseksi. Mutta mikäli hän olisi alkutilassa pysynyt Jumalan yhteydessä, hän olisi voinut myös tulla ikuisuusolennoksi. Paratiisissahan kerrotaan olleen myös elämän puun, josta syömällä ihminen olisi elänyt ikuisesti (1.Moos. 3:22). Näin mm. Luther selittää ihmisen mahdollisuuksia.

Kuolema ja kirkon tehtävä: kristologia, eskatologia, ekklesiologia

Kristus on niellyt kuoleman vallan omalla kuolemallaan. Mitä se merkitsee meidän tehtävällemme julistajina, sielunhoitajina ja opettajina? Vanhastaan on kirkon tehtäviin kuulunut myös valmistaa kuolemaan. Ars moriendi eli kuolemisen taito oli ennen oma kirjallisuuden laji, ja monien kirkkojen seinälle maalattu kuolemantanssi oli osa samaa muistutusta. Onko meidän saarnoissamme tästä mitään jäljellä, vai yritämmekö olla puhumatta näin ikävästä asiasta? Eihän kuolema enää tule yhtä usein koteihin, niin kuin ennen.

Kuolema ei ole vain elämän päättymistä, vaan se on edessä oleva tosiasia, joka heittää varjonsa koko elämään. Kuoleminen on pitkä matka, jota kuljetaan päivittäin. Kuoleman todellisuuden hyväksyminen merkitsee elämän rajojen hyväksymistä ja siinä elämän tarkoituksen ja merkityksellisyyden löytämistä. Sellainen on mahdollista vain eläen ottamalla kuoleman mahdollisuus vakavasti, ei kieltäen ja paeten sitä. Kuolevaisuus on olennainen osa ihmisyyttä.

Vaikka kuolema kuuluu ihmisen osaan siinä, missä muunkin luomakunnan, teologisesti katsoen se on vihollinen, sillä se katkoo suhteita ja tuottaa murhetta. Toisaalta se opettaa ihmiselle nöyryyttä ymmärtää omaa rajallisuuttaan. Kristityille kuolema kuitenkin on vain unta, josta he Herran tullessa heräävät (1.Tess. 4:13). Pyhässä kasteessa olemme liittyneet Kristuksen kuolemaan; siksi kuolema on hengellisessä mielessä jo takanapäin.

Kuolemaa ei oikeastaan kirkossa voikaan käsitellä vain opinkohtana, kuin irrallisena teoriana tai eristettävissä olevana ilmiönä, vaan kirkon jatkuvan hengellisen elämän kehyksissä, sanan, rukouksen ja sakramenttiin osallistumisen yhteydessä. Kirkon vastaus kuoleman haasteeseen on vedota Kristuksen pääsiäismysteeriin. Kristologisesta lähtökohdasta eli hänen rististään ja ylösnousemuksestaan käsin kirkko julistaa eskatologista sanomaa eli kuolemattomuuden toivoa ja luomakunnan uudistumista. Näitä kahta poolia yhdistää ekklesiologia eli kirkon sakramentaalinen ja liturginen elämä, sanan saarna, rukous ja sielunhoito. Niiden yhteydessä Jumalan vaeltava kansa kulkee kohti iankaikkista elämää jo perille päässeitten pyhien kanssa.

Kristuksen kuoleman salaisuudessa yhdistyvät juutalaisen maailmankuvan elementit ruumiin ylösnouseminen, yleinen tuomio ja maailman uudistuminen, sekä hellenistisen maailmankuvan ainekset sielun kuolemattomuus, kuolemassa välitön tuomiolle astuminen ja tuonpuoleinen taivas. Jeesuksen kuolema ei ollut hänen elämänsä loppu vaan sen täyttymys, ja vastaavasti se ei merkinnyt historian loppua vaan sen täyttymystä. Yksittäisen ihmisen on nyt mahdollista yhdessä muun ihmiskunnan kanssa kulkea oman kuolemansa kautta kohti elämän ja historian täyttymystä.

Vastaavasti kuten ihminen on sielullis-ruumiillinen kokonaisuus eikä kahdesta eri osasta yhteen liitetty ja niistä taas hajautettava olio, hän voi kokea elämänsä erottamattomasti yhdistetyksi muiden kanssa. Hän ei elä yksin eikä kuole yksin. Kirkon tehtävänä on olla yhteisö ja tehdä koettavaksi, mitä merkitsee olla osa Jumalan kansaa.

Kuolema vaikuttaa koko persoonaan, ei vain ruumiiseen, ja siirtyminen iankaikkiseen elämään vaikuttaa koko persoonaan, ei vain sieluun. Siksi ihminen tarvitsee läheisiä, ja kirkon tehtävänä on kuoleman todellisuuden edessä kannatella ihmisiä evankeliumilla ja pyhällä ehtoollisen sakramentilla. Siinä yhdistyvät niin menneet kuin tulevat sukupolvet, ja siinä murtuu ajan ja ikuisuuden raja. Siinä ollaan osallisia Kristuksen kärsimyksestä ja kuolemasta, mutta samalla julistetaan hänen voittoaan kuolemasta yhdessä taivaan joukon ja kaikkien pyhien kanssa.

Pietari sanoi Jeesukselle: ”Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua. Mitä me siitä saamme?”
Jeesus sanoi heille:
”Totisesti: kun Ihmisen Poika uuden maailman syntyessä istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle, silloin tekin, jotka olette seuranneet minua, saatte istua kahdellatoista valtaistuimella ja hallita Israelin kahtatoista heimoa. Ja jokainen, joka minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän. Mutta monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä.”

Rakkaat kristityt. Uuden kirkkoherran aloittaminen on koko seurakunnalle merkittävä juhlahetki. Se on luonnollisesti itse virkaan astujalle iso käännekohta, mutta myös seurakuntalaisten kiinnostus kohdistuu siihen, millainen tulevaisuus onkaan edessä. Uuden kirkkoherran ja hänen työtovereittensa sekä seurakunnan luottamushenkilöiden odotus kohdistuu tulevaan yhteistyöhön. Myös kaupungin asukkaita kiinnostaa, millä tavoin uusi kirkkoherra tulee heitä kohtaamaan.

Nyt eläkkeelle siirtynyt Esa Löytömäki palveli seurakuntaa vuodesta 1988 alkaen ja kirkkoherrana vuodesta 2007. Pitkistä vuosista on täällä hyvä muisto. Mutta ei Sanna Kuisma hänestä kauas jää, sillä hänkin on ollut täällä jo vuodesta 2001 asti. Siihen aikaan minäkin häneen tutustuin. Olin tuolloin seurakuntavirkani ohessa tuomiokapitulin asessori. Tehtäväkseni tuli ottaa vastaan Sanna Kuisman saarnanäyte, kun hän oli suorittamassa pastoraalitutkintoa. Teimme yhdessä automatkan Tampereelta Kurun suunnalle erääseen kyläkirkkoon. Matkalla keskustelimme siitä, millaista on olla pappi.

Näin muistelen, mutta en osaa sanoa yhtään mitään siitä, mitä Sanna puhui. Vaikutelma hänestä oli silti hyvä, ja olin varma siitä, että hän tulee pärjäämään. Saarna oli selkeä ja tutkintokin tuli hyvin suoritetuksi.

Te forssalaiset olettekin tulleet Sannan tuntemaan jo paremmin kuin minä. Varsinkin tämän kaupungin nuoret ovat hänet ottaneet omakseen, ja Sanna on välittömällä ja iloisella tavalla omistautunut seurakuntansa palveluun. Tästä molemminpuolisesta kiintymyksestä todistaa se, että joitakin vuosia sitten Forssan kirkon täyttäessä sata vuotta, kirkosta tehdyn juhlalehden takasivulla julkaistiin Sannasta paperinukke. Ehkä se kuvasi sitä monipuolisuutta, jota Sanna oli lasten ja nuorten keskuudessa osoittanut. Hänessä saattoi nähdä monia piirteitä, kuin päälle sovitettuja erilaisia asuja.

Mutta entä nyt, kun hän aloittaa kirkkoherrana? Onko kirkkoherraan kohtuullista kiinnittää monia odotuksia jokaisen maun mukaan? Voiko häntä pukea milloin millaiseenkin rooliin ja katsoa, miten hän siinä miellyttää? Voiko ylipäätään ketään taivutella jokaisen ikiomien odotusten mukaiseksi, kun ihminen kuitenkin pysyy pohjimmiltaan samana? Olihan se paperinukkekin ihan samannäköinen kasvoiltaan ja asennoltaan aina, oli päälle asetettu sitten millainen kolttu tai virkapuku hyvänsä. Toiseen ihmiseen kohdistetut odotukset yltävätkin aina vain pintatasolle, eivätkä tavoita sitä, mitä ihminen todellisuudessa on.

Kirkkoherran virassa ovat eri velvoitteet ja vastuu kuin kappalaisella. Hänen täytyy kiinnittää huomiota johtamiseen ja hallintoon, eikä papin perustyöhön jää niin paljon aikaa ja voimia, kuin kappalaisena. Uusi istuin on siis luvassa, mutta millaiseksi muodostuu sillä istuminen?

Päivän evankeliumissa Jeesus puhui samanlaisella kielikuvalla omille kahdelletoista opetuslapselleen. Heitä kiinnosti, mitä hyötyä heille koituu siitä, että he ovat jättäneet kotinsa, perheensä ja arkityönsä sekä lähteneet Jeesuksen kanssa kiertämään maata Jumalan valtakunnan asialla. Mitä me siitä saamme? kysyi Pietari.

Jeesus vastasi merkillisellä lupauksella: maailman uudelleen luomisessa te saatte istua kahdellatoista valtaistuimella ja hallita Israelin kahtatoista heimoa. Olisiko tiedossa siis valtaa ja kunniaa? Vai oikeus langettaa tuomioita? Ihmisen korvissa tuollainen tulevaisuuden lupaus herättää ylväitä, mutta vähän kiusallisia mielikuvia. Maailmassa on nähty niin monia kunniastaan kipeitä kuninkaita, itsestään haltioituneita hallitsijoita ja vallastaan juopuneita valtiaita, ettei kuulosta hyvältä, jos Jeesuksen opetuslapsiakin korotettaisiin heidän kaltaisikseen. Siitä seuraa vain uskonnon väärinkäyttöä, jos ihminen päästetään perustelemaan omaa ylemmyyttään jollain jumalallisella oikeudella. Silloinhan kaikki kritiikki vaiennetaan vetoamalla Jumalan tahtoon.

Mutta ei Jeesus sellaista tulevaisuutta lupaakaan. Kun hän puhuu maailman uudelleen luomisesta, hän tarkoittaa toisenlaista tulevaisuutta. Uudessa maailmassa vallitsevat oikeus ja armollisuus. Avainasemassa on se, että itse Jumalan Poika siinä asettuu omalle istuimelleen, ja hänen oppilaidensa tehtävänä on ottaa osaa siihen, miten hän hallitsee.

Jeesuksen puheen taustalla on juutalaisuudessa tunnettu ajatus lopunajallisesta murroksesta, suorastaan vanhan häviämisestä ja uuden sen tilalle luomisesta. Maailman aika päättyy kosmisessa mullistuksessa, mutta kun uusi luodaan tilalle, siinä säilyy suhde vanhaan. Pelastuneet jatkavat olemistaan ja elämistään jossain uudessa muodossa.

Kristillisessä julistuksessa on kuitenkin pääsääntöisesti pidättäydytty maalailemasta mielikuvia, joissa maailmaa kohtaa tulinen tuho, mutta sellaisen jälkeen saavat valitut Jumalan lapset istua valtaistuimilla ja hallita. Muutamista Raamatun jakeista voi sellaisia kuvia herätä, mutta niistä ei pysty rakentamaan selkeää ja kaikin osin johdonmukaista, saati yksityiskohtaista käsitystä. Ylipäätään Raamatusta ei pidä etsiä lopun aikojen käsikirjoitusta, sillä sellaisen rakentelu johtaa vain mielikuvitusta kiihottaviin mutta ahdistaviin arvailuihin. Pelko ottaa vallan, ja sen mukana usko Jumalan rakkauteen ja armollisuuteen häviää.

Mutta mitä Jeesus sitten tarkoittaa, kun hän lupaa apostoleilleen valtaistuimet ja Israelin sukukuntien hallinnan? Kun nämä evankeliumin sanat kirjoitettiin, murros oli jo tapahtunut, monille suoranainen maailmanloppu koittanut. Rooman legioonat olivat hävittäneet Jerusalemin ja ajaneet sen kansan maanpakoon. Israelin heimot oli hajautettu ja temppeli oli tuhottu. Myös kristityt olivat paenneet kaupungista.

Mutta ei tämä merkinnyt kaiken loppumista. Myös uudelleen luominen oli käynnistynyt. Käänne oli tapahtunut oikeastaan jo Jeesuksen ristinkuolemassa ja ylösnousemuksessa. Kyseessä on aikain taite, jossa oli syntymässä uusi Jumalan lasten seurakunta eli kirkko. Sen johtajina olivat nuo kaksitoista apostolia; Juudaksen tilalle jo Mattiaskin valittuna.

Jeesuksen puheessa hänen opetuslapsensa edustavat sitä uudeksi luotua maailmaa ja uudistuvaa Jumalan kansaa. Nyt ei enää Israel ole yksin Jumalan lasten kansa, vaan sellaiseksi kutsutaan niitä, jotka noudattavat Jumalan tahtoa. Uudeksi luominen on nyt käsillä, ja apostolien valtaistuimilta julistetaan Kristuksen voittoa. Jeesuksen omilleen lupaama hallintavalta on oikeutta ja tehtävää kuuluttaa evankeliumia, sillä millään muulla tavalla eivät hänen omansa voi ottaa osaa Jumalan kaikkivaltiuteen maailmassa. Heistä ei tule toisten tuomareita, vaan heidän tehtävänsä on avata Kristuksen tähden ovea ikuiseen yhteyteen Jumalan kanssa. Tällä tavoin on ymmärrettävissä Jeesuksen puhe hänen opetuslapsistaan valtaistuimilla. Sen taustalla on tuon ajan juutalainen apokalyptinen näky lopun maailmanpalosta, mutta se on sijoitettu Jeesuksessa toiseen kokonaisuuteen.

Kirkkoherran virkaan astuminen palautuu tähän samaan lupaukseen. Jeesus asetti apostolit tehtäviinsä, ja hän jatkaa lupauksensa täyttämistä asettamalla seurakuntiin kirkkoherroja. Heille on uskottu sanan valtaa, jolla he päästävät ihmisiä synneistään. Evankeliumin saarna on tämän viran oikeaa vallankäyttöä. Apostolin valtaistuin on tämä kirkon saarnatuoli. Täältä puhutaan Kristuksen äänellä eli vedotaan Jumalan sanaan, jossa ihmisen itsekkyys ja synti tulevat tuomituiksi, mutta hän itse saa tulla armahdetuksi. Tältä valtaistuimelta saa ihminen kuulla Jumalan äänen, tulla puhutelluksi Jumalan pyhällä tahdolla, ja sen tähden kääntyy Jumalan puoleen saadakseen hänen armonsa ja välttyäkseen tuomiolta.

Kirkkoherraa ei virkaan asetettaessa siten nosteta tuomarin eikä kuninkaan valtaistuimelle vaan hänet kutsutaan, asetetaan ja siunataan sellaiseen virkaan, jossa hän hallitsee Jumalan armolla. Jumalan uusi maailma ei synny hallinnollisilla päätöksillä vaan armon sanalla, johon usko tarttuu ja joka saa ihmisen luottamaan Jumalaan.

Tällaisella tarkoituksella käymme nyt alttarin äärelle asettamaan kirkkoherran virkaansa.

Monet tuon Samarian kaupungin asukkaista uskoivat Jeesukseen kuultuaan naisen todistavan: ”Hän kertoi minulle kaiken mitä olen tehnyt.” Kun samarialaiset tulivat Jeesuksen luo, he pyysivät häntä jäämään kaupunkiin, ja hän jäikin sinne kahdeksi päiväksi. Yhä useammat uskoivat Jeesukseen kuultuaan hänen itsensä puhuvan, ja he sanoivat naiselle: ”Nyt emme enää usko vain sinun puheesi perusteella. Me olemme nyt itse kuulleet häntä ja tiedämme, että hän todella on maailman pelastaja.”

Kokoontunut seurakunta. Tästä päivästä alkaen saadaan täällä Lopen kirkossa katsella uutta ilmettä. Salin yleinen valkoisuus on vaihtunut sinertävään, ja alttaritaulun yläpuolella olevan kaaren koristeet on nostettu keltaisella värillä esiin. Kirkon käytettävyyttäkin on monipuolistettu kääntämällä sivulaivojen penkkejä keskikäytävää ja alttaria kohti, millä voi olla merkitystä jumalanpalvelusten lisäksi myös konserteissa. Messuun osallistujan kannalta on helpotettu ehtoolliselle tulemista laskemalla kuorialuetta alemmas ja poistamalla yksi alttarille johtavaa porras. Lisäksi on tehty sellaisia muutoksia, jotka eivät näy päälle, enkä niistä sen vuoksi osaa minäkään mitään sanoa!

Noin viisi vuotta sitten vierailin täällä viettämässä satavuotisjuhlia. Toki kirkko itsessään oli silloin jo yli satakolmekymmentä vuotta vanha. Tuo vuosijuhla liittyikin siihen, missä muodossa kirkko oli otettu käyttöön v. 1914 tulipalon jälkeen. Silloin tehdyt muutokset olivat paljon suurempia kuin nyt, käännettiinhän silloin alttari tähän suuntaan ja erotettiin sivuille kaksi salia. Nyt on loppilaisten epäilemättä helpompi tottua muutoksiin kuin silloin, ovathan ne silminnähden pieniä ja sitä paitsi seurakunnan elämää helpottavia.

Helpottavasta muutoksesta on kysymys myös päivän evankeliumissa. Siinäkin oikeastaan seurakunta saa kokea Jumalan hyvyyttä omassa jumalanpalveluspaikassaan, huomasitteko sen? Siinähän oli jatkokertomus viime sunnuntailta. Ne, jotka kuulivat viime sunnuntain evankeliumin Johanneksen 4. luvusta, saattavat muistaa, miten Jeesus siinä tuli Samarian alueelle Sykarin kaupunkiin ja pyysi kaivolle saapuneelta naiselta juotavaksi vettä. He kävivät siinä pitkän keskustelun, jonka kuluessa nainen tunnusti, että Jeesus on profeetta, ja kun Jeesus keskustelun aikana osoitti vielä tuntevansa naisen yksityiset asiat, tämä halusi kertoa muillekin, millainen yllättävä vieras oli kaupunkiin tullut, oikea Jumalan mies.

Nimittäin tässä kertomuksessa Jeesus oli todella vieraalla maalla. Hän oli tullut Samariaan, mitä kunnon juutalaiset välttivät. He eivät seurustelleen samarialaisten kanssa, koska näitä pidettiin sekakansana, joka ei palvo oikealla tavalla elävää Jumalaa. Samarialaiset eivät käyneet Jerusalemin temppelissä vaan rukoilivat omalla pyhällä vuorellaan, Garissimin vuorella. Mooseksen kirjoissa Jumala käski ankarasti hävittämään muut palvontapaikat ja palvomaan häntä ainoastaan sillä vuorella, jonka hän on itse temppelin paikaksi osoittanut (5.Moos. 12:2-7). Kenties tuon samarialaisten palvontapaikan rauniot olivat lähellä tätä kaupunkia, jossa Jeesus nyt oli. Itse asiassa sinä ajankohtana, kun Johanneksen evankeliumi kirjoitettiin, oli myös Jerusalemin temppeli jo hävitetty roomalaistan legioonien toimesta v. 70 jKr., mikä ehkä kaikuu tämän kertomuksen taustalla. Jeesushan sanoi siinä myös sanat, jotka luettiin viime sunnuntaina: Tulee aika – ja se on jo nyt – jolloin kaikki oikeat rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa. Sellaisia rukoilijoita Isä tahtoo. (Joh. 4:23)

Jerusalemin temppeli oli juutalaisen kansan ja sen uskon ehdoton keskus, sillä siinä Jumala oli ilmoittanut olevansa läsnä kansansa keskellä. Temppelin alttarilla toimitettiin määrätyt uhripalvelukset syntien sovitukseksi. Sellaista ei ollut saavutettavissa muutoin kuin uhrien myötä. Mutta Jeesus ilmoitti asian olevan toisin: Jumalaa rukoillaan hengessä ja totuudessa. Tärkeää ei olekaan paikka, vaan rukoilijan oikea sydämen asenne suhteessa Jumalaan – rukoilla siis hengessä ja totuudessa. Kun Jeesus vieraili Samariassa, hän mursi rajan silloisen Jumalan kansan ja muiden kansojen väliltä, osoitti, että Jumalan lapsia voivat olla kaikki kansat. Kaikki voivat nyt rukoilla Jumalaa, kun he ovat omassa elämässään vilpittömiä Jumalan tahdon toteuttajia, hänen äänensä kuuntelijoita ja hänen Henkensä johdattamia.

Jeesus otettiin hyvin vastaan samarialaisten luona, vaikka hän oli vieras. Kotikaupungissaan hän oli todennut, ettei profeettaa pidetä arvossa omalla kotiseudullaan, mistä muistutetaankin pari jaetta tämän päivän evankeliumin jälkeen. Mutta täällä Samariassa uskottiin heti, että hän on Jumalan lupaama maailman pelastaja. Avaimena sille oli se, että hän käyttäytyi ja puhui toisin, kuin ne, jotka olivat Jumalan tahtoon vedoten sulkeneet tätä kansaa Jumalan palvelijoiden ulkopuolelle. Samarialaiset ottivat iloiten evankeliumin vastaan, ensin tämän yhden, hyvin ja totuudellisesti, mutta arvostetusti kohdatun naisen puheiden välityksellä, sen jälkeen jo hänen omien sanojensa välityksellä.

Eikä Jeesus kiirehtinyt pois samarialaisten kaupungista. Hänellä ei ollut syytä lähteä sieltä, niin kuin olisi tehnyt joku muu ja toisenlainen hurskas opettaja. Hänestä ei ollut väärin eikä paheksuttavaa seurustella tämän kansan kanssa ja opettaa sille samaa Jumalan tahdon noudattamista, jota hän opetti myös oman kansansa keskuudessa. Nämäkin ihmiset ovat Jumalan omia ja saavat häntä lähestyä omalla vuorellaan tai missä tahansa paikassa.

Samalla tavalla voi myös Lopen seurakunta olla omassa temppelissään Jumalan palvelija ja rukoilla häntä täällä Hengessä ja totuudessa. Nämä uudet värit ja muut uudistukset voivat olla kutsuna täällä kokoontuvalle Jumalan kansalle kuulla hänen ääntänsä ja kohdata häntä täällä sanassa ja ehtoollisen sakramentissa.

Olennaista on, että Jeesus itse viipyy täällä, viipyy enemmän kuin nuo kaksi päivää Sykarin kaupungissa. Hän pysyy täällä, kun täällä hänen nimeensä julistetaan hyvää sanomaa Jumalan rakkaudesta kaikkia kohtaan. Sanassaan hän pysyy täällä, ja hänen äänensä kaikuu täällä. Hän Hengessään puhuttelee täällä ihmisiä ja heidän sydäntään. Hän täällä kutsuu uskoon ja kuuliaisuuteen, hän täällä lupaa syntien anteeksiantamuksen ja ikuisen elämän. Siihen täällä myös vastataan yhtymällä uskontunnustukseen.

Tunnustus täyttää muutaman vuoden kuluttua 500 vuotta. Kesäkuussa 1530 tunnustus luettiin keisari Kaarle V edessä Augsburgissa, ja nyt on käynnistymässä valmistautuminen merkkivuoden viettämiseen luterilais-katolilaisessa yhteistyössä. Muistettakoon, että lokakuussa 2016 Luterilainen maailmanliitto ja Katolinen kirkko avasivat Ruotsin Lundissa yhdessä reformaation merkkivuoden 2017. Sen esimerkin mukaisesti sopii toivoa, että myös edessä oleva Augsburgin tunnustuksen merkkivuosi syventää jo saavutettua yhteyttä.

Pessimistit voivat tässä tosin sanoa, että tätä on yritetty ennenkin. Kun Augsburgin tunnustus oli saavuttamassa 450 vuoden iän v. 1980, luterilais-katolilaisessa yhteistyössä käynnistettiin hanke, jolla tähdättiin siihen, että katolinen kirkko hyväksyisi sen myös yhteisen uskon ilmaukseksi. Hanke tuotti paljon keskinäistä teologista yhteisymmärrystä, mutta ei toivottua tunnustamista. Tästä aiheesta dosentti Pauli Annala puhunee tänään enemmän.

Juhlavuosi kuitenkin tarjoaa tilaisuuden tarkastella kirkkojemme suhdetta aikana, jolloin ekumenia on jo huomattavasti edennyt niin kansainvälisellä kuin kansallisella tasolla. Siitä paras esimerkki on v. 1999 allekirjoitettu Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista. Sen jälkeen on syntynyt useita hyviä asiakirjoja, joista Suomessa tärkein on Kasvavaa yhteyttä v. 2017. Edessä olevana juhlavuonna ollaan keskinäisessä yhteisymmärryksessä paljon pidemmällä kuin viisikymmentä vuotta aiemmin. Meillä on myös käytännön yhteydenpidon muotoja enemmän kuin tuolloin; esimerkiksi tällä viikolla yhdessä vietetty vuosittainen luterilaisen, ortodoksisen ja katolilaisen piispan Pyhän Henrikin päivän pyhiinvaellus Roomaan ja paavin tapaaminen. Helsingin katolinen hiippakunta on myös sopinut peräti 17 paikkakunnalla (?) messujen viettämisestä luterilaisen seurakunnan kirkossa, mitä voi pitää merkittävänä askelena keskinäisen luottamuksen ja ykseyden tiellä.

Vaikka Augsburgin tunnustus on luterilaisten kirkkojen ekumeenisten pyrkimysten väline, se ei ole ykseyden perusta. Perusta on yhteisessä uskossa, jota ilmaisevat klassiset uskontunnustukset Apostolinen, Nikean-Konstantinopolin tunnustus sekä ns. Athanasioksen tunnustus. Niiden ilmaisemalla raamatullisen uskon perustalla luterilainen kirkko varsinaisesti seisoo yhdessä muun kristikunnan kanssa. Augsburgin tunnustus on paljon itseään vanhemmalla yhteisellä pohjalla ja ottaa ykseyden jo edeltä annettuna. Ekumeenisissa neuvotteluissa sen sijaan pyritään tekemään näkyväksi se, että tunnustamme esimerkiksi kirkon olevan vain yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen.

Augsburgin tunnustuksesta ei siksi voi ottaa vain joitain artikloita ja tarkastella niitä ikään kuin luterilaisen identiteetin kiteytyminä ja arvioida ykseyttä niiden valossa. Kuuluisa seitsemäs artikla, jota on usein käytetty jonkinlaisena ekumeenisena mittatikkuna ja ykseyden edellytyksenä, itse edellyttää paljon. Ad veram unitatem ecclesiae satis est consentire de doctrina evangelii et de administratione sacramentorum, mutta yksimielisyys evankeliumin opista on paljon laajempi käsite kuin yksimielisyys vanhurskauttamisopin pääkohdista. Samoin yksimielisyys sakramenttien toimittamisesta sulkee sisäänsä muutakin kuin sen, jaetaanko kalkki maallikoillekin. Nämä olivat reformaatioajan kiistakohtia, mutta ykseys ei riipu vain niistä, yhtä vähän kuin ne riittävät lausumaan, mitä kirkko on.

Augustanan seitsemättä artiklaa ei voida käyttää eristettynä muusta kokonaisuudesta, ikään kuin luterilaisen kirkko-opin pääkohtina, vaan se täytyy tulkita uskon ja kirkon koko sakramentaalisen itseymmärryksen yhteydessä. Tätä silmällä pitäen on laadittu esimerkiksi edellä mainitsemani suomalaisen dialogikomission raportti Kasvavaa yhteyttä, joka alaotsikkonsa mukaisesti pyrkii olemaan Julistus kirkosta, eukaristiasta ja virasta.

Augsburgin tunnustus sisältää kaksi osaa. Ensimmäinen keskittyy opilliseen sisältöön ja pyrkii osoittamaan, etteivät reformaation seurakunnat ole poikenneet missään kohdin katolisesta ja apostolisesta uskosta, jälkimmäinen puolestaan selittää, miksi reformaation seurakunnissa on tehty joitain käytännön muutoksia. Se on otsikoitu ”pois jätetyt väärinkäytökset”, eli luterilaisten näkökulmasta se koskee evankeliumin oppiin kuulumattomia vaatimuksia.

Ykseyden avainkohta on tunnustuksen lopussa, sen viimeisessä artiklassa. Se on otsikoitu ”kirkollisesta vallasta” ja käsittelee piispanviran tehtäviä ja virkaan liittyvää valtaa. Väitänkin, että Augsburgin tunnustusta pitäisi lukea lopusta alkuun, lähtien viimeisestä eli artiklasta 28. Siihen kaikki kietoutui Augsburgin valtiopäiville tultaessa. Koko reformaation perusajatus ”evankeliumin vapaudesta” konkretisoitui juuri loppuosan kysymyksissä ehtoollisen molemmista muodoista, pappien selibaatista, luostarilupauksista, ruokien erottelusta sekä myös messusta uhrina.

Opillisten artikloiden 1-21 taustateksteinä pidetään Lutherin Suurta ehtoollistunnustusta (1528) ja Schwabachissa pidettyä kokousta varten laadittuja artikloita (1529). Loppuosan artikloiden taustalla puolestaan on aineisto, joka oli Saksin vaaliruhtinas Juhana Vakaan maaliskuuksi 1530 Torgauhun kutsuman neuvottelun jälkeen Philipp Melanchthonin käytettävissä ja jota kirjallisuudessa kutsutaan Torgaun artikloiksi.

Kaikki Torgaussa valmisteltu materiaali ei päätynyt Augsburgin tunnustuksen loppuosaan. Wittenbergin teologit olivat pohtineet myös sitä mahdollisuutta, että piispat eivät suostu vaatimuksiin evankeliumin vapaasta julistamisesta ja pappien avioitumisesta. Se voisi merkitä sitä, että reformaation seurakunnissa luovuttaisiin piispallisesta papiksi vihkimisestä. Lyhyt kappale tästä mahdollisuudesta sisältyy Torgaun artikloihin.

Augsburgin tunnustukseen ei kuitenkaan päätynyt pohdintoja piispallisten ordinaatioiden hylkäämisestä. Melanchthon lievensi jo Torgaussa vihjausta omista ordinaatioista ja jätti ajatuksen kokonaan pois Augsburgissa. Valtiopäivillä oli tarkoitus puolustaa pysymistä oikein ymmärretyn piispallisen kaitsennan ja siihen sisältyvien vihkimysten piirissä. Lähtökohtana oli, että piispallinen jatkumo säilyy, mutta kysymys koski piispojen auktoriteetin luonnetta.

Matkalla Torgausta Augsburgiin Luther ja Melanchthon ratsastivat yhdessä Coburgiin asti, minne Lutherin oli jäätävä – hänhän oli valtakunnankirouksessa eikä poistunut suojelijansa ruhtinaskunnasta. Melanchthonin voi noina päivinä arvioida selvittäneen reformaattorin kanssa valtiopäivillä noudatettavan menettelyn. Avaimena oli tunnustaa piispanviran evankeliumin julistusta palveleva merkitys ja edellyttää piispallinen jatkuvuus hengellisenä kaitsentavirkana, mutta erottaa siitä maalliseksi vallaksi katsottava auktoriteetti.

Heti Coburgiin saavuttuaan Luther kirjoitti Augsburgiin kokoontuville papeille viestin, jossa hän nosti esiin reformaation pääkohtia mm. aneista, ripistä, messusta, ehtoollisen molemmista muodoista ja selibaatista sekä moitti piispojen huonoa viranhoitoa eli evankeliumin opettamisen laiminlyöntiä. Kuitenkin Luther lupasi pitää piispojen aseman voimassa ja pyysi, että nämä tukevat heikäläisten saarnatoimintaa. Lutherin kirjoitukseen ei sisältynyt uhkausta ottaa ordinaatioita omiin käsiin vaan päinvastoin tarjous yhteistyöstä.

Melanchthon otti Augsburgissa huomioon niin reformatoriset lähtökohdat kuin kehittyvän kirkkopoliittisen tilanteen. Schwabachin artiklat oli jo toukokuun alussa toimitettu keisarin tietoon, ja tämä antoi niille torjuvan vastauksen. Tieto siitä sai Melanchtonin viimeistelemään tekstiä sellaisesta näkökulmasta, että tunnustuksen ”katolinen” luonne tulisi kirkkaammin esiin. Näin tulisivat turvatuiksi sekä evankeliumin vapaus että kirkon ykseys ja maan rauha.

Valmiin tunnustuksen 28. artikla tähdentää piispojen tehtävää evankeliumin palveluksessa. Hengellinen valta on evankeliumin julistamisen, sakramenttien toimittamisen ja oikean opin puolustamisen sekä harhaoppien torjumisen valtaa, mikä kaikki perustuu Kristuksen apostoleilleen antamaan tehtävään ja valtuutukseen. Maallinen valta eli evankeliumin julistamiseen kuulumattomien käskyjen määrääminen sitä vastoin perustuu inhimilliseen oikeuteen ja voi olla myös piispalle uskottua, mutta sitä ei pidä sekoittaa evankeliumiin.

Reformaatioliike ei hylännyt hengellisessä regimentissä toimivaa piispuutta. Luterilaisen osapuolen näkökulmasta sen sijaan piispat hylkäsivät reformaatioliikkeen, koska maallinen valta haluttiin säilyttää. Kirkossa tulee olla tietty ulkonainen järjestys evankeliumin vapaata julistusta ja sakramenttien toimittamista varten, mutta se ei ole samaa kuin evankeliumi itse vaan se on sen julistamisen ja sakramenttien toimittamisen edellytys. Järjestyksen ylläpitämiseen voi piispoilla olla inhimillisellä oikeudella annettua valtaa, joka ei perustu Kristuksen asetukseen antaa syntejä anteeksi.

Artiklassa 28 on tämän erottelun yhteydessä tärkeä virke: ”Näitä [iankaikkisen elämän] lahjoja ei voi saada muutoin kuin sanan ja sakramenttien viran välityksellä, kuten Paavali sanoo: ”Evankeliumi on Jumalan voima pelastukseksi jokaiselle, joka uskoo.””

Tämän virkettä ei ollut Torgaussa artiklan esitöissä. Lähimmäksi tulee virke, jossa perusteltiin piispan ja papin viran tehtävää ainoastaan evankeliumin julistamisena ja sakramenttien jakamisena. Siinä ovat samat käsitteet, mutta eri järjestyksessä. Laatiessaan artiklaa 28 Augsburgissa Melanchthon muokkasi Torgaun aineistoa niin, että piispan tai papin ainoasta tehtävästä tuli myös ainoastaan piispan tai papin tehtävä. Kirjeenvaihto Coburgissa odottaneen Lutherin kanssa antaa ymmärtää, että sanat vastaavat myös Lutherin käsitystä, joskin ne ilmaisevat suurempaa halua yhteisymmärrykseen piispanvirasta kuin mihin Luther ehkä olisi itse taipunut. Mahdollisesti lause onkin kotoisin Schwabachin artikloista. Niissä oli jo tähdennetty, että ”Jumala on asettanut saarnaviran”, ja että uskoa ei voi saada muutoin kuin ”evankeliumin saarnaviran eli suullisen sanan” välityksellä.

Tekstiä työstäessään Melanchthon ensinnäkin erotti piispanviran hengellisen, Jumalan säätämykseen perustuvan evankeliumin julistamisen tehtävän ja inhimilliseen oikeuteen mahdollisesti perustuvan määräysvallan toisistaan. Toiseksi hän nosti esiin piispanviran välttämättömyyttä juuri evankeliumin vuoksi eikä yksinomaan kirkkopoliittisista syistä, luodakseen keisarin teologeille kelvollisen kompromissin. Evankeliumia ei voi kuulla ilman sitä saarnaavaa virkaa, eikä virkaan voi tulla ilman asianmukaista kutsua. Ihmisten pelastuksen tähden kirkolla on oltava siihen tehtävään vihitty virka. Sitä tarkoitusta varten on myös säilytettävä piispan virka ja sen oikeus tutkia opit ja opettajat, vihkiä pappeja sekä käydä tarkastamassa seurakuntia.

Augsburgin valtiopäiviin asti oli Saksassa mahdollista pitää kiinni piispanviran jatkuvuudesta; erityisesti sen jälkeen oli luterilaisten argumentoitava, ettei ole määrätty, että kaitsennan viran tulee olla jonkin tietyn muotoinen. Luterilaisten intentiona on kuitenkin ollut pitää se piispanviran jatkuvuuden muodossa.

Nykyään niin luterilainen kuin katolinen osapuoli näkee evankeliumin julistamisen olevan niin papin kuin piispan perustavanlaatuinen tehtävä. Luterilais-katolisen neuvottelukunnan yhteinen reformaation merkkivuotta 2017 valmistellut asiakirja Vastakkainasettelusta yhteyteen lausuu: ”Katolilaiset ja luterilaiset korostavat yhdessä, että kirkon viran tehtävä on julistaa evankeliumia.”

Piispojen valta evankeliumin ulkopuolisten sääntöjen antamiseen ei enää ole agendalla; molemmat puhuvat johtamisesta piispojen kollegiaalisen tehtävän yhteydessä. Katolisen kirkon taholta piispanviran ero luterilaisiin nähdään lähinnä siinä, onko piispa yhteydessä piispojen kollegion päähän eli Pietarin seuraajaan. Nämä eivät kumpikaan kuitenkaan nousseet Augsburgissa katolisen kritiikin ytimeen.

Luterilaiset kirkot ovat toisen maailmansodan jälkeen lähes kaikki kehittyneet piispallisiksi. Toivottavasti Tunnustuksen merkkivuosi antaa luterilais-katolisiin neuvotteluihin uuden näkökulman tarkastella piispanvirkaa yhteisenä evankeliumin julistamisen virkana.

Rakkaat ystävät, veljet ja sisaret Kristuksessa Jeesuksessa. Tämänvuotisen kristittyjen ykseyden rukousviikon teema ja Raamatun lukukappaleet sekä rukoukset on valmisteltu ekumeenisessa yhteistyössä Armeniassa. Armenia on tunnetusti vanhimpia maita ja kansoja, joissa kristinusko järjestäytyi kokonaista valtiota läpäiseväksi kirkoksi. Evankeliumi ja usko ovat samat, vaikka kansa, kieli ja kulttuuri ovat meihin nähden toiset.

Tälle päivälle annettu evankeliumikatkelma Johanneksen 17. luvusta on hengellisesti hyvin syvällinen ja teologisesti rikas. Se on yhtäältä hyvin lohdullinen, puhuuhan se Jumalan rakkaudesta ja siitä, miten Jeesus kutsuu omiaan keskinäiseen rakkauteen rukoillen heidän puolestaan toistuvin sanoin. Toisaalta tämä katkelma on myös kehottava, sillä sehän esittää myös sen tehtävän, joka hänen omillaan on: todistaa Herrastaan ja tehdä Jumalan tahto Pojassaan kaikkien ihmisten tiettäväksi. Lisäksi tämä kohta puhuu myös siitä mysteeristä, joka on Jumalassa: hän on vain yksi, mutta kuitenkin kolme, Isä ja Poika ja Pyhä Henki.

Jumalassa on ykseys, ja tämä ykseyden salaisuus on myös Jeesuksen omien keskinäisen rakkauden ja heidän ykseytensä salaisuus; salaisuus, jonka tehtävänä on tulla julki ja sillä tavoin paljastaa myös Jumalan ykseys. Jeesuksen omien lähetystehtävä on rakkauden tehtävä; siinä on tuleva ilmi, että Jumala on rakkaus, ja se voima, joka Jumalassa on persoonien välillä, on sama kuin se, joka sitoo Jeesuksen omat häneen ja toisiinsa.

Niinpä tämä Raamatun jakso on yhtä aikaa lupaus Jeesuksen omille yhteydestä Jumalan kanssa ja kutsu heille tehdä Jumalan rakkaus tunnetuksi, mutta samalla kuvaus Jumalassa Isän ja Pojan välillä vallitsevasta suhteesta. Tästä kohdasta voisi poimia monia sanoja, mutta otan tähän saarnaani Jeesuksen puheesta kaksi käsitettä: ykseys ja kirkkaus. Jumalassa on ykseys, ja hänessä on kirkkaus, mutta molemmat hän myös antaa ihmisille: hekin saavat Jumalan kirkkauden, kun he ovat yhtä Kristuksen kanssa, ja näin heissä näkyy paitsi keskinäinen ykseys, myös Jumalan kirkkaus. Siksi puhun sekä kirkkauden ykseydestä että ykseyden kirkkaudesta, jos tällainen sanoilla leikittely sallitaan. Kirkkaus on Jumalan ominaisuus, hänen voimansa, kunniansa ja katoamattomuutensa, mutta hän kirkastaa sen ihmisille vain Pojassaan ja tämän ristinkuolemassa ja ylösnousemuksessa. Niistä hän tekee kuitenkin myös ihmiset osallisiksi, kun he ovat Kristuksen kanssa yhtä.

”Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä”, sanoo Jeesus tämän kappaleen alussa, ja lopussa hän sanoo, että vasta Isän luona täydellisyydessä ”he näkevät minun kirkkauteni, jonka sinä olet antanut minulle, koska olet rakastanut minua jo ennen maailman luomista.” Sama kirkkaus, joka on Isässä ollut jo kaiken alussa ja jonka Isä on antanut Pojalle jo ennen kuin mitään oli luotu, sen saman Poika välittää omilleen jo heidän eläessään kuin esimakuna siitä lopullisesta kirkkaudesta, josta he tulevat täydellisesti osallisiksi ikuisessa valtakunnassa.

Tämä katkelma on osa Jeesuksen jäähyväispuhetta, jonka hän Johanneksen evankeliumissa pitää viimeisellä aterialla juuri ennen pääsiäisjuhlaa. Ateriaa ennen hän pesee opetuslastensa jalat ja sitten syö heidän kanssaan. Hän antaa myös Juudakselle palan ja siten ilmaisee, että Juudas on hänet kavaltava. Juudas poistuu joukosta, ja Jeesus aloittaa pitkän jäähyväispuheen omiensa tehtävästä ja heidän keskinäisestä rakkaudestaan.

Jeesus evästää omiaan siitä, mitä heillä on edessä, ja lupaa heille Pyhän Hengen. Hän käskee heitä rakastamaan toisiaan, uskomaan, että hän on Jumalan lähettämä ja että juuri hänessä näkyy, millainen Isä on. Hän tähdentää valinneensa heidät lähettääkseen heidät. ”Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää, joka pysyy.” (Joh. 15:16) ”Te saatte puolustajan; minä lähetän hänet Isän luota. Hän, Totuuden Henki, lähtee Isän luota ja todistaa minusta. Myös te olette minun todistajiani, olettehan olleet kanssani alusta asti.” (15:26-27)

Tämä pitkä puhe alkaa Johanneksen evankeliumissa jo luvun 13 lopusta ja sitä jatkuu aina luvun 17 loppuun, missä se huipentuu opetuslasten keskinäisen ykseyden ja Jumalan sisäisen ykseyden samanaikaisuuteen. Nämä kaksi ykseyttä ovat ikään kuin päällekkäin tai sisäkkäin tässä Jeesuksen puheessa. Samalla tulee esiin myös Jeesuksen opetuslasten tehtävä maailmassa olla hänen todistajiaan Pyhän Hengen voimassa.

Siinä on sanottuna myös Kristuksen kirkon olemus ja tehtävä; sen olemus on olla yhtä, olla kaikkine jäsenineen yksi Kristuksen ruumis, ja sillä on yhteinen missio todistaa Kristuksesta. Se on yhtä Jumalassa ja sillä on tehtävänä olla Jumalan ykseyden todistaja tässä maailmassa; ykseyden siinä merkityksessä, että juuri Pojassa, Jeesuksessa, käy ilmi, millainen on Isän Jumalan tahto maailmaan nähden. Poika on Jumalan ilmoitus, ja ihmiseksi syntyneenä Poika on Jumalan kirkkauden loistava kuva.

Eipä olekaan huono valinta tämän ekumeenisen viikon evankeliumikappaleeksi! Tässähän tulee näkyviin, miksi me adventisteina ja luterilaisina käymme keskinäistä neuvottelua ja miksi me kokoonnumme tänä iltana kirkkoon lukemaan näitä sanoja, puhumaan niistä ja rukoilemaan niiden mukaisesti sekä elämään täällä hetkisen tuota ykseyttä. Meidän keskinäinen ykseytemme ja yhteinen todistuksemme kertoo siitä, millainen Jumala on – ja silloin myös maailma voi uskoa Häneen. Sillä juuri siksi Kristus rukoilee omiensa puolesta, että he olisivat yhtä – ”että maailma uskoisi”.

Tässä Johanneksen evankeliumin luvussa 17 Jeesus lausuu peräti neljä kertaa saman rukouksen: ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.  Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut.”

Sen ykseyden alku ja perusta, joka tulee näkyviin ja vaikuttaa rakkaudessa, on Jumalan ykseys. Se merkitsee, että Jumalan kirkkaus saa näkyä ihmisten ykseydessä. Jos haluamme ihmisten ymmärtävän jotain Jumalan ykseydestä kolmessa persoonassa, meidän on annettava sen näkyä ja tuntua keskinäisessä rakkaudessamme. ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne”, sanoi Jeesus (Joh. 13:35). Kaikki tunnistavat heidät nimenomaan hänen opetuslapsikseen, siis tunnistavat heissä, millainen on Jumala. Heissä kirkastuu se, millainen on Jumalan hyvä ja rakastava Isän sydän meitä kohtaan.

Me olemme Jumala näköiskuva maan päällä; hänen, josta ei voi maalata kuvaa eikä veistää patsasta. Mutta hänen luonteestaan voi jonkun verran nähdä ja kokea, jos se saa tulla ilmi meidän ykseydessämme ja rakkaudessamme. Isä on luonut maailman, Poika on lunastanut sen synnistä, ja Pyhä Henki tekee ihmisistä uskon kautta Jumalan lapsia. Jumalan ykseys kolmessa persoonassa ei siis ole vähäinen asia, ikään kuin jokin ylimääräinen ja jonkun ihmisen neroudessaan keksimä opinkohta, vaan se on sekä perustava raamatullinen totuus että meidän pelastumisemme syy ja päämäärä, ja lopulta koko luomakunnan olemassaolon tarkoitus ja perusta. Kun Jeesus rukoilee omiaan olemaan yhtä niin kuin hän on Isässä ja Isä hänessä, silloin ollaan todella syvällä, aivan kaiken olemisen lähtökohdassa ja loppupisteessä.

Jumalan ykseys on ihmiskunnan toivo maailman kaiken hajanaisuuden, epävarmuuden ja epäluotettavuuden keskellä. Siinä on myös ihmiskunnan ykseys kätkettynä. Jumala on luonut kaikki ihmiset, ja vaikka heillä on keskinäisiä eroja, he ovat samaa Jumalan tekoa. Jumalan Isän käden jälki näkyy kaikissa, ja jokainen ihminen heijastaa jotain Jumalan hyvyydestä. Jumalan luova työ näkyy siinä, että ihminenkin osaa erottaa oikean ja väärän, osaa harkita, tehdä valintoja hyvän ja pahan välillä ja toteuttaa oikeudenmukaisuutta. Kaikki ihmiset on luotu Jumalan kuvaksi, kantamaan jotain osaa Jumalan edustamisesta muuhun luomakuntaan nähden ja näyttämään, millainen onkaan Jumalan hyvä tahto.

Mutta tätä tehtävää ei ihminen täysin pysty noudattamaan, sillä hänen tahtoaan ja tekojaan hämärtävät itsekkäät pyrkimykset. Häntä taivuttaa pahaan se sama synti, josta jo Raamatun alkulehdillä paratiisin tapahtumissa kerrotaan: kielletty hedelmä näytti niin hyvältä, ettei siitä syömisen kiusausta voinut vastustaa. Samalla tavalla ihminen yhä poimii mieluummin lyhytaikaista iloa tuottavia hedelmiä, olivat ne omaisuutta tai nautintoja, mainetta tai kunniaa, valtaa tai voimaa. Ihminen mieluummin pyörii itsensä ja omankaltaistensa ja lähipiirinsä ympärillä kuin etsii parasta yhteistä tulevaisuutta, puhumattakaan siitä, että asettaisi jonkun toisen hyvän oman etunsa edelle.

Tästä pahan kierteestä voi ihmisen vapauttaa vain Jumalan ihmeitä tekevä ja ihmisiä muuttava rakkaus. Jumala voi armossaan Kristuksen tähden päästää ihmisen tämän synnistä ja vapauttaa hänet rakastamaan. Se, jota Jumala puhuttelee ja joka antaa itsensä Jumalan tahdon johdatettavaksi, alkaa myös rakastaa ja vaikuttaa ympäristössään. Sillä on vähitellen vaikutusta muidenkin ja lopulta koko ihmiskunnan ja maailman tulevaisuuteen. Mutta näin suuria asioita ei tapahdu ihmisen voimasta, vaan sen kaiken voimanlähteenä on Jumala ja hänessä asuva ykseyden ja kirkkauden voima.

Jumalan ykseys ei ole vain uskovien ykseyden esikuva vaan sen mahdollistaja ja sen koko olemassaolon perusta. Kaikki inhimilliset yhteyden syyt ja muodot tai pyrkimykset sellaisen aikaansaamiseksi, kuten toinen toisensa sietäminen, keskinäinen sopiminen, yksimielisyys, suvaitseminen, hyväksyminen tai kunnioittaminen tai peräti arvostaminen, ovat liian heikkoja luomaan tai perustamaan sellaista ykseyttä, joka juurtuu itse Jumalaan.

Mehän näemme, miten ihmisten sopimukset voidaan sanoa irti, ystävätkin riitaantuvat avioliitossa voi sopu särkyä ja ero olla edessä, valtioiden hyökkäämättömyyssopimukset ja sotilaalliset liitot voivat osoittautua vain väliaikaisiksi, kun jokin tärkeämpänä pidetty syy ilmaantuu. Eivät ihmiset ole aina sanansa mittaisia eivätkä heidän lupaukset luotettavia.

Mutta se ykseys, joka on Jumalassa, on lujempi kuin maailman alkeisvoimat; lujempi kuin taivaankappaleiden vetovoima, joka pitää planeettoja radallaan, lujempi kuin se pienimpien hiukkasten energia, joka pitää atomit koossa ja jonka varaan kaikki materia rakentuu.

Niitä kaikkia vahvemmaksi on tarkoitettu myös se ykseys, joka sitoo Kristuksen omia toisiinsa, sillä onhan sen lähteenä itse Jumalan persoonien ykseys, ja hänessä sentään pysyy kaikki koossa. Apostoli Paavali lausuukin Kristuksesta kirjeessä kolossalaisille: ”Hän on ollut olemassa ennen kaikkea muuta, ja hän pitää kaiken koossa.” (Kol. 1:17)

Niin, rakkaat ystävät, yhtäältä meillä on jo saatuna kirkkaus, kun olemme Kristuksessa; se kirkkaus, joka on Kristuksessa ja jonka Jumala oli hänelle antanut. Me olemme hänessä niin kuin Isä on hänessä, ja vastaavasti hän vie meidät Jumalaan niin kuin hän itse on Isässä. Näin meidän välisemme ykseys on osallisuutta Jumalan kirkkaudesta, ja Jumalan kirkkaus, joka loistaa Pojassa, voi näkyä myös meistä, jotta maailma voisi uskoa ja pelastua.

Taannoin osallistuin Maanpuolustuskurssin jatkotapaamiseen Helsingissä Senaatti-kiinteistöjen pääpaikalla, ja siellä osallistujille ylpeänä kerrottiin, että kyseinen laitos on Suomen vanhin virasto, kun se oli perustettu nimellä Yleisten rakennusten intendentinkonttori vuonna 1811 ja oli myöhemmin kantanut muitakin nimiä, kuten Rakennushallitus. Tilaisuutta hyväkseni käyttäen kerroin toki, että kaikkein vanhin on Turun tuomiokapituli 1200-luvulta, ja toiseksi vanhinkin virasto lienee kirkollinen, nimittäin Tampereen tuomiokapituli, joka on kokoontunut 1500-luvulta asti. Ilahdutin kuulijoitani kertomalla, että turkulaiset käyttävätkin itsestään mainoslausetta ”kehityksen tiellä jo vuodesta 1276”.

Sivistysteemaan liittyy nyt siis kokonainen kirkollinen teemavuosi. Mutta toinen syy, miksi valitsin tämän teeman on, että minua itseäni kiinnostaa, mitä sivistys oikein on. Siinä on varmasti osa-alueita, kuten tietojen ja taitojen hallintaa, mutta myös kulttuurisia ja käyttäytymiseen liittyviä arvoja. Mitä on sivistys? Millainen on sivistynyt ihminen? Kaikilla lienee käsityksiä siitä, mikä olisi sivistymätöntä tai moukkamaista käytöstä, mutta millainen on sivistynyt ihminen?

Nyt pyydänkin teitä hieman vierustoverin kanssa vaihtamaan tästä muutaman ajatuksen. Kertokaa toisillenne, millaista ihmistä voi pitää sivistyneenä. Mitä ominaisuuksia hänellä on? Mistä tunnistaa sivistyneen ihmisen? Mikä on tehnyt hänestä sivistyneen?

***

Hyviä kuvauksia kaikki! Niissä yhdistyi sekä oppineisuus että huomaavaisuus, samoin kuin kulttuurinen avoimuus. Sivistyksen perustana on sellaisten tietojen ja taitojen omaksuminen, joiden voi katsoa kuuluvan jokaisen ihmisen valmiuksiin. Jonkinlainen minimi siis pitää olla, että voidaan puhua sivistyksestä. Lähtökohtana ovat peruskoulussa opetettavat asiat, kuten luku- ja kirjoitustaito, sekä kyky tulla toimeen toisten ihmisten kanssa. Mutta peruskoulunkin perustalla on koti, jossa opitaan kaikkeen yhteiselämään tarvittavat käytöstavat.

Huomattakoon kuitenkin, ettei mikään tällainen ole edellytys sille, etteikö ihminen olisi itsessään aina hyvä ja arvokas ja rakastettava; perustaidot ovat kuitenkin edellytys sille, että ihminen kykenee rakentamaan yhteiskuntaa eli osallistumaan sen vakauden ja hyvinvoinnin kehittämiseen. Se alkaa hänen lähimmästä perhepiiristään ja voi laajeta siitä yhä tärkeämpiin ja vaikuttavampiin, mutta samalla myös vaativampiin tehtäviin. Sellainen edellyttää väistämättä jonkinlaista sivistymistä.

Jos luku- ja kirjoitustaitoa voi pitää sivistyksen lähtökohtina, mitä muuta siihen pitäisi kuulua? Mielestäni tarvitaan ainakin kykyä kuunnella ja arvostaa toisia ja käydä heidän kanssaan vuoropuhelua, halua ottaa vastaan tietoa ja oppia toisilta, sekä vastavuoroisesti valmiutta osallistua toisten sivistykseen tuomalla omat tiedot ja taidot heidän hyväkseen.

Myös pitää olla jokin käsitys asioista, jotka yhdistävät ihmisiä ja siten luovat edellytyksiä heidän rakentaa yhteiskuntaa. Pelkkä luku- ja kirjoitustaito ei vielä riitä, ellei ymmärretä, mitä niillä tehdään ja miten niitä käytetään yhteisen kehityksen hyväksi. Esimerkiksi, ei riitä, että osaa ajaa autoa, siis että saa sen liikkeelle, vaan pitää myös tajuta liikennesääntöjä, osata toimia yhdessä ja antaa tarvittaessa tietä toisille sekä ennakoida, mitä edessä tapahtuu.

Kuuluuko perussivistykseen myös jonkinlainen kulttuuristen asioiden vähimmäismäärä? Tuleeko esimerkiksi tuntea Suomen historian päätapahtumia menneiltä vuosisadoilta? Luulenpa, että tulevaisuuden luominen edellyttää myös menneisyyden tuntemista. Entä onko sivistyksessä tarpeen osata muiden maiden kieliä? Varmaankin ainakin siinä määrin, että kyetään oppimaan toisilta ja tavoittelemaan jotain yhteistä. Riittääkö kielitaidoksi englanti?

Entä onko sivistykseen tunnettava joitain tiettyjä taiteen tuotoksia? Onko esimerkiksi jokaisen suomalaisen oltava lukenut Tuntematon sotilas tai nähnyt sen elokuvana, jonakin niistä kolmesta versiosta? Pitääkö kyetä tunnistamaan vaikkapa Sibeliuksen Finlandia? Tai Aksel Gallen-Kallelan Kalevala-aiheisia maalauksia, kuten Sammon ryöstö tai Lemminkäisen äiti?

Mitä mieltä olette? Millaiset asiat kuuluvat vähimmäissivistykseen?

***

Sana sivistys on suomen kielessä oikeastaan aika nuori. Se ei kuitenkaan merkitse, että sivistys olisi sinänsä nuorta. Johan me tänä vuonna yritämme ajatella, että sitä on 750 vuotta maahan pyritty istuttamaan. Mutta sanalla on aika lyhyt historia. Sen ensiesiintyminen löytyy kahden vuosisadan takaa turkulaisesta sanomalehdestä.

Turun Viikko-Sanomat 1820, 36: ”Niin on myös joka Kansan huvittava muistaa ennen elettyjä aikojansa ja ajatella kuinka hän vähittäin kokoontui yhteisen hallituksen alle, ja sen kautta sivistyi ja tointui [= kehittyi] toisten kansain vertaiseksi.” – 1822, l: ”Ensiksi haluamme – – hankkia talonpoikaisellen säädyllen kaikellaisia hyödyllisiä tietoja, niin myös sitä kaikillen järjellisillen tarpeellista viatonta huvitusta, joka valistaa mieltä ja sivistää tapoja ja käytöksiä yhteisessä elämässä.” – 1822, 51: ”Sillen [= talonpoikaissäädylle] karttusi paljon valistusta ja sivistystä siitä, että varakkaampain talonpoikain lapset saisivat yhteisissä kouluissa vähän enemmän taitoa kuin koulun käymätön isä voipi antaa heillen.”

Huomaatte, että näissä 1820-luvun esimerkeissä sivistys liittyi yhtäältä koulunkäyntiin ja toisaalta yhteiskunnalliseen elämään; suomalaisten kehittymiseen kansakunnaksi muiden rinnalle, missä yhteisellä hallinnolla on avainrooli. Pitää olla siis valistunut hallinto, joka näkee, mitä kansa tarvitsee. Ehkä siinä on viittaus siihen, että kirkollisen hallinnon taholta pyrittiin opettamaan kansaa lukemaan ja kirjoittamaan ja tehtiin sitä katekismuksen välityksellä. Kirkko opetti kansaa lukemaan valistaakseen sitä kristinopilla ja opettaakseen siten kristillisyyttä sivistyksen piirteenä.

Todettakoon, että ”valistus” on huomattavasti vanhempi suomen sana kuin sivistys, se tunnetaan jo 1500-luvulta, nimittäin Agricolan Rukouskirjasta: ”Sine olet se aijnoa walkeus, iollas caiki walistat temen mailman corwesa, ia lepitze meiden mielen öön.” Taustalla on siis sana valo ja siitä johdettu teonsana valaista. Valistus on valon lisäämistä, mielen kirkastumista, asioiden selviämistä. Hengellisessä mielessä se on itsetuntemuksen ja Jumalan tuntemuksen lisääntymistä.

Sanojen valistus ja sivistys ero ei enää nykyään ole kovin selkeä. Valistuksella ei enää ole vain tiedon lisääntymisen eli tiedollisen pimeyden poistumisen tai valon saamisen merkitystä, vaan siitä tiedosta seuranneen asenteiden muuttumisen merkitys. Jos valistaminen on ihmisen tai ihmisyhteisön tiedollista kehittymistä, niin valistus lienee tämän kehittymisen yksilön tai yhteisön henkiseen olemukseen antama lisä ja leima. Tieto ja elämänkokemus ovat valistuksessa yhtyneet ennakkoluulottomuudeksi, avarakatseisuudeksi, suvaitsevaisuudeksi. Valistunut ihminen ei ole ahdasmielinen eikä kiihkeästi jotain omaa näkemystään puolustava, vaan näkee toistenkin ajatusten olevan perusteltavissa ja antaa niille arvon.

Vai onko näin? Millainen on valistunut ihminen?

***

Yritin etsiä tietosanakirjoista määritelmää sivistykselle. Ensin tartuin hyllyssäni vanhaan sivistyssanakirjaan; joskohan sellainen osaisi sanoa jotain siitä, mitä itse otsikossaan kantaa? Mutta ei tässä v. 1924 painetussa kirjassa edes ollut koko hakusanaa sivistys. Sentään se esiintyi yhden toisen sanan selityksessä, nimittäin kuvaamassa sitä, mitä on Sivilisatsioni; se on ”sivistys eli hienostuminen”, ja Siviliseeraaminen puolestaan olisi ”sivistyttää”. Tuo hienostuminen on ihan hyvä sana, mutta siinä on vähän pintapuolisen hienostelemisen sivuääni. On jokseenkin hauskaa, että sana ”sivistys” oletetaan niin tunnetuksi ja kaiken kansan ymmärrettäväksi, että sitä ei tarvitse sisällyttää sivistyssanakirjaan! Eikä siinä väärässä ollakaan, kyllähän tämäkin joukko osasi antaa monia määritelmiä sivistykselle.

Vanhasta sivistyssanakirjasta siirryin eteenpäin 1960-luvulla painettuun tietosanakirjaan. Siinä paino asettui tietojen ja taitojen omaksumisen lisäksi kykyyn tajuta erilaisia arvoja ja niiden järjestystä. Taustaa haetaan saksan sanasta Bildung, joka alkuaan merkitsi jonkin esineen tai rakennuksen ulkoista muotoa, mutta onkin kehittynyt tarkoittamaan ihmisen henkistä muodostumista. Samansuuntainen käsite on englannin formation, jolla kuvataan esim. pappien kouluttautumista eli opillisten valmiuksien ohella hengellistä kasvua.

Murresanojen tutkijat ovat selvittäneet, että ainakin Savossa ja Keski-Suomessa sivistämisellä on tarkoitettu siistimistä ja silittämistä. Pellavia on ”sivistetty” eli siivottu harjalla silittäen ja niin saatu puhtaimmat kuidut. Työhuoneen kalut on laitettu paikoilleen ja jäljet ”sivistelty”. Myös sanotaan, että lapsen päätä tai kissaa on hellitty ”sivitellen” eli silittämällä. ”Itsensä sivistämisellä” puolestaan on tarkoitettu parempiin vaatteisiin pukeutumista.

Näistä esimerkeistä käy ilmi, että suomen sanan ”sivistys” taustalla on ainakin ulkoiseen hahmoon ja siisteyteen liittyvä merkitys. Siistiminen, siis siivoaminen, on sivistyneen ihmisen piirre, mutta ei ainoastaan vaatteissa vaan myös käytöksessä. Sopiihan se ainakin siihen ajatukseen, että ihminen siistii suutansa: sivistyneellä ihmisellä on siivot puheet. Sivistyksellä on moraalisten ominaisuuksien merkitys. Suomen sana ”siveys” on samaa juurta kuin tuo sivistäminen ja siistiminen. Sivistynyt käytös on siveellistä käytöstä, mikä muistettakoon erityisesti silloin, kun toisen ihmisen kauneus ja häneltä saatava huomio alkavat houkuttaa!

Mutta minulla on aavistus, että sanalla voi näiden kansallisten taustojen ohella olla myös kansainvälinen, suorastaan klassinen perusta, joka palautuu aina antiikin Roomaan asti. Nimittäin latinan kielen substantiivi civis, c-kirjaimella kirjoitettuna, tarkoittaa kansalaista. Civitas tarkoittaa kaupunkia tai yhteiskuntaa, jopa valtiota, ja myös kansalaisuudesta seuraavia oikeuksia. Tähän sanaan pohjautuu sitten adverbi civilis, kansalaiselle tai kansalaisille kuuluva, julkinen, valtiollinen, poliittinen. Kun tuo sana on klassisesta latinan ääntämyksestä pikkuhiljaa periytynyt eurooppalaisiin kieliin, sen alkukirjaimen c on alettu ääntää s-kirjaimen tavoin. Siitä ovat siis tulleet kaikki siviiliä ja sivilisaatiota tarkoittavat sanat.

En tiedä, onko suomenkieliseen sanaan vaikuttanut tämä termi muiden kielten välityksellä, mutta kun puhutaan sivilisaatiosta, puhutaan myös sivistyksestä. Kyse ei ole vain jokaisen kansalaisen oikeuksista vaan myös taidoista, jopa velvollisuuksista. Olla siviili merkitsee olla kansalainen ja oikeutettu ottamaan vastaan valtion lain takaamaa turvallisuutta, mutta myös velvollinen kantamaan sen ylläpitämisestä koituva oma osuutensa.

Sivistynyt ihminen on siis siviili ja pitää sivilisaatiota yllä. Sitä varten hän koulunsa ja opiskelee sekä tekee työtä ja maksaa veronsa. Hän ottaa myös osaa demokraattiseen hallintoon ja kantaa vastuuta oikeudenmukaisuuden toteutumisesta. Ollakseen kansalainen hänen tulee olla sivistynyt ja ymmärtää asioita tietojensa ja kokemuksensa perusteella enemmän kuin vain oman etunsa tähden. Hänen täytyy ajatella kokonaisuutta, yhteiskuntaa ja sitä, miten me yhdessä voimme turvata oikeudenmukaisuuden ja vakauden. Silloin hän ei voi panna aina itseään kaiken edelle, hän ei voi ajatella, että olkoot kaikki itse oman onnensa seppiä.

Sivistyneen ihmisen osallistuminen yhteiskunnan kehittämiseen voi toteutua politiikkaan tai yhteiseen hallintoon osallistumisena, vähintäänkin äänestämällä, mutta myös kansalaiskeskusteluun osallistumalla. Nettikeskusteluissa tarvittaisiinkin nykyään paljon enemmän sivistystä, siivoa kieltä ja ylipäätään käsitystä yhteisestä asioiden hoitamisesta. Ei riidan haastamista eikä tahallista väärinymmärtämistä, sivuseikkojen suurentelua vaan tahtoa ymmärtää asioita oikein ja oikeissa mittasuhteissa. Miten sinä voit edistää sivistystä? Missä sinä tunnistat valistuksen tarvetta? Miten toimit kansalaisena tämän sivilisaation parhaaksi?