Kun avaat lääkepaketin, mitä löydät? Löydät tietysti ne pillerit, joita olet hakemassa. Mutta ei siinä kaikki. Löydät myös tiukkaan taitellun tuoteselosteen. Ehkäpä avaat sen lukeaksesi lääkkeen oikean käytön ohjeet. Tällainen lakana on painettu hyvin ohuelle paperille. Sellaista muuten kutsutaan ammattikielellä raamattupaperiksi! Ohje on aseteltu monelle taitteelle, ja kun sen kerran avaa, sitä on jokseenkin mahdoton enää taitella takaisin kiinni. Siinäkin sitä voi verrata Raamattuun, se valtaa ihmisen ja kutsuu lukemaan enemmän ja uudestaan!

Ehkä lääkepaketin ohjeessa sivuutat, mitä kemiallisia aineita tabletit sisältävät ja mihin niiden vaikutus perustuu. Sinua kiinnostaa, mitä vaikutusta voit lääkkeeltä odottaa ja ennen kaikkea, mitä sivuvaikutuksia lääkkeelläsi voi olla. Niistähän näissä ohjeissa yleensä on monta sanaa ja vastuuvapauslauseketta; voi seurata huimausta, väsymystä, punoitusta, näön hämärtymistä, ilmavaivoja jne. Toivottavasti saat myös hyviä sivuvaikutuksia, kuten virkeyttä, mielen tyyneyttä ja luottamusta siihen, että tällä lääkkeellä elämä paranee.

Ihmeellinen raamattupaperi! Sen lukeminen jo saa suuntautumaan tulevaisuuteen ja odottamaan jotain, jos vaikka pillereiden syöminen joskus unohtuisikin.

Raamatulla on vaikutuksensa. Sen sanat herättävät uskoa Jumalaan ja hänen hyvään tahtoonsa. Jumalan lupaukset antavat toivoa ja luottamusta tulevaisuuteen. Jumalan sana vakuuttaa hänen Pojassaan osoittamastaan rakkaudesta maailmaa kohtaan ja kutsuu myös ihmistä osoittamaan rakkautta. Sanassa on voima, aivan niin kuin niissä lääkepaketin pillereissä. Sana vaikuttaa ihmisessä, joka sitä nauttii lukien tai kuunnellen ja mietiskellen.

Mutta onpa Raamatulla ja peräti raamattupaperilla myös sivuvaikutuksensa. Tämän kokouskaupungin kasvu Suomen merkittävimmäksi teolliseksi keskukseksi 1800-luvulla liittyy tiivisti raamattupaperin valintaan. Tarina lienee monille Pipliaseuran ystäville tuttu, mutta sopinee täällä Tampereella lyhyesti kerrattavaksi.

Skotlantilainen John Paterson saapui Turkuun v. 1811 Britannian ja Ulkomaiden Pipliaseuran lähettämänä valmistelemaan Raamattujen levittämistä edistävää yhdistystä. Kun sellainen seuraavana kesänä hänen uudella Suomen-käynnillään perustettiin, hän matkusti Turusta Tampereelle tapaamaan Hatanpään kartanon isäntäparia Catharina ja Lars Gustaf Lefréniä. Varsinkin ruotsalaissyntyinen rouva Lefrén oli tunnettu herrnhutilaisesta kristillisyydestään, ja kartanossa vietettiin säännöllistä hartauselämää, jonka evankelioiva vaikutus ulottui ympäristöön Tampereella ja Messukylän pitäjässä, jonka alueella kartano sijaitsi.

Paterson pani tyytyväisenä merkille, että Lefrénit olivat sangen kiinnostuneita Raamattujen levittämisestä. Täällä kuului olevan vain joka sadannen asukkaan ulottuvilla Raamattu, eikä lukutaitokaan ollut monella hallussa. Paterson oli matkustanut Tampereelle tutustuakseen kartanonherran omistamaan paperitehtaaseen Tammerkosken partaalla. Se oli perustettu jo 1783, ja Lefrénien omistukseen tultuaan tämä Suomen ensimmäinen paperitehdas kasvoi myös Suomen suurimmaksi. Vuonna 1820 se tuotti yhtä paljon paperia kuin muut Suomen tehtaat yhteensä.

Ehkä tuon alkuaan melko yksinkertaisen tehtaan paperi ei täysin vastannut kansainvälisiä raamattupaperin laatuvaatimuksia edes kaksisataa vuotta sitten, mutta sentään itse Tammerkoski teki Patersoniin vaikutuksen. Kun hän samana vuonna matkaa jatkettuaan tutustui Pietarissa kutomokoneiden asiantuntijana Venäjälle muuttaneeseen maanmieheensä James Finlaysoniin, hän kehui tälle näkemäänsä ehtymätöntä voimanlähdettä. Kun tsaari Aleksanteri I oli 1819 tehnyt matkan uusien alaistensa keskuuteen Suomen suuriruhtinaskunnassa ja käynyt myös Tampereella, Finlayson sai keisarillisen luvan perustaa tehdaslaitoksen kosken partaalle. Loppu on Suomen teollistumisen historiaa, mutta myös tämän kaupungin nopean kasvun historiaa maamme toiseksi suurimmaksi asutuksen, kaupan, kulttuurin ja tieteen keskittymäksi.

Eikä se Tammerkosken partaalla tuotettu Lefrénin raamattupaperikaan kelvotonta ollut, sillä kun Suomen Pipliaseura alkoi painattaa Raamattuja Turun Frenckellin kirjapainossa v. 1813, paperi tilattiin täältä Hatanpään isännältä. Hänen paperitehtaansa siirtyi myös pian samaisen Frenckellin perheen omistukseen, ja sen vanhat teollisuusrakennukset edelleen seisovat Tampereen Keskustorin päässä kosken rannassa.

Hyvät kokousedustajat, ihmeelliset ovat Raamatun vaikutukset ja myös raamattupaperin sivuvaikutukset! Jumalan sana on totisesti elävä ja voimallinen, sillä se muokkaa yhteiskuntia. Se muokkaa ihmisiä ja heidän välityksellään myös heidän yhteisöjään, heidän perheitään, seurakuntiaan, kyliään, kaupunkejaan ja valtioitaan. Yhtä vähän kuin Raamatun vaikutus koskee vain ihmisen sisäistä uskonelämää, myös Pipliaseuran työn vaikutukset jäävät yksinomaan sielun sisäisiin rajoihin. Usko Kristukseen koskettaa koko ihmistä, ja siksi Pipliaseuran kaltainen lähetysjärjestö tekee työtä, joka näyttää keskittyneeltä mutta jonka tulokset ulottuvat laajalle.

Raamatun kääntämisellä, painamisella ja sähköisellä julkaisemisella, levittämisellä ja lukutaidon kehittämisellä ja sanan ymmärtämisen vahvistamisella on suuri vaikutus kokonaisten yhteiskuntien hyvinvoinnille ja kulttuurin suunnalle. Monet laajan levikin saaneet Raamatun käännökset ovat tukeneet kirjakielen syntyä ja käsitteiden vakiintumista, niin Suomessa kuin muualla maailmassa. Monin paikoin on ensimmäinen omakielinen Raamattu normittanut sanastollaan kokonaisen kansakunnan tai kieliryhmän kulttuuria myös muulla kuin uskonnon alalla. Siten Raamatulla on syvävaikutusta ihmisten arvostuksiin ja myös yhteisöjensä hallintoon.

Hyvät kuulijat. Sanoma Jumalan oikeudenmukaisesta ja rakastavasta tahdosta on tullut monien yhteiskuntien perustaksi, kun se ensin on siirtynyt sanoista sieluun ja tullut uskossa omistetuksi. Ehkei siinä lopulta olekaan kyse sivuvaikutuksesta, vaan sanan nimenomaisesta ja tarkoituksellisesta, kokonaisvaltaisesta vaikutuksesta.

Rukoilemme. Pyhä Jumala, kiitämme sinua sanastasi. Anna sen pyhittää meidät totuudessasi. Sinun sanasi on totuus. Aamen.

Puheenvuoro kirkolliskokouksessa 5.5.2026

Piispa Hintikka täällä jo aivan oikein selvitti paikallisen seurakunnan ja tuomiokapitulin välistä suhdetta. Seurakunnan itsehallinto koskee sen omaa taloutta ja toimintaa. Kuitenkin seurakunnan oleminen osa Kristuksen kirkkoa tekee siitä väistämättä osan hiippakuntaa. Klassinen teologinen tai tarkemmin sanoen kirkko-opillinen kysymys on, kumpi on ensin – paikallisseurakunta vai kokonaiskirkko.

Historiallisesti tarkastellen vallitsee tutkimuksessa yksimielisyys siitä, että kirkon perusmuoto ensimmäisellä vuosisadalla oli piispan toimittaman eukaristian eli ehtoollisen sakramentin ympärille kokoontuva seurakunta. Aikaa myöten piispat vihkivät avustajikseen presbyteerejä eli seurakuntien vanhimpia, joille annettiin tehtäväksi hoitaa messuja paikalliskirkoissa, kun taas piispalle jäi laajemman alueellisen kaitsennan vastuu. Tästä näkökulmasta kirkon perusyksikkö on hiippakunta.

Luterilaisuus puolestaan on syntynyt historiallisessa tilanteessa, jolloin jo oli olemassa paikallisseurakuntien verkosto. Niinpä luterilaisissa tunnustuskirjoissa näyttäytyy kirkko lähinnä seurakuntien tasolta. Kirkon sanotaan Augsburgin tunnustuksen VII artiklassa olevan pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Pyhien yhteisö tarkoittaa kuitenkin kaikkia kristittyjä; saksankielinen teksti onkin tässä latinankielistä havainnollisempi: kirkko on kaikkien uskovien yhteisö.

Meillä kuitenkin usein kuulee korostettavan, että kirkon perusyksikkö on seurakunta. Tässä lauseessa toki on perää siinä mielessä, että jumalanpalvelusta vietetään aina nimenomaan paikallisesti. Evankeliumia julistetaan ja sakramentteja jaetaan juuri paikallisseurakunnissa, mutta kokonaiskirkko koostuu hiippakunnista, joissa puolestaan on seurakuntia. Tästä syystä ei pidä ylikorostaa seurakunnan omaa päätösvaltaa.

Tuomiokapitulilaitos on piispallisen kaitsennan väline. Siksi kirkkoherra saa viranhoitomääräyksensä piispan johtamasta tuomiokapitulista. Se on episkopaalisen eli piispallisen kaitsennan delegointia paikallistasolle. Siksi piispa saapuu seurakuntaan asettamaan kirkkoherran virkaan ja tekee tälle siinä vaadittavat kysymykset.

Paikallinen seurakunta puolestaan ilmaisee olevansa osa kokonaiskirkkoa sisällyttämällä jokapyhäisen messunsa esirukoukseen rukouksen hiippakunnan piispan puolesta. Toivonkin, että se muistetaan. Se ei ole vain hyvästä sydämestä piispan muistamista hänen henkilökohtaisten vaikeuksiensa keskellä, vaan liittymistä piispan johtamaan hiippakuntaan ja sen yhteiseen missioon.

Kirkkoherra ei voi jakaa vastuutaan eikä vihkimystään

Puheenvuoro kirkolliskokouksessa 6.5.2026

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät synodin jäsenet.

En tässä puheenvuorossa ryhdy ottamaan suoranaista kantaa kirkkoneuvoston puheenjohtajuuteen, en ainakaan millään ehdottoman yksiselitteisellä tavalla. Sellainen voisi tässä iltahetkessä jo kuulostaa tarpeettoman kärjistävältä. Joitakin periaatteita on kuitenkin syytä nostaa esiin.

Kirkon hallinnon periaatteena ei ole demokraattisuus vaan synodaalisuus. Kreikan sana demos tarkoittaa kansaa, synodi tarkoittaa yhteistä tietä kulkevia. Siksi kirkolliskokouksia on myös jo varhain kutsuttu synodeiksi. Uudessa testamentissa ei Jumalan kansaa kuitenkaan kutsuta sanalla demos vaan laos. Jospa olisikin sellainen sana kuin laokratia, niin se ehkä kuvaisi Jumalan kansan yhteistä osallisuutta hallintoon.

Synodaalisuus tarkoittaa sitä, että päätöksiä ovat tekemässä yhdessä kirkon jäsenet ja kirkon virka, ei kansa ja kirkon virka. Mutta kirkko on myös osa demokraattisen yhteiskunnan kehitystä. Se näkyy myös katolisessa kirkossa. Paavi Franciscus käynnisti joitakin vuosia sitten synodaalisuuden vahvistamisen hankkeen koko globaalissa Rooman kirkossa; minäkin kävin siellä aiheesta erään lyhyen esitelmän pitämässä.

Kirkon viralla on erityinen vastuu seurakunnan johtamisesta siitä syystä, että pappi vihitään virkaansa, ja jos hänet asetetaan kirkkoherran virkaan, hän on kokonaisvaltaisesti vastuussa seurakunnasta ja sen toiminnasta. Hänet vihitään virkaansa kätten päälle panemisella ja rukouksella Pyhälle Hengelle.

Pappisvirkaan vihkiminen ja sitten kirkkoherran virkaan asettaminen osoittaa, että kirkkoherran paikka seurakunnassa on johtaa sen hengellistä elämää. Hänelle uskottua vastuuta ei voi jakaa, koska hän ei voi vihkimystään jakaa. Sen sijaan voi olla tilanteita, joissa on viisasta jakaa tehtäviä hallinnossa ja päätöksenteossa.

Samaan aikaan on totta, että virkaan vihityt ovat aina osa myös kaikkien kastettujen joukkoa. Siinä mielessä kirkkoherra ei poikkea muista seurakuntalaisista. Hänen tehtävänsä on hoitaa virkaansa kolmella tasolla, kuten lukuisissa ekumeenisissa asiakirjoissa sanotaan piispanvirasta: virkaa hoidetaan persoonallisesti, kollegiaalisesti ja yhteisöllisesti. Virkaan vihityllä on henkilökohtaista vastuuta, hän toimii kaikkien muiden vihittyjen kanssa ja hän toimii yhdessä kaikkien kastettujen kanssa.

Tästä mallista seuraa, että meillä yhdistyvät kirkollisessa hallinnossa erityisen eli vihityn viran ja yleisen eli kasteeseen perustuvan yhteisen pappeuden osallisuus hallintoon. Se läpäisee hallinnon seurakuntatasolta tänne kirkolliskokoustasolle. Päätökset tehdään yhdessä, mutta vastuu on virkaan vihkimisen ja virkaan asettamisen vuoksi erilainen.

God morgon, varmt välkomna till gudstjänsten, och särskilt välkomna alla att fira Tammerfors svenska församlingens hundraårsjubileum.

Tämä Tampereen Vanha kirkko täytti vuosi sitten kaksisataa vuotta. Puolet tuosta ajasta se on siis ollut Tampereen ruotsalaisen seurakunnan kotikirkko. Mutta täällä on toki alusta asti vietetty jumalanpalveluksia suomen ohella myös ruotsin kielellä. Tämä on aina ollut kaupunkimme ruotsinkielisen kansan oma Herran huone.

Ennen kuin tätä kirkkoa rakennettiin, käytiin kuitenkin väittelyä siitä, kummalla kielellä tälle paikalle suunnitellussa kirkossa tulisi messut pitää. Tamperelaiset kuuluivat tuolloin Messukylän seurakuntaan, ja seurakunnan pääkirkko, nykyisin Messukylän vanhana kirkkona tunnettu kivikirkko, sijaitsee täältä yli viiden kilometrin päässä. Siellä seurakuntalaiset kävivät kirkkolain säätämällä tavalla ehtoollisella.

I slutet av 17-hundratalet, då staden hade nyss blivit grundad, börjades det fira gudstjänster i ett litet predikohus här nära vid forsen. Den svenskpråkiga delen av tammerforsboarna föreslog att finskspråkiga folk kunde väl gå oftare till Messoby och höra predikan där på sitt eget modersmål, medan här i stan skulle prästerna mest använda svenska. År 1786 beslöts det ändå att varannan söndag skulle gudstjänsten firas här på svenska och varannan söndag på finska, men på särskilda festdagar skulle det hållas två gudstjänster, en för varje språkgrupp i församlingen. Kyrkan invigdes år 1825, alltså nu har man haft svenska gudstjänster här i 201 år.

Tammerfors församling blev självständig från Messoby så sent som 1904, och den var såvida tvåspråkig ända från början. Men som sådan blev den inte länge, bara för 22 år innan själva svenska församlingen grundades. Det blev möjligt bara efter en större förnyelse på stiftsnivån. Och här kommer också jag som Tammerforsbiskopen in i bilden; det räcker nämligen inte att bara Borgåbiskopen firar här med er! När det nuvarande Borgå stiftet grundades i 1923 för alla svenskspråkiga församlingar i landet, måste det gamla domkapitlet och biskopen för finska församlingarna flytta bort från Borgå – och de kom hit till Tammerfors. Vi är alltså nästan lika gamla, Tammerfors stift, Borgå stift och Tammerfors svenska församling.

Kun Tampereen ruotsalainen seurakunta täyttää sata vuotta, eivät Tampereen hiippakunta ja Porvoon hiippakunta ole nekään ehtineet kuin pari vuotta vanhemmiksi sitä. Niinpä me voimme hyvin viettää yhdessä juhlapäivää ja kiittää Jumalaa hänen lahjoistaan. Päivän psalmi kehottaa siihen näillä sanoilla:

Laulakaa Herralle uusi laulu! Hän on tehnyt ihmeellisiä tekoja.

Sjung till Herrens ära, sjung en ny sång, ty han har gjort underbara ting.

(Ps. 98:1)

Among these, priests, deacons, and bishops are ordained through the episcopal laying on of hands. In the Finnish language, there is only one word for ordaining a person, for solemnizing a marriage or consecrating a church building – vihkiminen, as in Swedish or other Scandinavian languages, vigning, or in German Weihe. This creates another ecumenical problem, as does also the distinction made in some languages between priest and pastor, the former used for catholic and the latter for protestant ministers. Please bear with me for choosing to use the word priest for Lutheran ministers, because that, again, is equivalent to the Swedish präst. In Finnish we say pappi, which has come from the Russian and originally Greek word meaning father.

The office of deacon in our church originated in the mid-19th century, initially modelled after the German Mutterhaus system, but it was soon integrated into parish work. During the war, in 1943, the General Synod decided that every parish must employ at least one deacon. In the beginning, the deacons were commissioned by the rector of the institute, but for about a hundred years now, they have been ordained by the bishop of the diocese.

The post-war period saw a rapid expansion of activities in parish life, giving rise to a variety of educated and full paid ministries. Toward the end of the last century, questions began to arise as to whether these many ministries of spiritual service could be brought together under a broader diaconate. This was partly inspired by the BEM, which states: “As the churches move closer together, there may be united in this office ministries now existing in a variety of forms and under a variety of names.” (M 31, Commentary) Theologically, the most consistent approach would be to follow the BEM’s vision of a threefold ministry, to which the Porvoo Declaration also refers, comprising the triad of bishop, priest, and deacon (BEM, M 22; Porvoo § 32j).

Despite numerous working groups and committees, however, no solution has been reached that would satisfy all parties. When we begin to reconcile different ministries with their liturgical, catechetical, and caritative functions respectively into the diaconate, the specific interests of each existing professional group come to the fore. Fears arise that areas of work, job descriptions, and professional expertise will become mixed, not to mention how education will be organized. I consider this, however, an unnecessary concern, although I understand the sensitivity of the issue for those it affects.

Interestingly, the reform of the diaconate raises questions not only about the ministry of deacons but also about the episcopate. As a Lutheran church, to regard conferring the office of deacon as a genuine ordination, we need to ask how it relates to the office of word and sacraments that God has established in the church. At one point in the discussion, it was suggested that since service belongs to the comprehensive responsibility of a pastor, the tasks of a deacon are inherent in their office. It was recalled that in the Bible, the apostles delegated their own responsibilities for service to those to be ordained separately so that they themselves could focus on other matters (Acts 6). Diaconal functions were thought to be part of the priestly office established by God, and deacons would be ordained for that specific ministry, separated from inside the priesthood. Support for this view was sought in the idea that the office of bishop could also be regarded as a function of broader oversight included within the divinely established priesthood, and one of the priests would be appointed to that.

However, this logic was unsatisfactory, as it seemed to reduce everything to the priesthood and turn other ordinations installations. The three ministries had to be kept distinct from one another, since the church manual already contained three separate ordination rites. Thus, the debate over whether the office of bishop is a separate ministry or merely a form of the priesthood had to be set aside; it is sufficient that the church has a tradition of ordaining to it through the laying on of hands and prayer. The same had to be said of the office of deacon; whether it is established by human right or is based on the will of God had to be set aside and only recognize that one is ordained to the office by imposition of hands and prayer to the Holy Spirit. Otherwise, we would end up in an endless debate over whether the diaconate is an office established by God or whether it is part of the common priesthood of the faithful, that is, the laity. We only need to clearly state that we have a threefold ordained ministry, though not in the form of cumulative ordinations, as in the Anglican or Catholic Church.

The discussion on reforming the diaconate continues, as today both youth ministers and deacons receive their training side by side at the same institutions, yet only the latter can be ordained upon graduation and entering the church’s service. In my opinion, youth ministers should also be ordained to the diaconate, as they carry out the classic catechetical tasks of deacons. This would be possible if we did not bind the concept of diaconal ordination exclusively with diakonia as caritative service. We need to understand that the office of the diaconate as an ordained ministry is distinct from the office of the diaconate as an employment relationship. But I admit this is a difficult conceptual exercise.

As for the ministry of bishop, it can also be seen to have developed more clearly into a distinct order rather than a different function of the priesthood. This is evident in the fact that as late as in the manual of 1963, the heading for the ordination rite in the manual was “installation into the office of bishop,” but by 1984 it had become “ordination to the office of bishop.” I do not know if the next step will be “ordination as a bishop,” which could be interpreted as an even more ontological conception.

The Swedish Church Law of 1686, which was once in force in Finland, specifically referred to the “ordination of a bishop” even in its Finnish translation, but the first Finnish Church Law of 1869, drafted maybe in the spirit of Pietism and Enlightenment, used more low-church terminology and spoke of the “installation of a bishop.”

The understanding of ordination as an office in an ontological sense has nevertheless always been present in our church; once ordained, one is always ordained, and a person may wear the vestments appropriate to their office even if they have resigned from service or retired. A bishop remains in office until retirement; there is no specific tenure for the office. However, a retired bishop no longer has jurisdiction after leaving office, meaning he cannot perform episcopal duties, although he may still perform priestly duties.

After the Porvoo Declaration was signed in 1996, a discussion began within the Church about how to ensure that, in future, all priests and deacons would be ordained by episcopal laying on of hands. At that time, according to the Church Order, it was still possible for a dean to perform the ordination if the bishop was unable to do so. It was considered that, since according to the Lutheran Book of Concord there is no doctrinal difference between a priest and a bishop, a priest could also validly perform the ordination. However, this possibility was removed from the Church Order so that we could fulfil our ecumenical agreement. It is, of course, still part of our confession, but as an ecumenical gesture, we wanted to ensure that the other churches in the agreement fully recognize our bishops, priests, and deacons.

We are currently in the process of revising the handbook. I am leading a working group tasked with revising the ordination rites. My own observation is that, through ecumenical dialogue, we are on a move from Lutheran Protestantism toward Lutheran Catholicism. By this I mean that our ordination rite has traditionally followed a model inherited from Luther and transmitted to us through the Swedish Church Order of 1571, according to which the congregation’s selection and call had already made the person a minister; the ordination ceremony served merely to make this public and to offer intercessory prayer. Therefore, according to the current manual, the bishop pronounces the words of ordination, after which the ordinand is clothed in the insignia of the office, and only then does the laying on of hands follow.

According to Luther’s model, during the laying on of hands, the officiant recited the Lord’s Prayer, followed by a separate epiclesis—a prayer asking for the gift of the Holy Spirit. In the 1980s, the Lord’s Prayer was replaced with a blessing in the name of the Triune God. We are now moving toward having the epiclesis take place specifically during the laying on of hands rather than separately from it. The insignia of the office would also be given to the person being ordained only after the laying on of hands, not before. Then the core of the ordination would lie more clearly in the laying on of hands and the prayer for the Holy Spirit, rather than in the bishop’s declaration of conferring the office. The bishop is clothed in a mitre and a cope, and he is given a pectoral cross and a staff. The priest is clothed in a stole and a chasuble over the alb, and the deacon in a stole over the alb only after the laying on of hands and the prayer.

Opetuslasten työ ja Jeesuksen työ kietoutuvat toisiinsa. Yhtä ei ole ilman toista. Ei olisi kalaa ilman Jeesuksen neuvoa, eikä olisi kalaa, elleivät opetuslapset vetäisi verkkoa rantaan. Ei olisi paistettua kalaa ilman Jeesuksen nuotiota eikä olisi yhteistä ateriaa ilman, että jaetaan Jeesuksen kutsumana sitä, mitä hänellä onkin siellä jo valmiiksi.

Tässä on hyvin monitasoinen kertomus, sisällöstä rikas ja myös kaunis. Siinä on kuulaan kevätaamun ihanuutta. Kaikki on hyvin, Jeesus elää ja pitää kaikesta huolta. Ihmeellisellä tavalla hän antaa kalastajiensa onnistua. Mutta ei liene tarkoitus jäädä vain ihmettelemään niitä kaloja, vaikka niiden lukumääräkin kerrotaan, aivan kuten ei ollut ruokkimisihmeessäkään tarkoitus jäädä ihmettelemään leipiä (Mark. 6:52). Evankelista haluaa tällä kertomuksella sanoa paljon muutakin. Kyseessä on myös opetuslasten sitouttaminen rakkaudessa seuraamaan Jeesusta ja lähtemään hänen työhönsä, mikä tulee ilmi tämän jakson jatkossa Jeesuksen ja Pietarin keskustelussa. Opetuslapsista tuli apostoleja, lähettiläitä, joiden tehtävänä oli todistaa Herrastaan.

Mutta on tässä rannalla myös viitteenomaisesti jumalanpalvelus. Siinä on elävän Herran kohtaaminen, hänen kuuntelemisensa ja hänen kanssaan aterioiminen. Niin kuin meidänkin kirkonmenoissamme, oppilaat ovat yhtäältä varmoja siitä, että Jeesus on heidän luonaan, mutta samalla he ovat epävarmoja siitä, onko tämä kaikki totta ja mitä tästä pitäisi ajatella. He eivät rohkene sanoa mitään, mutta heidän mielensä työstää tätä. Sellaista on, kun kuunnellaan Jumalaa ja aterioidaan hänen kanssaan. Se muuttaa ihmisiä ja suuntaa heidän elämäänsä uudella tavalla.

Raamatussa on useita kertomuksia, joissa Jumala puhuu ihmisille yhteisen syömisen välityksellä. Te muistatte monia sellaisia raamatunkertomuksia, missä on juuri asetuttu syömään ja sitten yllättäen Jumala puhuu jotain, ja ihmisten elämä muuttuu. Yhteisen syömisen kautta on heille ilmoitettu jotain, ja he jatkavat eteenpäin uudessa valossa. Mitä tällaisia syömiskertomuksia Raamatusta muistatte?

***

Tuo Jeesuksen ja opetuslasten yhteinen kalansyönti sisältää ehtoollisen viettämisen piirteet. Siinä, samoin kuin ruokkimisihmeen kertomuksessa (Mark. 6:41), näkyy viitteenomaisesti Herran asettaman sakramentaalisen aterian viettäminen. Samaa voidaan sanoa kertomuksesta, jossa Paavalia Roomaan kuljettanut laiva joutui pahaan myrskyyn ja alkoi jo hajota, merimiehet uhkasivat paeta laivasta ja sotilaat suunnittelivat tappaa vangit, mutta Paavali vakuutti, että kenellekään ei tapahdu mitään. Hän kehotti kaikkia syömään; otti leivän, kiitti Jumalaa, mursi ja alkoi syödä (Apt. 27:35). Tämä rauhoitti kaikki. Sen sijaan varmuutta ei ollut tuonut se, että laivaa yritettiin vahvistaa sitomalla sen ympäri köysiä. Jos tätä lukee vertauksena kirkosta, niin mitä näemme? Kun kirkkolaiva natisee myrskyssä, sitä eivät pidä koossa ulkonaiset pakottavat siteet. Sieltä yhdet haluavat paeta pelastuakseen ja toiset haluaisivat hävittää ne, joita pitävät turhana painolastina. Mutta laiva pysyy koossa ja kantaa pelastukseen kaikki, jotka yhteisellä sakramentaalisella aterialla tyynesti luottavat Jumalaan.

Englantilainen Gregory Dix julkaisi v. 1945 laajalti vaikuttaneen tutkimuksen liturgian historiasta nimeltä The Shape of the Liturgy. Siinä hän kävi läpi varhaiset kristilliset ehtoollisrukouksen muodot egyptiläisistä ja syyrialaisista traditioista roomalaiseen, jerusalemilaiseen ja antiokialaiseen ja havaitsi niissä nelijakoisen rakenteen: otti, siunasi, mursi ja antoi. Näistä osista koostuu ehtoollisen vietto, teologian kielellä liturgian osat offertorio, konsekraatio, fraktio ja kommuunio. Kokonaisuus pohjautui juutalaiseen sapattiaterian rukoukseen.

Mutta nämä kalat, Jeesuksen neuvomat ja opetuslasten maihin vetämät, Jeesuksen pyytämät ja Jeesuksen antamat. Meidän työmme ja Jumalan työ. Se läpäisee kirkkona olemisen ja pappina elämisen. Me otamme jatkuvasti osaa siihen, mitä Jumala tekee, mutta me olemme siinä itse erottamattomasti myös mukana. Se on myös ehtoollisen vieton rakenne. Jumalanpalveluksessa on kahdensuuntainen liikenne: katabaattinen ja anabaattinen, tai laskeutuva ja nouseva; Jumalan armollinen astuminen ihmisen luo, ja ihmisen rukousten kohoaminen Jumalan luo. Jumala jakaa lahjojaan sanassa ja sakramentissa, ja seurakunta vastaa siihen kiitoksin ja ylistyksen sekä nousee uskossa katselemaan Jumalan hyvyyttä. Sursum corda, ylentäkää sydämenne!

Jumalanpalveluksessa ihminen ottaa osaa siihen palveluun, jolla Jumala palvelee ihmistä – siitä on kyse myös Pietarin kalansaaliissa ja apostoliksi lähettämisessä. Kun hän oli yhdellä hiilivalkealla kieltänyt Jeesuksen, hänet toisella hiilivalkealla vedettiin tunnustamaan rakkautensa Jeesukseen ja lähetettiin hänen todistajakseen.

Onko tässä kyse siitä, että ihmisen on saatava itse aikaan jotain, mikä oikeasti voi olla vain Jumalan työtä? Onko papin tai diakonin työ ihmisvoimin Jumalan työn mahdolliseksi tekemistä? Luterilaisuudessa on visusti tähdennetty, ettei ihminen voi tuoda Jumalalle mitään, minkä perustella Jumala häntä armahtaisi. Ei ihmisellä ole muuta kuin syntiä annettavanaan, sanotaan. Mutta silti voi ihminen antaa itsensä Jumalan palvelemiseen.

Nyt seuraa pieni ekskursio uhraamisen, tai tarkemmin ruokauhrin antamisen käsitteeseen. Uskontohistoriallisesti tarkastellen Uudessa testamentissa on jatkumo Vanhasta, mutta uhrin ja aterian merkitys muuttuu.

Uskontotieteessä uhraamisen peruskuviota ylipäätään kuvataan latinan lauseella do ut des, ”annan, jotta antaisit”. Tuon siis jumalalle uhrina jotain, jotta hän antaisi minulle jotain. Näin myös muinaisessa suomalaisessa uskonnollisessa käytöksessä; jumalille tai hengille on tuotu uhrina jotain syötävää, jotta nämä sitten olisivat ihmiselle suosiollisia. Tunnetaanhan monilla paikkakunnilla esihistoriallisia uhripaikkoja, jonne on jätetty esimerkiksi viljaa tai muita elintarvikkeita metsän tai pellon tai jonkun muun jumalalle tai hengelle. Tämä perinne kaikuu esimerkiksi tutussa laulussa Tonttujen jouluyö. Ehkä joku vieläkin jättää ruokia joulupöytään tonttuja varten? Jonkinlainen jäänne näkyy amerikkalaisissa elokuvissa, kun lapset jättävät yöksi joulupukille piparin ja maitoa. Onko siinä palkka lahjoista vai ovatko lahjat palkka ruokauhrista?

Myös Raamatun Mooseksen kirjoissa määrätään Jumalalle tuotavaksi jotain parasta ruokaa, ei ainoastaan siksi, että se on ihmisen omalle elämälle välttämätöntä ja siksi arvokkainta ja siitä on raskainta luopua, vaan myös siksi, että Jumala mieltyisi siihen ja nauttisi sen. Vanhan testamentin uhriteologiassa tulee antaa virheetön uhrieläin. Ihminen uhraa jotain, mistä haluaisi pitää kiinni, mutta varmistaa juuri siten, että Jumala ottaa sen vastaan. ”Ja tuokaa leipänne ohella seitsemän virheetöntä, vuoden vanhaa karitsaa ja mullikka sekä kaksi oinasta; ruoka- ja juomauhreineen ne olkoot polttouhri Herralle, suloisesti tuoksuva uhri Herralle.” (3.Moos. 23:18) Kun Nooa vedenpaisumuksen jälkeen uhrasi polttouhrin, Jumala tunsi sen savun tuoksun ja lupasi, ettei hän koskaan enää kiroa maata ihmisen tähden (1.Moos 8:21)

Inhimillinen ajatus on, että Jumala mieltyy polttouhrin tuoksuun ja nauttii tuon uhriruoan. Jumala ”syö” ruoan kuluttamalla sen tulella (3.Moos. 9:24, 2.Aik. 7:1).

Tuomarien kirjassa on kertomus Gideonista, jonka luona vieraili Jumalan sanansaattaja eli enkeli kertomassa, että tästä tulee kansan johtaja. Gideon esteli vedoten omaan vähäisyyteensä. Hän kuitenkin pyysi Jumalalta merkkiä, jos tuo ilmoitus olisi totta. Hän pyysi vierastaan odottamaan ja lähti valmistamaan tälle ruokaa. Hän leipoi leivät ja paistoi lihat ja toi ne korissa ja ruukussa vieraansa eteen, mutta tämä ei syönytkään niitä vaan käski panna ne kivelle, ja sitten yllättäen poltti ne sauvansa kosketuksella (Tuom. 6:11-24). Se oli Gideonille merkki, että Jumala olisi hänen kanssaan tehtävässä, jonka tälle antoi.

Uudessa testamentissa Jeesus itse tulee uhrieläimeksi. Hän on ”Jumalan Karitsa, jota ottaa pois maailman synnin” (Joh. 1:29). Siksi me emme enää uhraa mitään syntien sovitukseksi. Me emme tuo Jumalalle mitään, jotta hän siitä tyytyväisenä jotain meille vastineeksi antaisi.

Mutta myös meidän Herran aterian viettoamme voi kutsua uhriksi – se on Kristuksen uhrin muistamista ja sen nykyiseksi tekemistä, se on kiitosuhri Jumalan työstä meidän puolestamme. Sen ensimmäisenä osana on leivän ja viinin esiinkanto, offertorio, josta katolisen kirkon rukouksena lausutaan ”Kiitetty olet sinä, Jumala, kaikkeuden Herra, koska sinun anteliaisuudestasi olemme saaneet leivän, jonka kannamme eteesi, maan ja ihmisten työn hedelmän, josta meille tulee elämän leipä.” Meidänkin käsikirjassamme pyydetään: ”Lähetä Pyhä Henkesi ja siunaa nämä lahjat, leipä ja viini, joiden kautta tulemme osallisiksi Kristuksen ruumiista ja verestä, kun vietämme pyhää ehtoollista niin kuin hän itse on meitä käskenyt.” On näissä Jumalan antamissa lahjoissa myös ihmisen työ meidänkin mielestämme.

Kristuksen ruumiin ja veren sakramentti liittää meidät niin Kristukseen kuin kaikkiin muihinkin, jotka sen nauttivat. Kristuksen omassa ruumiissaan antama uhri tekee meistäkin yhden ruumiin, eli ehtoollinen kokoaa kirkon. Teologian kielellä sanottuna Kristuksen sakramentaalinen ruumis ja ekklesiaalinen ruumis ovat sisäkkäin tai peräti yhtä.

Minua ravitsee saada osallistua ehtoolliseen. Saada olla toimittamassa ja jakamassa sitä, mutta saada myös säännöllisesti olla ottamassa se vastaan. Käyn kirkossa aina kun pääsen, eli kun minulla ei ole omaa messua toimitettavana jossain tai ei ole muuta estettä. Jumalanpalvelukseen osallistuminen on kristityn elämäntapa, ja se koskee myös pappia.

Kun sapatti oli ohi, Magdalan Maria, Jaakobin äiti Maria ja Salome ostivat tuoksuöljyä mennäkseen voitelemaan Jeesuksen. Sapatin jälkeisenä päivänä ani varhain, kohta auringon noustua he lähtivät haudalle. Matkalla he puhuivat keskenään: ”Kuka auttaisi meitä ja vierittäisi kiven hautakammion ovelta?” Mutta tultuaan paikalle he huomasivat, että kivi oli vieritetty pois; se oli hyvin suuri kivi.
Sisälle hautaan mentyään he näkivät oikealla puolella istumassa nuorukaisen, jolla oli yllään valkoiset vaatteet. He säikähtivät. Mutta nuorukainen sanoi: ”Älkää pelästykö. Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä. Tuossa on paikka, johon hänet pantiin. Menkää nyt sanomaan hänen opetuslapsilleen, myös Pietarille: ’Hän menee teidän edellänne Galileaan. Siellä te näette hänet, niin kuin hän itse teille sanoi.’”
Ulos tultuaan naiset pakenivat haudalta järkytyksestä vapisten. He eivät kertoneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät.

Olin eilen illalla konsertissa täällä Tuomiokirkossa. Ohjelmana oli Johann Sebastian Bachin Johannes-passio. Ehkä joku teistäkin oli täällä? Kirkko oli aivan täynnä. Kaikesta näkee, että tällaiset klassiset suurteokset kuuluvat ihmisten pääsiäisohjelmaan. Niin suurin joukoin tänne perinteisesti pitkäperjantain iltana keräännytään esimerkiksi Bachin Matteus- tai Johannes-passioon. Kansa istuu hievahtamatta ja hiiskumatta pari tuntia kovilla penkeillä ja antaa musiikin hoitaa sielua. Se on hämmentävää, kun ajattelee juuri näiden sävelteosten aihetta, passiota. Sanahan tarkoittaa kärsimystä, tai tässä tapauksessa kärsimysnäytelmää, evankeliumin sanatarkkaa kerrontaa Jeesuksen vangitsemisesta, kuulustelusta, tuomitsemisesta ja väkivaltaisesta piinaamisesta sekä lopulta ristille lyömisestä.

Nämä Bachin musiikilliset näytelmät päättyvät Kristuksen hautaamiseen. Niihin ei sisälly ylösnousemusta, mikä ehkä herättää ihmetystä. Miksi säveltäjämestari ei halunnut ottaa mukaan koko viikon huipennusta, Kristuksen herättämistä kuolleista, hänen tyhjänä löydettyä hautaansa, hänen kohtaamistaan elävänä? Miksi niissä ei nousta uuteen aamuun, murheesta iloon, jäähyväisistä jälleennäkemiseen? Kummankin passion musiikki päättyy rauhalliseen virteen, jossa luotetaan Herran kuolleen meidän puolestamme, mutta ei vaihdeta riemukkaaseen ylistykseen kaiken kääntävän kuoleman voittamisen vuoksi.

Ehkä tähän oli säveltäjällä taiteellisia syitä, teoksen kokonaissävy pysyy tyylilajissaan. Kyse ei ole kuitenkaan murheeseen pysähtymisestä vaan hiljentymisestä täydessä turvallisuudessa. Illalla esitettyinä nämä päättyvät Kristuksen hautajaisiin ja musiikkiin eläytyminen on ikään kuin oma nukkumaan meno täydessä luottamuksessa siihen, että aamulla Jumala meidät vielä herättää. Mutta epäilemättä Bachilla oli myös teologiset syynsä käsitellä nimenomaan Kristuksen kuolemaa, sillä kummassakin passiossa jäädään luottamukseen siitä, että Kristus on kantanut meidän syntimme ja hänen kuolemansa on sovittanut meidät Jumalan kanssa.

Siksi mekin musiikkia kuunnellessamme ja kuoron kanssa rukoillessamme jäämme hänen hautansa äärellä odottamaan ylösnousemusta. Viimeisissä koraaleissa rukoillaan, että Jumala, joka on nyt Poikansa uhrilla ansainnut meille syntien anteeksiantamuksen, myös herättää meidät kerran kuolleista ikuiseen elämään hänen kanssaan.

Bach oli Lutherinsa lukenut mies. Hänen on luonnehdittu kääntäneen musiikin kielelle sen, mitä Luther oli saarnannut: Kristuksen kuolema tuo täyden sovituksen synneistä, ja ihminen saa vapaasti uskoa olevansa hänessä pelastettu. Tätä tarkoitetaan uskonvanhurskaudella; mitään ei voi ihminen tuoda Jumalalle omien syntiensä peitteeksi, ainoastaan lisää ylpeyttä ja itsevarmuutta, mutta sellaisen sijasta Jumala antaakin täydellisesti kaiken anteeksi, koska hänen täydellinen Poikansa on antanut henkensä puolestamme.

Luther kirjoittaa saarnassaan Kristuksen kärsimyksen tutkimisesta, jonka hän oli laatinut v. 1519 ja joka myöhemmin sisällytettiin hänen Kirkkopostillaansa pitkäperjantain saarnaksi mm. seuraavaa: ”Eräät tutkistelevat Kristuksen kärsimistä niin, että vihastuvat juutalaisiin ja sähisten sättivät Juudas-raukkaa, siihen rajoittuen: hehän ovat tottuneet veisaamaan valituksia toisista ihmisistä ja tuomiten kiroamaan vastustajiansa. Tuommoista ei voida sanoa Kristuksen kärsimisen, vaan Juudaksen ja juutalaisten pahuuden tutkimiseksi. […] Surkutellaan Kristusta, säälitään ja itketään häntä kuin viatonta ihmistä ainakin, aivan kuin ne vaimot, jotka Jerusalemista seurasivat Kristusta, ja joita Kristus nuhteli, käskien heitä itkemään itseänsä ja lapsiansa. […] Kristuksen kärsimistä tutkistelevat oikein ne, jotka tarkkaavat sitä niin, että sydämestään kauhistuvat ja että heidän omatuntonsa aivan kuin vaipuu epätoivoon. Kauhistuksen täytyy tulla, nähdessäsi Jumalan ankaran vihan ja horjumattoman ankaruuden syntiä ja syntisiä kohtaan, hän kun ei tahtonut kirvoittaa synneistä edes ainokaista, rakkahinta Poikaansa, ennen kuin tämä suoritti niistä sellaisen raskaan hyvityksen, kuin hän mainitsee Jesajan kautta, Jesajan Kirjan 53. luvussa: ’Minun kansani rikkomusten tähden kohtasi rangaistus häntä’.”

Kristuksen kuolema ja hautaaminen merkitsevät ihmiskunnalle syntien sovitusta. Kaikki on täytetty, sanoi Jeesus viimeisinä sanoinaan. Isä Jumala oli valinnut hänelle kärsimyksen tien eikä säästänyt häntä ristinkuolemalta. Tämä on käsittämätöntä ihmiselle, joka odottaisi Jumalan toimivan oikeudenmukaisesti eikä sallivan viattoman kärsiä. Mutta juuri näin Jumala sitoutuu myös tähän maailmaan, joka on täynnä viattomien kärsimystä. Juuri näin hän osoittaa, että hän ei väistä maailman pahuutta vaan antaa itsensäkin sen alaiseksi.

Ei Kristuksen risti poista maailmasta kärsimystä. Mutta se merkitsee, että Jumala on kaikkien kärsivien ja kuolevien rinnalla itse kantamassa heidän taakkaansa. Hän tietää, mikä on ihmisen osa. Jumala ei paljasta itseään majesteetillisena kirkkautena vaan ristiin vääryyteen kätkeytyneenä. Tämä maailma, joka on täynnä vääryyttä ja väkivaltaa, on sittenkin Jumalan maailma, jossa hän itse kulkee kaikkien vääryyttä kokevien, nälkäisten, ruhjottujen, sodan jalkoihin jäävien ja pakolaisiksi ajettujen kanssa. Hän on kaikkien sellaisten kanssa, joiden mitä luonnollisin kysymys on: miksi Jumala sallii minulle tällaista? Mitä pahaa olen tehnyt?

Mutta Jumala ei kosta ihmiselle hänen tekojensa mukaan. Hän päinvastoin ilmaisee itsensä ja suuruutensa asettumalla kokemaan vääryyttä maailman näennäisesti vahvojen käsissä. Jumalan aikataulussa kaikki inhimillisesti suuriksi kohoavat ja vääryydellä itseänsä muiden yläpuolelle nostavat tulevat alas suistetuiksi. Ne taas, jotka ovat toisten alas painamia ja hylkäämiä, ne hän nostaa alhaalta ja korottaa kunniaan.

Ihmiselle käsittämättömällä tavalla Jumala ilmaisee itsensä ihmisille omassa nöyryytyksessään. Kaikkivaltias asettuu ihmisten vangittavaksi, pilkattavaksi ja surmattavaksi. Kaiken elämän antaja antaa itsensä tapettavaksi. Hyvyyden ja oikeuden lähde suostuu kuoliaaksi kidutettavaksi.

Eilisen Bachin Johannes-passion avaus, aivan ensimmäinen kuoro-osuus Herr, unser Herrscher sen jo ilmaisi rukoilemalla näin: ”Herra, hallitsijamme, jonka kunnia on suuri kaikkialla! Osoita meille kärsimykselläsi, että sinä, tosi Jumalan Poika olet kirkastettu kunnialla aina, myös suurimman nöyryytyksen hetkellä.” Tässä oli ilmaistuna koko passion salaisuus: Jumalan kunnia paljastuu siinä, että hänen Poikansa kärsii ihmiskunnan puolesta.

Mutta Poika ei jää kärsimykseen. Kaikki ei pääty kuolemaan eikä hautaan. Pääsiäisaamun sanoma on: hän on ylösnoussut. Kristus on noussut kuolleista, murtanut katoavaisuuden ja kuolevaisuuden kahleet ja astunut ylös. Hän on aukaissut tien kuolemasta elämään.

Kristus tunnetaan kärsimyksestä, mutta hänen merkityksensä aukeaa vasta ylösnousemuksesta. Risti muistetaan, mutta vasta tyhjä hauta avaa ristin tarkoituksen. Siksi ristiä tulee katsoa haudalta päin, pitkäperjantaita pääsiäispäivästä. Ilman toista ensimmäinen jättää meidät vain samaan pelkoon ja pettymykseen, johon jäivät Jeesuksen opetuslapset saatettuaan Mestarinsa hautaan.

Jos Jeesus olisi vain kärsinyt viattomana oikeusmurhan, tullut vääryydellä surmatuksi ja hautaansa lasketuksi, mitä meille jäisi? Meille jäisi vain yksi viisas mies muiden joukossa. Onhan noita riittänyt maailmanhistoriassa, monia hyviä uskonnollisia opettajia ja karismaattisia kansanjohtajia. Mutta ei kenellekään heistä sävelletä maailman kauneinta musiikkia, ei heille rakenneta upeita temppeleitä, ei heitä palvota eikä heitä joka päivä rukoilla kaikkialla maailmassa. Heidän haudoillaan käydään ehkä muistelemassa, mutta ei toteamassa, että hauta onkin tyhjä.

Monet myöntävät Jeesuksen olleen viisas opettaja. Monet uskovat, että hän teki suuria tekoja. Monet pitävät häntä sairaiden parantajana ja tien osoittajana. Monet tunnustavat, että hänet surmattiin vääryydellä. Se on kaikki totta. Mutta se on eri asia kuin uskoa hänen olevan Jumalan Poika. Se ehkä on uskoa Jeesukseen historiallisena hahmona, mutta ei luottamusta häneen elämän antajana, saati Herrana, jota seurata. Jakolinjana on usko Jeesuksen ylösnousemukseen. Juuri siinä syntyi ero, jo varhain aamulla tyhjän haudan äärellä.

Tyhjältä haudalta lähti kaksi kertomusta, yhden mukaan Jeesus on noussut kuolleista, toisen mukaan hänen ruumiinsa on salaa varastettu. Mutta vain yksi näistä kertomuksista synnyttää uskon ja luottamuksen Jumalaan, toinen tyytyy siihen, että maailma on paha ja täynnä petosta. Yksi antaa toivon, toinen tekee kyyniseksi. Siinä missä yksi lähettää liikkeelle viemään ilosanomaa, toinen kehottaa jokaista valvomaan omaa etuaan ja katsomaan ettei kukaan petkuta. Parempi kun petkutat itse ensin!

”Ellei Kristusta ole herätetty, silloin meidän julistuksemme on turhaa puhetta, turhaa myös teidän uskonne”, kirjoitti jo apostoli Paavali (1.Kor. 15:4). Monet ovat halki aikojen yrittäneet luoda omintakeista kristinuskoa, sellaista, joka kelpaisi maailmalle, sen viisaille ja oppineille, hyväksymällä Jeesuksen vain hänen hautaansa asti. Mutta silloin he jättävät arvoitukseksi sen, miksi ylipäätään uskoa häneen. Mitä merkitystä meille olisi yhden hyvän ihmisen kuolemalla, ellei se avaisi meidänkin kuolemamme lukon?

Me emme voi kurkistaa Jeesuksen opetuslasten kokemukseen ja nähdä, mitä he näkivät. Heille ilmestyi Jeesus ylösnousseena ja he vakuuttuivat siitä, että hän elää. Se muutti heidän elämänsä. Pelokkaat ja lukkojen taakse piiloutuneet apostolit lähtivät rohkeasti oman henkensä kaupalla julistamaan Herransa ylösnousemusta. Mikä selittäisi heidän muutoksensa paremmin kuin se, että he kohtasivat Herran ja asiat kääntyivät? Aikanaan ilmestykset loppuivat, mutta miten ihmeessä tämä sanoma silti lähti leviämään kulovalkean lailla kaikkialle maailmaan? Miten se yhä edelleen valloittaa ihmisiä, vaikka emme koe samaa pääsiäisaamun tyhjän haudan ihmettä emmekä tapaa Jeesusta ylösnousseena?

Vain siksi, koska tässä sanomassa on itsessään voima muuttaa ihmisiä. Juuri siinä Kristus ilmestyy elävänä myös meille. Juuri siinä hän tulee luoksemme ja antaa toivon ja tulevaisuuden. Tämä sanoma saa luottamaan Jumalaan. Se saa ihmisen kääntämään katseen pois omasta itsestään ja heikkouksistaan. Se synnyttää uskon Jumalaan, jolle kaikki on mahdollista. Siksi se myös muuttaa ihmisiä, saa heidät laittamaan koko elämänsä sen varaan, että Jeesus elää ja siksi mekin saamme elää.

Tänä yönä kaikkialla maailmassa riemuitaan: maailmalla on toivo, kuolema on voitettu. Me muistamme, että olemme pyhässä kasteessa jo liittyneet hänen kuolemaansa ja tulleet osallisiksi hänen ylösnousemuksestaan. Me vietämme Kristuksen ylösnousemuksen juhlaa ja muistamme hänen kärsimystään astumalla alttarille hänen säätämälleen aterialle. Siinä hän tulee yhä uudestaan luoksemme ja antaa meille uskomme voimaksi oman uhrinsa, ruumiinsa ja verensä. Meillä on jo ikuinen elämä ja saamme hänen kanssaan kerran nousta kuolleista.

Silloin 12 vuotta sitten, kun olimme koululla, olin ottanut mukaani ehkä juuri lapsia ajatellen pitkäperjantain havaintovälineen. Tradition ylläpitämiseksi otin sen mukaani jälleen. Se on orjantappurakruunu, aika pieni ja hento, mutta juuri sellainen kuin yleensä taiteessa kuvataan Kristuksella olleen. Eräät tutkijat tosin sanovat, että roomalaisten sotilaiden Jeesukselle vääntämä piikkikruunu oli todennäköisesti paljon suurempi ja hatun kaltainen, myös ylhäältä päin piikkisillä oksilla katettu. Sellainen haavoitti varmasti paljon pahemmin kuin tällainen rengas. Tämä muistuttaa pitkäperjantain sanomasta, Kristuksen kärsimyksestä.

Ostin tämän joskus matkamuistona Jerusalemista, tuosta pyhästä kaupungista, joka pyhyydestään huolimatta on halki historian ollut myös pahuuden näyttämö. Siellä on vuosituhannesta toiseen vuodatettu verta. Isännät ovat vaihdelleet, ja jokainen uusi valloittaja on aina tullut kaupunkiin vapauttajana, ainakin omasta ja kannattajiensa mielestä.

Ihmiskunta on usein kunnioittanut enemmän voimaa kuin viisautta. Mutta silloin se on kunnioittanut lopulta enemmän tuhoa kuin totuutta. Muinaisessa Jerusalemissa kävi näin, miten käy meidän aikamme ruutitynnyreissä? Sotia on helppo aloittaa, mutta vaikea lopettaa.

Luen pitkäperjantain tapahtumista Johanneksen evankeliumista. ”Pilatus yritti nyt saada Jeesuksen vapautetuksi. Mutta juutalaiset huusivat: ’Jos päästät hänet vapaaksi, et ole keisarin ystävä! Joka korottaa itsensä kuninkaaksi, nousee keisaria vastaan.’ Nämä sanat kuultuaan Pilatus toi Jeesuksen ulos ja asettui tuomarinistuimelleen niin sanotulle Kivipihalle, jonka hepreankielinen nimi on Gabbata. Tämä tapahtui pääsiäisen valmistuspäivänä puolenpäivän aikaan. Pilatus sanoi juutalaisille: ’Tässä on teidän kuninkaanne.’ Juutalaiset huusivat: ’Pois! Pois! Ristiinnaulitse hänet!’ Pilatus sanoi heille: ’Pitääkö minun ristiinnaulita teidän kuninkaanne?’ Mutta ylipapit vastasivat: ’Ei meillä ole muuta kuningasta kuin keisari.’ Silloin Pilatus heidän vaatimuksestaan luovutti Jeesuksen ristiinnaulittavaksi.” (Joh. 19:12-16)

Kuningas ja keisari. Sellaiset ovat harvinaisia olentoja. Onko joku teistä nähnyt joskus keisarin? Ei liene helppoa nykymaailmassa. Japanin Naruhito on tiettävästi nykyään ainut keisarin arvonimeä kantava. Mutta kuninkaita on enemmän, aika lähelläkin meitä. Kuka on nähnyt kuninkaan? Minä olen tavannut Ruotsin kuninkaan, kun hän ja kuningatar vierailivat Tampereella kaupungin täyttäessä 230 vuotta v. 2009. Tervehdin häntä lyhyesti esittelemällä kultaista piispanristiä, jonka hänen edeltäjänsä Kustaa IV Adolf antoi edeltäjälleni v. 1805. Se ei ehkä ollut ihan korrekti vertaus, sillä tuo kuningashan joutui muutaman vuoden kuluttua niin suureen epäsuosioon hävittyään sodan ja menetettyään myös Suomen Venäjälle, että hänet syrjäytettiin vallasta ja karkotettiin Ruotsista. Kuningas Kaarle vain murahti vastaukseksi, mutta kuningatar Silvia hymyili iloisesti.

Ruotsin, Norjan ja Tanskan kuninkaallisten kanssa olen ottanut osaa piispanvihkiäisiin, vastaavasti kuin viime viikolla Canterburyssa Englannin kruununperijän kanssa. Minä katselin suuressa katedraalissa pitkän kuoriosan edestä taakse, ja aivan viimeiselle kuorin riville asettuivat Walesin prinssi William ja prinsessa Catherine – tosin Catherinesta näin vain hänen tyylikkään puoli metriä leveän olkihattunsa lierin. Heidän vieressään käytävän toisella puolella istui pääministeri Keir Starmer maan hallituksen edustajana.

Kuningaskunnatkin ovat demokratioita nykyään. Usein juuri monarkioissa onkin kirkon ja valtion suhteet pidetty tiiviinä, sillä kumpikin instituutio antaa kansalaisille sisäistä yhteenkuuluvuutta, kokemusta samaan kulttuuriin, jopa perheeseen kuulumisesta. Mutta maailman kansainvälistyessä ja maiden monikulttuuristuessa yhä vähemmän voivat kuninkaalliset olla kansalaisten identifioitumiskohteita ja kirkot valtion kanssa naimisissa.

Mutta demokratioissakin on hallitsijoilla kiusauksensa nousta tasavaltansa yläpuolelle. On hallitsijoita, jotka erilaisilla menettelyillä varmistavat oman pysymisensä vallassa vaalikaudesta toiseen, tai jotka valtaan päästyään alkavat keskittää sitä itselleen. Viime viikonloppuna Yhdysvaltain suurimmissa kaupungeissa eri puolilla maata pidettiin mielenosoituksia, joiden teemana oli ”No Kings!”, ei kuninkaita. Mieltä osoitettiin presidenttiä vastaan, joka on alkanut toimia itsevaltaisin elkein piittaamatta demokraattisista hallintoelimistä. Saatatte myös muistaa, miten joitakin vuosia sitten Turkin presidenttiä vastustettiin väittämällä hänen haluavan sulttaaniksi, ja Egyptissä presidenttiä vastaan osoitettiin mieltä moittien häntä yrityksestä ryhtyä faaraoksi.

Mutta takaisin Jerusalemiin. Tuskin olivat ylipapitkaan nähneet Rooman keisaria, vaikka häneen vetosivat. Tuolloin oli vallassa keisari Tiberius, joka oli hallinnut jo parikymmentä vuotta. Hän oli luonteeltaan karu, persoonaltaan vakavamielinen ja taustoiltaan sotapäällikkö, jota pelättiin. Hän antoi itsestään arvoituksellisen vaikutelman, ei ilmaissut itseään avoimesti ja suoraan eikä tullut kovin hyvin toimeen Rooman senaatin kanssa. Hänen kerrotaan olleen epäluuloinen ja inhonneen kaikenlaista teeskentelyä ja imartelua. Erityisen huonon maineen hän sai hyväksyttyään väljän tulkinnan majesteettirikoslaista. Sen mukaan keisarin loukkaaminen voitiin tulkita valtion loukkaamiseksi, mistä oli seurauksena kuolemantuomio. Se synnytti kätevän keinon kenelle tahansa päästä eroon ikävistä ihmisistä; ilmianto keisarin loukkaamisesta riitti syytöksen nostamiseen, ja ilmiantaja sai provision kuolemaantuomitun omaisuudesta.

Vanhetessaan Tiberius muutti pois kaupungista ja asettui Caprin saarelle. Kun keisari erakoitui, alkoi vehkeily hänen selkänsä takana. Hän oli uskonut valtaa henkivartiokaartin päällikkö Sejanukselle, joka pyrkikin anastamaan vallan tapattamalla Tiberiuksen perillisiä. Vuonna 31 hänen pelinsä paljastui keisarille, joka teloitutti hänet nopeasti. Pettymys uskottuun mieheen synkensi Tiberiusta entisestään. Ehkä tieto näistä tapahtumista vaikutti myös siihen, miten Pilatus reagoi Jerusalemissa ylipappien hänelle heittämään vihjaukseen. Sitä emme tiedä, mutta samoista ajoista on kysymys.

Ylipapit antoivat ovelan vastauksen Pilatuksen kysymykseen, pitäisikö hänen ristiinnaulita heidän kuninkaansa. Vetoamalla keisariin he painoivat Pilatusta seinää vasten. Mutta samalla se oli outo vastaus hengellisiltä johtajilta, jotka hyvin tiesivät, että heidän on kuultava Herraa omana kuninkaanaan enemmän kuin maallisia valtiaita. Pyhät kirjoitukset tähdensivät, että Jumala on varsinainen valtias, eikä hänen ohitseen voi kunnioittaa mitään kuninkaita. Toisessa Mooseksen kirjassa kerrotaan israelilaisten Egyptin orjuudesta pelastumisensa jälkeen laulaneen Kaislameren rannalla ylistystä Jumalalle mm. sanoin ”Herra on kuningas aina ja ikuisesti” (2. Moos. 15:18). Silloin oli pelastuttu faaraon sotajoukoilta, ja kuten hyvin muistamme, Joosefista ja hänen veljistään alkaneessa kertomuksessa faaraot kohtelivat israelilaisia alkuun hyvin, mutta sitten orjuuttivat heitä aina vain pahemmin.

Pilatus yritti sivistyneenä miehenä vedota kansan oikeustajuun. Hän ei havainnut Jeesusta syylliseksi rikokseen. Jeesus oli ainoastaan vihjannut olevansa kuningas. Sellaista Pilatus saattoi pitää korkeintaan pilkan aiheena. Nyt hänen olisi itse valittava Rooman keisarin ja tämän ”juutalaisten kuninkaan” välillä, kuninkaan, jolla ei ollut minkäänlaista maatilkkua hallinnassaan eikä minkäänlaista sotajoukkoa tukenaan, vain tavallisia köyhiä kansalaisia ja yksinkertaisia työtä tekeviä ihmisiä innokkaina perässä kulkijoinaan. Hyväntekijän mainekin tiettävästi oli. Miksi tällainen pitäisi surmata?

Pilatus joutui vaikeaan valintaan. Kenelle hän nyt osoittaisi lojaalisuutta, keisarille vai oikeudelle? Jos tuona aikana olisi puhuttu ihmisoikeuksista, hän olisi joutunut sen kysymyksen eteen, pitääkö totella oikeudenmukaisuutta vai ylempää esivaltaa. Tämä kysymys herätettiin vasta 1900 vuotta myöhemmin Nürnbergissä, kun rikoksiin ihmiskuntaa vastaan syyllistyneet natsit eivät pitäneet itseään vastuullisina vaan vetosivat yksi toisensa jälkeen vain totelleensa ylempien käskyjä.

Mutta sama valinta kuninkaan ja keisarin välillä koski myös Pilatuksen eteen kerääntynyttä kansaa, joka huusi Jeesusta ristille. He eivät hyväksyneet tätä Kuningasta, vaikka juuri äsken olivat hänet ottaneet vastaan Hoosianna-huudoin ja tervehtineet häntä kuningas Daavidin vallan perillisenä. Mutta ei tämä ollutkaan sellainen kuningas, joka heiluttaisi miekkaa ja vuodattaisi vihollistensa verta. Tämä olikin Kuningas, joka muutamalla sanalla puhui heistä itsestään totuuden ja joka teoillaan osoitti, millainen on Jumalan tahto ihmisten elämässä. Tämä Kuningas ei ollut miellyttävä, koska hän ei luvannut suuruutta. Hänen sijastaan he alistuisivat mieluummin sellaiselle valtiaalle, joka antaisi kokemuksen suuruudesta ja elintasosta, antaisi valtakunnassa vakautta, vaan ei vapautta. Mieluummin oltaisiin Rooman alaisia, ellei parempaa saataisi.

Kansa odotti messiasta, mutta ei sellaista, joka läpivalaisi langenneita ihmissydämiä jumalallisella totuudella. Mieluummin he odottivat sellaista, joka täyttäisi heidät oman voiman tunteella. Heille ei Rauhanruhtinas kelpaisi, ellei hän toisi rauhaa heidän ehdoillaan. Mieluummin he luopuivat Jeesuksen messiaanisuudesta ja suostuivat Rooman valtaan. Mutta yhtä sukupolvea myöhemmin keisarin legioonat tuhosivat heidän pyhän kaupunkinsa, hävittivät sen temppelin ja ajoivat kansan maanpakoon. Oliko keisariin luottamista? Faaraot muuttavat mieltänsä, keisarit varmistavat asemansa, presidentit ailahtelevat. Ihmiset tapaavat panna omansa ja oman ryhmänsä edut kaiken muun edelle. Siinä pienten osana on tulla vain päälle astutuiksi ja hyväksi käytetyiksi.

Ihmiskunnan historiassa on turvautuminen suurvallan voimakkaaseen johtajaan mieluummin kuin Jumalan totuudelliseen johtoon kerta toisensa jälkeen tuottanut vain raunioita. Kun pieni odottaa heiltä suuria, voi hinta nousta kohtuuttomaksi. Voi tulla toisen valtakunnan edun nimissä muruiksi jauhetuksi.

Mutta miten toisenlainen onkaan se Kuningas, joka Pilatuksen edessä sanoi: ”Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta. Jos se kuuluisi tähän maailmaan, minun mieheni olisivat taistelleet, etten joutuisi juutalaisten käsiin. Mutta minun kuninkuuteni ei ole peräisin täältä.” (Joh. 18:36) Tämän Kuninkaan hallinta on toisenlaista. Se ei perustu voimaan eikä väkivaltaan, ei suuruuteen eikä pakottamiseen, ei alistamiseen eikä nujertamiseen. Tämä Kuningas nostaa alhaiset, mutta itseään suurina pitävät hän alentaa. Halki maailmanhistorian kaikki valtiaat, jotka ovat kehuskelleet rikkauksillaan ja resursseillaan, voimallaan, vallallaan ja sotajoukoillaan, ovat aikansa hallittuaan pudonneet istuimiltaan eikä heitä muisteta muuta kuin varoittavina esimerkkeinä.

Mutta Jeesus, joka on Jumalan lähettämä Kuninkaaksi voideltu eli Messias, hän johtaa joukkoaan toisella tavalla. Siksi hänellä on myös paljon enemmän valtaa maailmassa kuin kukaan itsensä korottaja on koskaan arvannut. Hän hallitsee ihmisiä sisältä päin, vapaudessa ja rakkaudessa.

Jeesusta ristille huutanut kansa hylkäsi hänet Messiaana. Ehkä he pitivät häntä vain yhtenä karismaattisena kansanvillitsijänä, hyvänä opettajana muiden joukossa. Mutta mitä silloin jää jäljelle, jos Jeesus hylätään Jumalan Messiaana? Hänestä jää vain valtapelissä vääryydellä surmattu viisas. Sellainen aikanaan unohdetaan kaltaistensa joukkoon. Onhan noita riittänyt, eikä heillä enää ole seuraajia, heidän muistonsa ja perintönsä kunnioittajia ehkä, mutta ei sellaisia, jotka laittaisivat oman elämänsä likoon heidän ja heidän asiansa puolesta. Ellei Jeesusta hyväksytä Messiaana, hänet voidaan yhtä hyvin unohtaa. Mitä elämää suurempaa merkitystä yhden pari vuosituhatta sitten kuolleen juutalaisen rabbin väärällä tuomiolla ja kauhealla kuolemalla olisi meille?

Mutta kristillisen uskon keskuksena on Kristus, Messias-Kuningas, Jumalan Poika, haudastaan ylösnoussut kuoleman voittaja. Rauhan ruhtinas, joka muuttaa ihmisiä sisältä päin. Hän on paljon enemmän kuin suurinkaan keisari, eikä meillä ole hänen ohelleen muuta Kuningasta, jolta voisimme odottaa oikeuden, rauhan ja vapauden tulevaisuutta. Siksi me vietämme ristinjuhlaa, ja siksi vuodesta toiseen kannattaa tulla koolle häntä elävänä Jumalana rukoilemaan, hänen kärsimystään muistamaan ja hänen ylösnousemustaan kiittämään.

Kun tuli päivä, jolloin heidän Mooseksen lain mukaan piti puhdistautua, he menivät Jerusalemiin viedäkseen lapsen Herran eteen, sillä Herran laissa sanotaan näin: ”Jokainen poikalapsi, joka esikoisena tulee äitinsä kohdusta, on pyhitettävä Herralle.” Samalla heidän piti tuoda Herran laissa säädetty uhri, ”kaksi metsäkyyhkyä tai kyyhkysenpoikaa”.

Jerusalemissa eli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka nimi oli Simeon. Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta, ja Pyhä Henki oli hänen yllään. Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun. Hengen johdatuksesta hän tuli temppeliin, ja kun Jeesuksen vanhemmat toivat lasta sinne tehdäkseen sen, mikä lain mukaan oli tehtävä, hän otti lapsen käsivarsilleen, ylisti Jumalaa ja sanoi:

– Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä,
niin kuin olet luvannut.
Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi,
jonka olet kaikille kansoille valmistanut:
valon, joka koittaa pakanakansoille,
kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.

Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään siitä, mitä hänestä sanottiin.

Rakkaat seurakuntalaiset.  Talven selkä taittuu, kun helmikuu tuo päiviin lisää valoa. Aikaisin liikkeelle lähtevät huomaavat, että aurinko jo nousee, ja nekin, jotka lähtevät vähän myöhemmin liikkeelle, voivat ihmetellä sitä, miten aurinkokin on jo ennen heitä noussut. Kalenteristakin huomaa, mitä helmikuu merkitsee; siinähän sen alun nimipäivät on omistettu niin hyvää lupaaville nimille kuin Aamu ja Valo – no, totta puhuen ensimmäisenä on Riitta, mutta kun sen päivän sovussa selvittää, voikin vain ihailla alati kirkastuvia viikkoja!

Kynttilänpäivän voi nähdä hyvin sopivan tähän samaan sarjaan. Johan sen nimikin puhuu valosta, tai ainakin valoa tuovasta kynttilästä. Hyvin tiedetään nimen tausta; keskiajalla tuona päivänä vihittiin käyttöön sinä vuonna käytettävät kynttilät, mutta ehkä vähemmän tulee mietityksi, miksi kynttilöitä ylipäätään pitäisi vihkiä. Silloin ajateltiin, että vihityn kynttilän liekissä on voimaa karkottaa kaikkea pahaa sekä suojata ihmistä esimerkiksi ukkoselta, ja että kuolevan käteen annettu palava kynttilä valaisi hänen tietään ikuiseen elämään. Onhan kynttilä rukouksen vertauskuva. Mutta tokihan kynttilät palavat ja antavat liekkinsä ilmankin siunausta. Täyttävät siis tehtävänsä, vaikka niiden puolesta ei erityisesti rukoilisikaan.

Tällainen on Jumalan luoma luonto ja kaikki se, mitä Jumala Luojana ja kaiken lähteenä haluaa lahjoittaa: se toimii Jumalan luomien lakien alaisena ilman erityistä puuttumista. Ei tarvita edes ihmisen työtä siihen, että talvella on pakkasta ja kesällä paistaa aurinko, tai että vettä sataa, pellot kastuvat ja maasta nousee vihreää. Ilman ihmisen työtä siemenestä versoo elämä, ja viljankorret tuottavat jyviä. Mutta ihmistä tarvitaan siihen, että kaikki tämä Jumalan luoma tulisi hoidetuksi ja palvelisi niin ihmistä kuin muuta luomakuntaa oikealla ja sen arvolle sopivalla tavalla.

Jumala on luonut ihmisen pitämään huolta luomakunnasta. Hän antoi tehtäväksi viljellä ja varjella maata, pitää huolta paratiisista sekä viisaasti vallita meren kalat ja metsän eläimet. Vielä paratiisista pois joutuessaankin ihmisellä on tämä tehtävä; vaikka maa on kovaa hänen kyntää ja se kasvaa hänelle ohdakkeita, ja koko luomakunnan hoito vaatii häneltä verta, hikeä ja kyyneleitä, hänellä on yhä tuo tehtävä. Yhtä lailla kuin hänellä on tallella Jumalan hänelle paratiisiin antama tehtävä levätä seitsemäntenä päivänä ja pyhittää se Herralle.

Siihen liittyy myös kynttilänpäivän viettäminen. Ihmisen elämän tarkoitus kiinnittyy hänen Jumalalta saamiinsa lahjaan ja tehtävään. Ihmistä aina askarruttanut kysymys elämän mielekkyydestä aukeaa tästä yhteydestä. Ihminen on kutsuttu asettamaan oma elämänsä ja työnsä osaksi Jumalan työn kokonaisuutta, siis näkemään omat tekemisensä Jumalan hyvän luomistarkoituksen kehyksissä, suhteessa aina siihen, mitä Jumala tekee. Siksi hänenkin osansa on Raamatun luomiskertomuksessa asettua Jumalan työn rytmiin eli tehdä työtä kuusi päivää ja levätä seitsemäntenä. Ei se välttämättä yhtään lisää ihmisen työtehoa, että hän uskoo ja rukoilee – voi niinkin toki käydä – mutta ainakin se auttaa ihmistä näkemään elämänsä tarkoitus osana Jumalan tarkoituksia. Sillä puolestaan on paljonkin vaikutusta sille, mitä ihminen valitsee tehtäväkseen ja miten hän suhtautuu siihen, mitä tekee.

Tätä samaa varten oli myös kynttilänpäivä: se, että kynttilöitä vihittiin, ei lisännyt niiden valotehoa. Sen sijaan se auttoi kaikkia niitä kirkon jumalanpalveluksiin osallistujia, jotka nauttivat kynttilöiden valosta, ymmärtämään jotain jumalanpalveluksen kokonaisvaltaisuudesta – tai peräti elämästä kokonaisvaltaisena jumalanpalveluksena. Kaikki tässäkin messussa palvelee Jumalaa, eivät ainoastaan kuullut tai rukoillut sanat, vaan myös musiikki, taide, keskinäinen läsnäolo – myös valo ja lämpö.

Kynttilänpäivän nimi tulee suomeen ruotsin sanasta Kyndelmässodagen; englannissakin se on Candlemas. Näissä nimissä kaikuu myös sana messu. Saksassa tätä vietettiin viikko sitten, ja siellä luterilaiset kutsuvat sitä Kristuksen temppeliin tuonnin päiväksi, mutta vanha nimi sielläkin oli Lichtmess, siis valon messu. Meilläkin on kynttilänpäivää kutsuttu Kynttilämessun päiväksi sekä myös Marian puhdistuksen päiväksi ja Neitsyt Marian kirkkoon ottamisen päiväksi. Vanhoissa postilloissa siitä käytetään tällaisia nimiä. Olihan synnyttäneen äidin kirkottaminen vielä viime vuosisadan alussa meilläkin tapana, mutta kiitoksen merkityksessä. Kummastakin on meillä luovuttu, sekä kynttilöiden vihkimisestä että äitien kirkottamisesta, sillä molemmat olivat alttiita väärikäsityksille.

Päivä on siis pyhän messun arvoinen, mutta miksi sen nimi on näin vaihdellut? Eihän autuas Neitsyt Maria mennyt temppeliin suinkaan sytyttämään kynttilöitä.

Vanhassa testamentissa oli määrätty, että synnyttäneen naisen tuli 40 päivää synnytyksen jälkeen käydä temppelissä suorittamassa määrätyt uhritoimitukset ja siten puhdistautua. Tässä on taustalla ajatus, joka aika pitkään kulki kyllä kristinuskossakin mukana, nimittäin että synnytys jollain tavoin saattaisi naisen epäpuhtaaksi. Siitä ajatuksesta on kuitenkin jo luovuttu. Ymmärrämme, että lasten saaminen on Jumalan lahja eikä rangaistus, eikä siihen liity mitään epäpyhää eikä sellaista uskonnollista, mistä pitäisi puhdistautua. Tässä kehityksessä on kyse ylipäätään naisen aseman muuttumisesta niin kirkossa kuin muussa yhteiskunnassa. Asennoitumiset ovat muuttuneet naisten kohotessa vastaaviin tehtäviin miesten kanssa, johtaviin tehtäviin myös kirkossa. Samaan kehitykseen liittyy sekin, että meillä vihitään pappisvirkaan niin naisia kuin miehiä. Ymmärryksemme on lisääntynyt. Joku läsnäolijoista saattaa muistaa, että saarnasin täällä Hattulan kirkossa kynttilänpäivänä silloinkin, kun Virpi Järvinen asetettiin kirkkoherran virkaan yhdeksän vuotta sitten. Kyselin silloin, onko kirkkoherra myös ”kansankynttilä”.

Neitsyt Maria tuli siis temppeliin täyttämään sen, mitä silloinen laki häneltä vaati. Nykyään me ymmärrämme, ettei sellaiselle ole perusteita. Maria asetti oman roolinsa äitinä Jumalan tahdon mukaiseen käytäntöön, mutta ymmärrämme, ettei Kristuksen tultua maailmaan enää tarvita muita uhreja mihinkään puhdistautumiseen. Tärkeää tässä evankeliumin kohdassa onkin se syy, joka on tehnyt päivästämme nimenomaan kynttilänpäivän. Tässä nimittäin nähdään valo, Jumalan kirkkaus, joka alkaa loistaa. Mutta sen näkeminen päältä katsoen tavallisessa pienessä lapsessa edellyttää avointa ja Jumalaa odottavaa sydäntä, sellaista kuin oli vanhalla Simeonilla Jerusalemin temppelissä.

Kun Jeesuksen vanhemmat tulivat temppeliin toimittaakseen säädetyt uhrit, Simeon tunnisti lapsessa hänet, jossa Jumala täyttää lupauksensa. Jumala oli Simeonille ilmoittanut, että tämä ehtii vielä nähdä Herran voidellun, hepreaksi siis Messiaan, kreikaksi Kristuksen. Nyt Jeesus-lapsen nähdessään Simeon näkee uskossa enemmän kuin vain tavallisen vauvan. Hän otti lapsen syliinsä ja kiitti Jumalaa siitä, että oli nyt saanut nähdä ”pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille”. Siis pelastuksen kaikille kansoille, valon pakanoille ja kirkkauden Israelille. Pelastus, valo ja kirkkaus. Kaikki tämä vain pienessä äsken syntyneessä lapsessa! Temppelissä oli varmasti monia, jotka eivät kiinnittäneet mitään huomiota yhteen pieneen lapseen, ja Simeonkin oli varmasti nähnyt monia sellaisia elämänsä aikana ja jaksanut odottaa. Mutta tästä lapsesta Henki ilmoitti hänelle, että tämä se on, nyt kaikki alkaa täyttyä!

Miten saattoi Simeon tällaista sanoa? Jumalahan on itse kirkkaus, jota ei voi nähdä. Ihminen ei kestä katsoa Jumalan valoa, sillä hänen pyhyytensä musertaisi ihmisen. Siksihän tänään kuullussa Vanhan testamentin kappaleessa Jumala peitti Mooseksen kallionkoloon ja antoi tämän katsoa itseään vain takaapäin hänen mentyään ohi. Jumala otti kätensä pois kallionkolon edestä ja antoi Mooseksen katsoa häntä selkäpuolelta. Jumalan kasvoja ei ihminen kestä nähdä. Hän on kaikkivaltiaana hirmuinen tuomari ja hänen pyhyyden vaatimuksensa täydellinen. Mutta ihmiseksi syntyneessä Pojassaan Jumala näyttää armolliset ja syntisiä rakastavat Isän kasvonsa. Sen Jumala salli Simeonin tunnistaa pikku Jeesuksessa, ihmiseksi syntyneessä Jumalan Pojassa, vaikka ehkä Joosef ja Maria eivät sitä ymmärtäneet.

Mutta eihän Simeon voinut odottaa, että hän saisi nähdä, mitä täysikasvuinen Jeesus, Jumalan voitelema mies tulisi tekemään. Silti hän sanoi, että nyt hän on saanut nähdä, nyt pääsen rauhassa lähtemään! Hän saattoi vain luottaa siihen. Tällaisia ovat usko ja toivo: ne eivät tarvitse varmistusta eikä selvyyttä siitä, mitä tulee tapahtumaan ja milloin, mutta usko ja toivo luottavat silti Jumalaan. Niiden täyttymys on vasta edessä, mutta silti siihen voi jo luottaa. Ne tarvitsevat vain lupauksen, johon tarttua. Usko ei synny siitä, että on jo saanut sen, mitä toivoo. Usko on jonkin toivotun lopputuloksen omistamista jo ennen kuin se täyttyy, mitä toivoo. Toivo on asenne, joka suuntautuu tulevaan ja luottaa siihen, että Jumala tulee hoitamaan työnsä loppuun asti. Kun hän on tänne asti kannatellut, tokihan hän sitten tulee täyttämään lupauksensa kokonaan. Näin sai kokea vanha Simeon. Olemmeko me sen kummempia? Tänne asti on Jumala kannatellut, ja saamme luottaa, että hän kannattelee edelleen ja täyttää myös kirkkauden lupauksensa. Tällaisella vanhan Simeonin asenteella ja toivolla me nousemme nyt ylös ja yhdymme uskontunnustukseen.

Pietari sanoi Jeesukselle: ”Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua. Mitä me siitä saamme?”

Jeesus sanoi heille: ”Totisesti: kun Ihmisen Poika uuden maailman syntyessä istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle, silloin tekin, jotka olette seuranneet minua, saatte istua kahdellatoista valtaistuimella ja hallita Israelin kahtatoista heimoa. Ja jokainen, joka minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän. Mutta monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä.”

Mitä me saamme tästä kaikesta? Mitä se hyödyttää, että olemme jättäneet työmme ja perheemme ja yksityisen elämämme ja lähteneet seuraamaan sinua? Tällä tavoin tivasi Pietari. Samanlaisen kysymyksen voivat tehdä muutkin kuin Jeesuksen oppilaat. Mitä se hyödyttää minua, että laitan kaiken jonkin sellaisen varaan, jonka tarkoitus on koitua toisten hyväksi eikä omaksi hyväkseni? Mikä on kaiken vaivannäköni ja kieltäymysteni palkka?

Ehkä te yhteisen Suomemme rakentajat kysytte joskus samaa. Olettehan lähteneet tehtävään, jossa joutuu venyttämään voimiaan vaikeiden kysymysten äärellä. Joudutte sovittelemaan eri näkemyksiä ja löytämään yhteisiä päämääriä, samalla kun pitää vahvistaa yleisön luottamusta juuri omaan puolueeseen sekä hankkia sille kannatusta. Tässä jännitteessä ei aina saa kiitosta vaan joutuu silmätikuksi ja korkeiden odotusten kohteeksi.

Onnellinen se, jota kannattelee vakaumus siitä, että toimii korkeampia kuin vain oman viiteryhmän päämääriä varten. Onhan kansanedustuslaitos ja koko demokraattinen hallintojärjestelmä luotu oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon ja yhdenvertaisen kohtelun, kansalaisten hyvinvoinnin edistämiseksi sekä yhteiskunnan vakauden turvaamiseksi. Maata hallitaan yhteisen hyvän vuoksi. Ei kukaan eikä yksikään valtio ole yksin maailmassa.

Under de senaste åren har vi sett samma sak på den internationella arenan: ingen är ensam i världen. Ingen nation eller stat existerar enbart för sig själv; alla står alltid i relation till varandra. Samarbete är viktigt eftersom mänskligheten som helhet står inför gemensamma utmaningar. Dessa inkluderar världsfred, förverkligandet av mänskliga rättigheter och hållbarhet i skapelsen. Ingen kan lösa dessa stora utmaningar på egen hand; mänskligheten behöver varandra. I mindre skala kan vi se att Finland behöver sina partner, och i ännu mindre skala behöver Finlands invånare varandra för att ta hand om landets inre angelägenheter. Och i ännu mindre skala måste invånarna på varje ort själva kunna bygga upp det gemensamma bästa för sin stad, kommun eller by.

Profeetta Jeremian kirjasta kuulimme luettavan nämä sanat: ”Sillä minä olen Herra, minun tekoni maan päällä ovat uskollisuuden, oikeuden ja vanhurskauden tekoja. Niitä minä tahdon myös teiltä, sanoo Herra.” (Jer. 9:23) Uskollisuuden, oikeuden ja vanhurskauden tekoja – kukapa ei tavoittelisi juuri sellaisia?

Mutta kun näitä periaatteita yritetään soveltaa, ei olekaan helppo sanoa, mikä niitä kaikkien mielestä kulloinkin parhaiten toteuttaisi. Näkemykset jakautuvat. Miten varmistetaan oikeus ja hyvinvointi? Miten toteutetaan yhdenvertaisuutta, miten pidetään mukana ne, jotka ovat vaarassa pudota? Miten autetaan jaloilleen ne, joiden mahdollisuudet ovat heikoimmat? Päätöksiä tehtäessä vaaditaan kykyä kuunnella ja arvostaa toisia. Ne ovat Jumalan ihmisille antamia kykyjä, joita ilman ei yksikään kansa selviä Jumalan antamasta tehtävästä edistää oikeudenmukaisuutta.

Mitä siis saa siitä, että tähän kuitenkin ryhtyy? Evankeliumissa Jeesus lupasi oppilailleen kahtalaisen palkkion, joista tosin ensimmäinen on pelottava. Kun Hän uuden maailman syntyessä itse asettuu kirkkautensa valtaistuimelle, saavat hänen omansakin nousta valtaistuimille ja ryhtyä tuomareiksi. Kuulostaa oudolta. Toinen palkkio on helpompi ymmärtää. Hän lupaa ikuisen elämän korvaukseksi kaikesta, mistä hänen seuraajansa ovat joutuneet luopumaan. Jumalan valtakunnassa ensimmäisiksi halunneet joutuvatkin viimeisiksi, ja marginaaliin sysätyt pääsevätkin etusijoille. Mutta eikö se katoa kauas tuonpuoleiseen? Pitäisihän jo täälläkin olla oikeutta.

Puhe uuden maailman syntymisestä on kotoisin muinaisista uskomuksista, joiden mukaan maailma häviää lopunajallisessa suuressa tulipalossa. Eihän sellainen meillekään aivan vieras uhkakuva ole; viime viikollakin uutisoitiin, että tutkijat siirsivät maailmanlopun kelloa neljä sekuntia lähemmäs keskiyötä. Maailman tilanne on vakava ja sodan vaara todellinen. Mutta ei Jeesus puhunut tuhosta, vaan hän antoi omilleen uuden maailmanjärjestyksen mukaisen tehtävän. Kun he saavat istua valtaistuimille Herransa kanssa, se tarkoittaa, että heidän tulee hänen kanssaan ottaa osaa siihen oikeudenmukaisuuteen, uskollisuuteen ja vanhurskauteen, joka läpäisee Jumalan tahdon. Tämän kaiken on antanut myös ihmisten noudatettavaksi ja heidän toteutettavakseen.

Lopunajallinen tuho on suosittu aihe viihdeteollisuudessa. Elokuvissa tietokoneet ja robotit ottavat vallan ihmisiltä. Tosielämässäkin näemme, miten sotakentillä aseet löytävät kohteensa yhä itsenäisemmin. Mutta ei riitä, että me näiden visioiden edessä kysymme, millainen on kone ja mihin se kykenee pelkällä kylmällä laskentateholla. Meidän on kysyttävä, millainen on ihminen. Oikea haaste tekoälyn kehittyessä on, miten ihminen kehittyy. Oppiiko hän toteuttamaan oikeutta, uskollisuutta ja vanhurskautta? Ihmisen luomat koneet näet heijastavat lopulta vain ihmistä ja hänen arvojaan.

Monet lienevät nähneet kaikki Terminaattori-elokuvat, tai edes jonkin niistä. Niissä ylivertainen tietokone käy tuhoamissotaa ihmiskuntaa vastaan. Aina, kun elokuvissa robotti on erehdyttävästi ihmisen näköinen, se tekee myös ihmisen kaltaista monimutkaista päättelyä, noudattaa älykkyyttä ja toteuttaa ihmiselle tyypillisiä arviointeja. Mutta sitä mukaa, kun robotti saa kolhuja ja alkaa katsojan silmiin näyttää tunnistettavasti koneelta, se myös toimii kömpelömmin ja suoraviivaisemmin, ja on lopulta älykkään ja eettistä harkintaa noudattavan ihmisen narrattavissa ja voitettavissa. Kun koneelta riisutaan näennäinen inhimillisyys, se jää kylmän loogisine päättelyineen toiseksi. Mikä on elokuvan opetus?

Ihminen kykenee harkintaan ja ottamaan huomioon useita yhtäaikaisia näkemyksiä. Ihminen kykenee sovittamaan ristiriitoja. Ennen muuta ihminen kykenee kuuntelemaan omatuntoaan ja siinä kuuluvaa Jumalan ääntä. Siten ihminen myös kykenee luomaan yhteiskunnan, jossa oikeus, uskollisuus ja vanhurskaus vallitsevat.

Kuolema on yleisinhimillinen kokemus. Elämän rajallisuus, sairastuminen, heikkeneminen ja lopulta kuoleminen ovat olleet ihmisen ongelmana niin kauan kuin hänestä on tuhansien tai kymmenien tuhansien vuosien ajalta kaivettu esiin kulttuurista näyttöä. Kuoleman kulttuurit ovat aina olleet läsnä muodossa tai toisessa. Ne ovat aina olleet myös muuttuvia. Sen merkkejä ovat nyt hautajaisten myöhentäminen, saattoväen pienentyminen, lasten jättäminen pois, hautaaminen ”hiljaisuudessa” ja mahdollisimman vähällä vaivalla, ei haluta erityistä hautapaikkaa omaisten hoidettavaksi vaan mieluummin sirotellaan tuhkat. Ruotsissa on yleistymässä kaikkien saattamisten pois jättäminen; vainaja tuhkataan ja haudataan ilman mitään rituaaleja, uskonnollisia tai muita. Miten me kirkkona osallistumme näihin kuoleman kulttuurin muutoksiin?

Kuolema on haaste paitsi lääketieteellisessä, myös sosiaalisessa, yhteiskunnallisessa, uskonnollisessa ja filosofisessa mielessä – jäikö jotain mainitsematta? Kysymyksiin kuuluu, miten kuoleman hetki määritellään, millaisia muutoksia kuolema tuottaa lähimmissä suhteissa, miten yhteisö hoitaa kuolleen ruumiin, mitä rituaaleja liittyy hautaamiseen ja kuolleen muistamiseen, tai miten kuolemaan valmistaudutaan, ja mistä kuolemassa oikein on kysymys, päättyykö kaikki siihen vai jatkuuko jotain?

Kuolema on laajasti ottaen ihmisen olemassa olemisen ja elämän merkityksellisyyden peruskysymys. Se on yleisinhimillinen teema, eikä ainoastaan erityisesti uskonnollinen, vielä vähemmän pelkästään kristinuskon tai kirkon kysymys. Silti juuri meidän tehtävämme on sen kanssa askaroida.

Kirkon historia on kuoleman kulttuurien osalta uskontojen historiaa

Kristinusko on kaikkien uskontojen joukossa juuri se, jonka olemassaolo ja rituaalit jatkuvasti käsittelevät kuolemaa. Meidän uskomme ytimessä on keskushenkilön kuolema ja kuolleista herääminen, ja me palaamme siihen jatkuvasti liturgisessa elämässämme. Teologisesti kaste on Kristuksen kuolemaan kastamista, ehtoollinen taas hänen kuolemansa muistamista ja ylösnousemuksensa kuuluttamista.

Viikoittainen pyhäpäivä on asettunut Kristuksen ylösnousemuksen päivään. Se siirtyi siihen juutalaisesta sapatista, joka oli luomisen päättymistä seuranneen lepäämisen, kaiken valmiiksi saattamisen päivä. Varhaiset kristityt jo alkoivat viettää ”Herran päivää” kuoleman voittamisen ja uudeksi luomisen päivänä (Ilm. 1:10). Se on viikon ensimmäinen päivä, josta alkaa jotain aivan uutta. Jokainen sunnuntai kuuluttaa ylösnousemusta ja tähtää kuoleman rajan tuolle puolen, eteenpäin sinne, minne ei vielä silmä näe.

Kristillinen kirkko on joka puolella maailmaa ja kaikissa kulttuureissa keskeisellä tavalla läsnä kaikille yhteisellä suurten eksistentiaalisten kysymysten kentällä. Se on ollut Suomessa mukana myös kuoleman kulttuuristen muutosten jatkumolla aina siitä lähtien, kun kristinusko on tänne saapunut.

Tämä näkyy arkeologiassa: ennen kristinuskon tuloa oli yleistä kuolleiden hautaaminen polttamalla ruumis, mutta kristinuskon myötä alkoi yleistyä ruumishautaaminen itä-länsi-suunnassa; se näet viittasi ruumiin ylösnousemisen odottamiseen. Kristinusko asettui luonnollisesti taloksi niille paikoille, missä ennestäänkin oli palvottu jumaluuksia ja haudattu vainajia; mihinkäs muualle. Vanhoissa kalmistoissa on siksi sekä pakanuuden aikaisia että kristinuskon aikaisia hautoja.

Kirkkoja alkoi myös nousta niille paikoille, joissa oli palvontaa tapahtunut. Tätä ei tule pitää jonkinlaisena ”vallankaappauksena”, jollaisena se pakanuutta romantisoiden joskus esitetään, ikään kuin väkivalloin pakottamalla tapahtuneena ja jonkinlaisen menneisyyteen projisoiduin ihannemaailman tuhoamisena. Se pitää päinvastoin nähdä luonnollisena historian kulkuna: ihmisten pyhyyden taju kohdistuu aina sinne, missä Jumalaa palvotaan. Kristinusko otti vähittäin paikan, kun kansalaiset alkoivat turvautua Kristukseen – ehkä silti vielä samaan aikaan myös vanhoihin jumaliinsa, kuten on arkeologiassa löydetty ristin ja Thorin vasaran yhdistelmäkoruja.

Kuoleman kulttuuriin liittyi myös jo muinaisuudessa usko siihen, että kuollut jollain tavoin jatkaa elämäänsä toisessa todellisuudessa. Siksi hautoihin laitettiin erilaisia tarve-esineitä. Pohjoismaissa on kaivettu useita viikinkiaikaisia merkkihenkilöiden hautoja, joissa on paitsi koruja, vaatteita ja aseita, myös kuolleelle kuuluneita eläimiä kuten hevosia tai koiria. Ajatus oli, että tuonpuoleisessa näistä on edelleen hyötyä. Se puhuu siitä, että elämän ajateltiin jatkuvan jollain sellaisella tavalla, joka on verrattavissa tähän elämään; siinä on jatkumo siihen, mitä täällä tunnetaan, ja sitä on kuvattava niillä sanoilla, joita täällä käytetään.

Vanha testamentti: kuolema on eroa Jumalasta

Vanhan testamentin kirjoituksissa näyttäytyvä käsitys kuolemasta poikkeaa muinaisen Israelin välittömien naapurikansojen käsityksistä. Juutalaisuus ei omaksunut egyptiläistä kuolemankulttia palsamointeineen ja monumentteineen eikä kanaanilaisten riittejä. Sitä mukaa, kun muinaisessa Israelissa kehittyi vaatimus vain Jahven palvomiseen, tuli kansan myös erottautua käytännöistä, joiden ei katsottu olevan yhteensopivia ainoan Herran palvelemisen kanssa. Kielto koskea kuolleisiin ruumiisiin tai hautojen pitäminen epäpuhtaina alueina suojasivat yrityksiltä olla yhteydessä kuolleisiin. Kertomus Samuelin käynnistä henkienmanaajan luona (1.Sam. 28) ei puhu niinkään henkien olemassaolosta vaan alleviivaa kieltoa olla ottamasta niihin yhteyttä. Israelin historian suurimpienkaan henkilöiden hautoihin ei kohdisteta Vanhassa testamentissa mielenkiintoa. Mooseksen haudan paikkaa ei tiedetä, ja Daavidinkin sanotaan tulleen vain haudatuksi kaupunkiinsa (5. Moos. 34:6, 1. Kun. 2:10).

Vanha testamentti tähdentää Jahven olevan elävä Herra ja siten myös kuoleman Herra. Hän on elämän ja sen lahjojen antaja, ja kuolemassa yhteys Jumalaan katoaa. Siksi kuoleman pelko on Herran poissaolon pelkoa (Ps. 88:4-7). Tässä mielessä kuolemaa voi Vanhassa testamentissa pitää Jumalan rangaistuksena. Olennaista on eläessään palvella Jumalaa ja huutaa häntä avuksi. Sen sijaan kuolleiden olotila on vähemmän merkittävä teema Vanhassa testamentissa. Vähäiset maininnat puhuvat tuonelasta (sheol), mutta niistä ei voi luoda mitään yhtenäistä oppia. Tuonela merkitsee varjomaista eroa Jumalasta; se ei ole varsinaista elämän jatkumista vaan hiljaista hämäryyttä. Kuolemasta tulee ongelma ainoastaan siinä merkityksessä, että vanhurskas Jumala sallii jumalattomien menestyä ja syyttömien kärsiä vääryyttä ja kuolla. Tämä on monien psalmien rukous (esim. Ps. 10).

Vanhan testamentin myöhäisemmissä osissa näyttäytyy usko lopunajalliseen kuolleiden ylösnousemukseen ja kuoleman vallan nujertamiseen. Kuolleiden herättäminen ja kutsuminen tuomiolle tulee näkyviin selvästi vasta apokalyptisenä näkynä Danielin kirjassa: Monet maan tomussa nukkuvista heräävät, toiset ikuiseen elämään, toiset häpeään ja ikuiseen kauhuun. (Dan. 12:2), joskin viittauksen siihen voi nähdä jo Jesajan kirjassa: Mutta sinun kuolleesi heräävät eloon, heidän ruumiinsa nousevat ylös. Tomuun vaipuneet, herätkää ja riemuitkaa! Sinun kimaltava aamukasteesi virvoittaa maan, ja niin maa palauttaa kuolleet elämään. (Jes. 26:19)

Vanha testamentti ei puhu kuolemattomasta sielusta. Ylipäätään puhe sielusta on filosofisesti ja uskonnollisesti niin rasitettu, että sen käyttö Raamatun käännöksissä on hankalaa. Moni muistaa, miten vanhassa v. 1938 Kirkkoraamatussa lausuttiin luomiskertomuksessa näin: Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu. (1.Moos. 2:7) Ihmiseen ei siis puhallettu Jumalan henkeä eikä erityistä sielua, vaan häneen puhallettiin elämän henki (ruach) ja hänestä tuli elävä sielu (nefesh). Ihminen siis on sielu, hänellä ei ole erikseen sielua. Jos sanon, että minulla on sielu, niin kuka on tuo minä, joka niin sanoo?

Nykyinen, v. 1992 Kirkkoraamattu lausuu tämän näin: Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Näin ihmisestä tuli elävä olento. Uusin käännös, viime syksynä Pipliaseuran netissä julkaisema 1. Mooseksen kirja kääntää näin: Jumala muotoili ihmisen maan tomusta. Hän puhalsi elämän ihmisen sieraimiin, ja niin ihmisestä tuli elävä ja hengittävä olento. Kyseessä on siis hengitys, eli Jumala käynnisti tomusta tekemänsä ihmisen ”eloon”.

Kuitenkin jo ennen kristillistä aikaa toivat hellenistiset vaikutteet juutalaisuuteen ajatuksen sielun kuolemattomuudesta. Se näkyy esimerkiksi apokryfisessä Viisauden kirjassa, joka oli varhaisten kristittyjenkin käytössä ja jota evankeliumeissa myös Jeesus monin paikoin siteeraa. Esimerkiksi Viisauden kirja 15: 7-8: [Savenvalaja] voi käyttää aikansa ja voimansa väärin ja muovata samasta savesta tyhjänpäiväisen jumalankuvan – hän, joka vastikään on itse syntynyt maasta ja kohta taas palaa sinne, mistä hänet on otettu, kun hänen lainaksi saatu sielunsa vaaditaan takaisin. Verrattakoon tätä Jeesuksen puheeseen Luukkaan evankeliumissa (12:20): Mutta Jumala sanoi hänelle: ’Sinä hullu! Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta takaisin. Ja kaikki, minkä olet itsellesi varannut — kenelle se joutuu? Jeesuksen puheissa kuolematon sielu vilahtaa myös kohdassa Matt. 10:28: Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin mutta eivät kykene tappamaan sielua.

Uusi testamentti: Kristuksen kuolema ja ylösnousemus voittavat kuoleman

Sielun kuolemattomuuden ohella myös usko ruumiin ylösnousemukseen tuli jo myöhäisjuutalaisuudessa osaksi fariseusten oppia. Heidän ja saddukeusten välillä vallitsee evankeliumeissa ja Apostolien teoissa erimielisyys ja suorastaan riita näissä asioissa. Paavalikin osasi vedota siihen, kun hän oli Jerusalemissa suuren neuvoston kuulusteltavana (Luuk. 10:27, Apt. 23:8). Kristinusko on ruumiin ylösnousemuksen osalta seurannut fariseusten puoluetta, mutta miten on sielun kuolemattomuuden laita?

Kun Paavali Apostolien tekojen luvussa 17 saarnasi ateenalaisille, nämä kuuntelivat häntä suurella mielenkiinnolla. Mutta kun hän siirtyi puhumaan ruumiin ylösnousemuksesta, eräät pilkkasivat. Kuulijoille oli tuttu ajatus sielun kuolemattomuudesta, mutta kuolleen ruumiin nouseminen ylös oli heille mieletön ajatus. Heille ruumis oli sielun vankila, kuten oli Platonin jälkeen tullut filosofiassa tutuksi ajatella. Myös Lähi-idässä vaikuttaneiden gnostilaisten virtausten mukaan ihmisen tuli vapautua ruumiinsa asettamista rajoitteista, eihän siitä ollut jumalallisten hyveiden saavuttamiseksi mitään hyötyä.

Paavali, oppinut fariseus, puhuu kirjeissään paljon paitsi Kristuksen ylösnousemuksesta, myös Kristuksen omien kerran koittavasta ruumiillisesta ylösnousemuksesta. Mutta millaisena se tapahtuu? Tunnetusti Paavali tekee eron lihallisen ja hengellisen ihmisen välillä; lihallinen (sarkikos) ihminen elää vanhan luontonsa eli himojensa ohjaamana, kun taas hengellinen (pneumatikos) elää Pyhän Hengen uudeksi luomana (Room. 7:14, 1. Kor. 3:1-3). Mutta tämä on eri asia kuin elää ruumiillisena ihmisenä, jollaisia myös uudestisyntyneet hengelliset ihmiset ovat.

Ylösnousemuksesta kirjoittaessaan Paavali käyttää hieman eri distinktiota. Siinä erotetaan toisistaan luomisen mukainen, sielullinen ruumis (sooma psykhikos) ja ylösnouseva uusi, hengellinen ruumis (sooma pneumatikos). Nämä sanat ovat olleet raamatunkääntäjille haasteellisia Paavalin 1. Korinttilaiskirjeessä. Kirkkoraamattu 1938: Kylvetään sielullinen ruumis, nousee hengellinen ruumis. Jos kerran on sielullinen ruumis, niin on myös hengellinen. Kirkkoraamattu 1992: Kylvetään ajallinen ruumis, nousee hengellinen ruumis. Jos kerran on olemassa ajallinen ruumis, on myös hengellinen. Pipliaseuran UT2020: Fyysinen ruumis, joka kylvettiin, herää hengellisenä ruumiina. Jos on olemassa fyysinen ruumis, on myös hengellinen. (1.Kor. 15:44) Hauskasti se, mikä on alkutekstissä psykhikos eli sielullinen, pitää lopulta kääntää ymmärrettävyyden vuoksi fyysiseksi!

Näissä sanoissa kuitenkin tulee selväksi, että Paavalin mukaan ylösnousemusruumis on toisenlainen kuin se, joka kuoleman jälkeen haudataan. Se on erilainen kuin tämä sielullis-ajallis-fyysinen ruumis, jollaisena me nyt elämme. Mutta tämä ruumis ei ole pelkkä hävitettävä kuori; vaikka se lahoaa ja tulee maaksi, ylösnouseva uusi ruumis on kuitenkin jollain tavalla jatkumossa tämän kanssa. Jatkuvuutta ei edusta ainoastaan ”sielu” tai henki, siis ihmisen persoonallisuus tai hänen minänsä, vaan myös hänen muu olemuksensa. Ihminen on jakamaton kokonaisuus.

Jeesuksen ruumiin katoaminen haudasta ja ennen muuta hänen ilmestymisensä niin häntä etsimään tulleille naisille kuin apostoleille sekä lukemattomille muille on kristillisen ylösnousemususkon perusta ja myös sen malli. Me odotamme osaksemme samaa kuin se, minkä tien Jeesus kulki. Hän kuoli, hänet haudattiin – ja uskontunnustuksen mukaan hän astui tuonelaan ja kirkon tradition mukaan vapautti siellä kuoleman vangitsemat. Tämän tien hän kulki meidän edellämme. Se katoamaton ylösnousemusruumis, josta Paavali puhuu toisenlaisena kuin tämä katoavainen ja haudattava ruumis, on tulkittava Jeesuksen ilmestymisten valossa. Mutta evankeliumien kertomukset jättävät meille arvoituksia.

Ylösnoussut Jeesus oli yhtäältä toisenlainen kuin aiemmin, hän saattoi ilmestyä ja taas kadota. Hän saattoi kävellä tunnistamattomana tiellä, mutta toisaalta hänet saattoi tunnistaa äänestä ja ulkonäöstä. Hän tuli lukitun oven läpi huoneeseen ja pistää suuhunsa ruokaa. Hän saattoi kieltää koskettamasta itseensä vedoten uuteen tilaansa ja taas kehottaa koskettamaan itseään vedoten siihen, että haavat ovat tallella. Hän on siis yhtäältä aivan uusi ja toisaalta sama. Jatkuvuus on sekä ruumiillista että persoonallista, mutta kuitenkin erilaista. Ehkä se on oikea tapa kuvata sitä, millaista on elää ylösnousemuksessa.

Yksin ylösnousemuskertomus ei tyhjentävästi kerro sitä, mitä uskomme ikuisen elämän olevan. Nimittäin evankeliumien kertomukset Jeesuksen ja lähimpien opetuslastensa käynnistä kirkastusvuorella antavan väläyksen siitä, mitä Kristuksen omia odottaa. Kertomus kirkastusvuoresta on miniatyyri siitä sanomasta, mistä kristinuskossa on kysymys. Se on nousu Herran kanssa ylös vuorelle, jossa saa hetken väläyksenomaisesti ottaa osaa jo perille päässeitten pyhien kanssa Kristuksen ikuiseen kirkkauteen. Siksi me ehtoollisliturgiassa laulamme Pyhä-hymniä yhdessä ”taivaan joukon ja kaikkien pyhien kanssa”; otamme näet osaa taivaalliseen jumalanpalvelukseen ja elämme kirkkauden hetkeä.

Kristusvuorella näkyy se, millaisiksi me olemme tuleva hänen kanssaan. Mutta täällä tuon Jumalan kaiken läpäisevän kirkkauden voimme ymmärtää vain väläyksenomaisesti, sitten tulee jo aika laskeutua vuorelta ja olla sen todistajia, mihin meidät on kutsuttu. Kirkastusvuorella tuli näkyviin se, mistä Paavali kirjoittaa Kolossalaiskirjeessä: Hän on tahtonut antaa heille tiedoksi, miten häikäisevän kirkas on tämä kaikille kansoille ilmaistava salaisuus: Kristus teidän keskellänne, kirkkauden toivo.  (1:27)

Kuolema on unen kaltaista odottamista

Uuden testamentin keskuksena on Jeesuksen ristinkuolema ja ylösnousemus. Pääsiäisen voittosanoma avaa kuolemaan teologisen näkökulman, jossa yhden kärsimys, kuolema ja hautaaminen koituu kaikkien pelastukseksi, ja yhden herääminen kuolleista merkitsee kaikille kuoleman otteen kirpoamista. Vanhan testamentin myöhäisimpien osien viittaama linja kristalloituu Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen kiinnittyvään julistukseen.

Kristillinen teologia antaa kuoleman käsitteelle kolme erilaista merkitystä. Ensinnäkin on fyysinen kuolema, biologisen elämän päättyminen. Toiseksi puhutaan hengellisestä kuolemasta, millä tarkoitetaan ihmisen tilaa ilman uskoa pelastavaan evankeliumiin. Kolmanneksi on ”mystinen” kuolema, siis se, jolla on liitytty Kristuksen kuolemaan, kun vanha ihminen on kasteessa hukutettu ja haudattu yhdessä Kristuksen kanssa – ja näin oikeastaan jo noustu hänen kanssaan myös uuteen elämään. Tämä kuolema on ollut vain läpikäyminen uuteen elämään, joskin sen tulee samalla jatkua läpi elämän vanhan ihmisen kuolettamisena.

Kuten edellä totesin, oppi sielun kuolemattomuudesta on jokseenkin tuntematon Vanhalle testamentille, mutta sillä on hellenismin myötä vaikutuksensa Uuden testamentin sisäpuolella. Kuitenkaan kristillinen kirkko ei ole tarkoittanut sielun kuolemattomuudella samaa kuin platonismissa tai uusplatonismissa, vaikka näillä oli suuri vaikutus kristillisessä teologiassa patristisena aikana. Vaikutus on tuntunut myös halki vuosisatojen esimerkiksi keskiaikaisessa mystiikassa, joka puolestaan on hedelmöittänyt paljon hengellisiä kirjallisuutta, runoja ja lauluja. Sen mukaan on tehty paljon myös kuoleman teologiaa. ”Kun sielu taivaaseen, liitää riemuiten”, laulettiin vielä minun nuoruudessani laulussa Sua kohti, Herrani (nykyään Käyn kohti sinua, virsi 396).

Kristinuskossa ei kuitenkaan ole katsottu, että sielu olisi itsessään ikuinen ja olisi Jumalan luota lähetetty vierailemaan ruumiillisessa maailmassa. Jokainen ihminen on luotu sielullis-ruumiillisena kokonaisuutena, tai henkenä ja ruumiina. Sanamuodot eivät kuitenkaan ole tässä olleet aivan ehdottomia; vuonna 1948 käyttöön otetussa kirkkomme Kristinopissa lausuttiin ihmisestä näin: Jumala loi ihmisen maan tomusta ja antoi hänelle kuolemattoman hengen, ja kappaleessa Iäisyyden rajalla näin: Kuolemassa ruumis ja henki eroavat toisistaan. Ruumis tulee maaksi jälleen, mutta henki odottaa Kristuksen tulemisen päivää. (KO 14, 107)

Myös katolinen ja ortodoksinen kirkko tähdentävät, ettei ihminen ole luonnostaan ikuinen sielu, vaan hänellä voi olla katoamattomuus vain Jumalan armosta osallisena. Platonin vaikutus on kuitenkin ollut hyvin vahva, vaikka hänen oppilaansa Aristoteles ei puolestaan edustanut samaa käsitystä. Aristoteles ei puhunut sielun kuolemattomuudesta vaan piti ruumiin ja sielun tiivistä yhteenkuulumista jo määritelmällisesti välttämättömänä; sielu on forma, joka yhdessä ruumiin materian kanssa tekee ihmisen. Kuolemattomuus kuuluu Aristoteleen mukaan vain ylipersoonalliselle järjelle (nous). Katolisen kirkon katekismus liittyy Aristoteleen metafysiikkaan sielun ja ruumiin ykseyden osalta, mutta pitää Platonin tavoin sielua kuolemattomana ja ruumiista kuoleman hetkellä erkanevana, kunnes se taas ylösnousemuksessa yhdistyy ruumiiseen.

Viime vuosisadalla protestanttisten teologien keskuudessa sielun kuolemattomuusoppiin kiinnitettiin paljon huomiota ja alettiin katsoa, että kristinuskoon kuuluu sen sijasta ajatus ihmisen kokonaisvaltaisesta kuolemasta. Onhan sielukin osa syntiin langennutta maailmaa ja sellaisena katoavaisuuden alainen. Niinpä kuolemassa myös sielu kuolee, jos nyt ylipäätään voidaan siitä puhua ruumiista erillisenä, ja herätetään taas ylösnousemuksessa. Niissä Uuden testamentin kohdat, joissa puhutaan kuoleman jälkeisestä olotilasta, esimerkiksi Jeesuksen kertomuksessa rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta (Luuk. 16:19-31) tai kuvauksessa viimeisestä tuomiosta (Matt. 25:31-46), painopiste ei ole tuonpuoleisissa vaan tämänpuoleisissa. Niissä ei Jeesus paljasta kuoleman jälkeisten asioiden salaisuuksia vaan ohjaa oikeaan elämäntapaan hyvissä ajoin ennen kuolemaa.

Ehkä yksi sielun kuolemattomuusopin vastustamisen lähtökohtia oli korostaa elämän ainutkertaisuutta ja siten heikentää sodan glorifiointia tai vastustaa kuolemantuomiota tai antaa tilaa kuolemantapauksen kohdanneiden surulle. Kuoleman lopullisuutta ei haluttu vähätellä. Todettakoon, että myös muu ihmisen tutkimus tekee vaikeaksi pitää ihmisen persoonallisuutta kuolemattomana, kun ajattelemme aistien, ajatusten ja muistin edellyttävän toimivia hermorakenteita aivoissa ja muualla kehossa. Mielestäni tällainen tutkimustieto ei uhkaa uskoa siihen, että Jumala voi ylösnousemuksessa kutsua esiin niin ruumiin kuin sielun. Voidaan ajatella, että ihminen on kuoltuaan tallella Jumalan muistissa. Missä muualla kuin hautausmaalla, sitä en tiedä.

Jos kuitenkin puhutaan sielun kuolemattomuudesta, tarkoitetaan sitä kuolemattomuutta, jonka Jumala Kristuksessa antaa. Sen vuoksi ehtoollisliturgiassakin voi pappi lausua ”tulkaa, juokaa kuolemattomuuden lähteestä”. Taustalla on esimerkiksi Ignatios Antiokialaisen n. 100-luvun alussa kirjeessä Efesolaisille painottama ehtoollisen salaisuus: […] murratte yhtä ainoaa leipää, joka on kuolemattomuuden lääke, vastamyrkky, jonka vaikutuksesta emme kuole, vaan elämme ikuisesti Jeesuksessa Kristuksessa. (Ign. Ef. 20)

Oliko ihminen kuolematon ennen syntiinlankeemusta? Näin voisi päätellä eräiden raamatunlauseiden pohjalta. Esimerkiksi Paavalin Roomalaiskirjeestä: Yhden ainoan ihmisen teko toi maailmaan synnin ja synnin mukana kuoleman. Näin on kuolema saavuttanut kaikki ihmiset, koska kaikki ovat tehneet syntiä, ja Synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme. (Room. 5:12, 6:23). On kuitenkin ilmeistä, että Paavali puhuu synnin tuottamasta hengellisestä kuoleman vallasta eli siitä, että ihminen ei pysty pelastamaan itse itseään. Ihminen ei olisi elänyt ikuisesti, vaan hän oli muun luomakunnan olentojen tavoin luotu rajalliseksi. Mutta mikäli hän olisi alkutilassa pysynyt Jumalan yhteydessä, hän olisi voinut myös tulla ikuisuusolennoksi. Paratiisissahan kerrotaan olleen myös elämän puun, josta syömällä ihminen olisi elänyt ikuisesti (1.Moos. 3:22). Näin mm. Luther selittää ihmisen mahdollisuuksia.

Kuolema ja kirkon tehtävä: kristologia, eskatologia, ekklesiologia

Kristus on niellyt kuoleman vallan omalla kuolemallaan. Mitä se merkitsee meidän tehtävällemme julistajina, sielunhoitajina ja opettajina? Vanhastaan on kirkon tehtäviin kuulunut myös valmistaa kuolemaan. Ars moriendi eli kuolemisen taito oli ennen oma kirjallisuuden laji, ja monien kirkkojen seinälle maalattu kuolemantanssi oli osa samaa muistutusta. Onko meidän saarnoissamme tästä mitään jäljellä, vai yritämmekö olla puhumatta näin ikävästä asiasta? Eihän kuolema enää tule yhtä usein koteihin, niin kuin ennen.

Kuolema ei ole vain elämän päättymistä, vaan se on edessä oleva tosiasia, joka heittää varjonsa koko elämään. Kuoleminen on pitkä matka, jota kuljetaan päivittäin. Kuoleman todellisuuden hyväksyminen merkitsee elämän rajojen hyväksymistä ja siinä elämän tarkoituksen ja merkityksellisyyden löytämistä. Sellainen on mahdollista vain eläen ottamalla kuoleman mahdollisuus vakavasti, ei kieltäen ja paeten sitä. Kuolevaisuus on olennainen osa ihmisyyttä.

Vaikka kuolema kuuluu ihmisen osaan siinä, missä muunkin luomakunnan, teologisesti katsoen se on vihollinen, sillä se katkoo suhteita ja tuottaa murhetta. Toisaalta se opettaa ihmiselle nöyryyttä ymmärtää omaa rajallisuuttaan. Kristityille kuolema kuitenkin on vain unta, josta he Herran tullessa heräävät (1.Tess. 4:13). Pyhässä kasteessa olemme liittyneet Kristuksen kuolemaan; siksi kuolema on hengellisessä mielessä jo takanapäin.

Kuolemaa ei oikeastaan kirkossa voikaan käsitellä vain opinkohtana, kuin irrallisena teoriana tai eristettävissä olevana ilmiönä, vaan kirkon jatkuvan hengellisen elämän kehyksissä, sanan, rukouksen ja sakramenttiin osallistumisen yhteydessä. Kirkon vastaus kuoleman haasteeseen on vedota Kristuksen pääsiäismysteeriin. Kristologisesta lähtökohdasta eli hänen rististään ja ylösnousemuksestaan käsin kirkko julistaa eskatologista sanomaa eli kuolemattomuuden toivoa ja luomakunnan uudistumista. Näitä kahta poolia yhdistää ekklesiologia eli kirkon sakramentaalinen ja liturginen elämä, sanan saarna, rukous ja sielunhoito. Niiden yhteydessä Jumalan vaeltava kansa kulkee kohti iankaikkista elämää jo perille päässeitten pyhien kanssa.

Kristuksen kuoleman salaisuudessa yhdistyvät juutalaisen maailmankuvan elementit ruumiin ylösnouseminen, yleinen tuomio ja maailman uudistuminen, sekä hellenistisen maailmankuvan ainekset sielun kuolemattomuus, kuolemassa välitön tuomiolle astuminen ja tuonpuoleinen taivas. Jeesuksen kuolema ei ollut hänen elämänsä loppu vaan sen täyttymys, ja vastaavasti se ei merkinnyt historian loppua vaan sen täyttymystä. Yksittäisen ihmisen on nyt mahdollista yhdessä muun ihmiskunnan kanssa kulkea oman kuolemansa kautta kohti elämän ja historian täyttymystä.

Vastaavasti kuten ihminen on sielullis-ruumiillinen kokonaisuus eikä kahdesta eri osasta yhteen liitetty ja niistä taas hajautettava olio, hän voi kokea elämänsä erottamattomasti yhdistetyksi muiden kanssa. Hän ei elä yksin eikä kuole yksin. Kirkon tehtävänä on olla yhteisö ja tehdä koettavaksi, mitä merkitsee olla osa Jumalan kansaa.

Kuolema vaikuttaa koko persoonaan, ei vain ruumiiseen, ja siirtyminen iankaikkiseen elämään vaikuttaa koko persoonaan, ei vain sieluun. Siksi ihminen tarvitsee läheisiä, ja kirkon tehtävänä on kuoleman todellisuuden edessä kannatella ihmisiä evankeliumilla ja pyhällä ehtoollisen sakramentilla. Siinä yhdistyvät niin menneet kuin tulevat sukupolvet, ja siinä murtuu ajan ja ikuisuuden raja. Siinä ollaan osallisia Kristuksen kärsimyksestä ja kuolemasta, mutta samalla julistetaan hänen voittoaan kuolemasta yhdessä taivaan joukon ja kaikkien pyhien kanssa.