Tänään asetetaan tehtäväänsä vankilan pastori Elias Riikonen. Hän on ehtinyt tulla teille tutuksi aloitettuaan täällä jo reilut puoli vuotta sitten. Nyt hänet siunataan kirkon perinteisellä tavalla kätten päällepanemisella ja rukouksella ja lähetetään siten hoitamaan Kristuksen antamaa tehtävää.

Vankien hengellisiä sielunhoitajia on ollut olemassa kauan, aina Raamatun ajoista lähtien. Se näkyy jo Jeesuksen sanoissa, jotka luetaan joka vuosi tuomiosunnuntaina: ”Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.” (Matt. 24:36)

Näistä Kristuksen sanoista on selvää, että Herramme tahtoo omiensa viettävän aikaa vangittujen luona. Syy on selvä: Hänellä on rakkauden sanoma kaikille ihmisille. Sen voi toiselle välittää vain toinen ihminen; siksi myös Jumala itse lähetti ikuisen Poikansa syntymään ihmiseksi, ja siksi tuo Poika edelleen lähettää ihmisiä toisten ihmisten luo, missä nämä ikinä ovatkin.

Varsinaisia vankilapappeja on Suomessa ollut vasta puolentoista vuosisataa; oikeastaan vain sen ajan, kuin meillä ylipäätään on ollut vankiloita nykyisessä mielessä. Koko ajan on kuitenkin ollut itsestään selvää, että vangeilla on oikeus kuulua Jumalan kansaan, saada osallistua jumalanpalveluksiin, kuulla Jumalan sanaa ja rukoilla, nauttia ehtoollinen ja kokea olevansa Jumalan rakastama ihminen. Se on merkinnyt myös mitä tärkeintä kirkon ja valtion yhteistyötä.

Sinä, Elias, olet täällä sekä kirkon että valtion virkamies. Mutta vankilassa edustat pappina toista maailmaa kuin muu henkilökunta. Olet osa laitosta, mutta et yksi vartijoista.

Sinulla on kokemusta seurakuntatyöstä. Mutta täällä sinun seurakuntasi on erilainen ja kuitenkin monella tapaa samanlainen. Se koostuu erilaisista ihmisistä aivan niin kuin muuallakin yhteiskunnassa, ja heillä ovat omat elämäntarinansa. Heillä ovat omat syynsä ottaa sinuun yhteyttä, ja heillä ovat omat asiansa ja huolensa. He tulevat myös eri kulttuureista, eri kansoista, kielistä ja kulttuureista. Kaikki eivät usko samalla tavoin kuin sinä. Mutta he kaikki ovat Jumalan luomia, ja sinut on Jumala lähettänyt olemaan heitä kaikkia varten heidän taustoistaan riippumatta.

Sinun tehtäväsi on olla heidän hengellinen tukijansa, kulkija heidän rinnallansa sen kappaleen matkaa, jolloin heitä täällä kohtaat. Ota heidät vastaan ystävyydellä, kuuntele heitä kiinnostuksella, auta heitä auliisti, mutta julista myös rohkeasti sanaa ja rukoile heidän kanssaan. Rohkaise heitä luottamaan Jumalaan, jonka rakkaus ylittää kaikki muurit ja jolla on jokaiselle ihmiselle hyvä tahto sekä elämän tarkoitus. Näin sinä saat heidän kanssaan myös kokea iloa Jumalan hyvyydestä ja tuntea työsi merkitykselliseksi palvelukseksi monille tämän talon ihmisille.

Aluksi joitakin sanoja tästä kirkosta. Te urjalalaiset hyvin tunnette historian ja muistatte, että tämä on jo kolmas kirkko tällä paikkakunnalla. Toki sitäkin ennen täällä on jo Jumalaa palveltu, sanaa kuultu ja sakramentteja jaettu. Urjala kuului Akaan seurakuntaan, ja ensimmäinen kirkko tälle kappeliseurakunnalle lienee tehty 1400-luvun puolella. Siitä on kivisakasti jäljellä Punkalaitumelle vievän tien varrella. Samalle paikalle syntyi hieman suurempi kirkko 1660-luvulla, mutta sekin jäi seurakunnalle liian pieneksi. Tälle nykyiselle paikalle laaditun vielä suuremman kirkon rakennustyöt alkoivat vuoden 1805 puolella, mutta koska kelvollisia peruskiviä oli kuulemma toimitettu liian, vähän päästiin kunnolla rakentamaan vasta seuraavana keväänä 1806. Kirkko valmistuikin saman vuoden aikana. Aika nopeasti siis, kun tehtiin kunnon perustukselle!

Raamatussa Kristusta Jeesusta kutsutaan kirkon kulmakiveksi. Hänen varaansa on rakennettu seurakunta. Sana kirkko voi mielessämme liittyä vain rakennukseen, mutta se tarkoittaa myös sitä ihmisistä koostuvaa joukkoa, joka on Kristuksen opetuslapsiksi otettu. Sana ”kirkko” onkin suomeen tullut alkuaan kreikan kielen sanasta, joka tarkoittaa ”Herralle kuuluvaa”. Tarkoittaako se sitten tätä huonetta vai täällä kokoontuvia ihmisiä? Ilman muuta molempia. Tämä talo on aikoinaan vihitty sillä tavoin, että se on erotettu juuri Jumalan palvelemista varten. Tästä on tehty Jumalan huone. Niinpä tämä rakennus on kirkko, eli Herralle Kristukselle kuuluva.

Mutta sama sana tarkoittaa myös teitä, jotka tänne kokoonnutte. Kristuksen varaan rakennettu kirkko ei ole tehty kivistä, ei hirsistä eikä tiilistä, vaan se koostuu tavallisista vajavaisista ihmisistä. Kristuksen kirkko on ihmisten yhteisö. Mutta jos jotain niin suurta ja ihmeellistä kuin Kristuksen kirkko on rakennettu ihmisistä, niin miten sellainen voi kestää? Miten se voi pysyä pystyssä maailman myrskyissä, kaikkien ihmisiä valtaansa ottavien aatteiden ja tuulien tuiverruksessa? Ihminen on heikko, ja hän voi unohtaa, että hänen tehtävänsä on kuulua Kristukselle. Hän antautuu helposti erilaisten viekoitusten vietäväksi. Mutta kirkko tässä hengellisessä mielessä ei olekaan ihmisten viisauden varassa eikä heidän pystyssä pitämänsä. Kirkko pysyy Kristuksen tähden, Kristuksen sanan voimalla, sillä voimalla, jota tässä kirkossa on sukupolvesta toiseen evankeliumin sanassa julistettu ja siihen uskottu. Niin tulee olemaan myös vastakin. Siitä kertovat päivämme kaksi muuta ilon aihetta.

Niistä ensin tämä kulkueristi. Se noudattaa malliltaan Italian Assisissa säilytettävää San Damianon ristiä, tai paremminkin krusifiksia, ristiinnaulitun kuvaa. Tuohon krusifiksiin liittyy eräs ensin yhtä miestä ja sen jälkeen maailmaa muuttanut tarina 1200-luvulta. Nuori Franciscus, varakkaan assisilaisen kangaskauppiaan poika, oli tullut Jumalan puhuttelemaksi ja päättänyt lähteä seuraamaan Kristusta. Hän oli San Damianon raunioituvassa kirkossa rukoilemassa, kun kuuli krusifiksin puhuvan hänelle.

Jeesus sanoi hänelle: ”Etkö näe, että kirkkoni on sortumassa? Lähde korjaamaan sitä.” Franciscus ryhtyi kirkon kivisten seinien korjaustöihin, sillä hän luuli, että Jeesus tarkoitti rakennuksen korjaamista. Mutta pian hän ymmärsi, että kyse oli hengellisestä kirkon korjaamisesta. Kristusta oli seurattava köyhyydessä ja rakkaudessa ja sydämen uskossa. Siitä kasvoi fransiskaaninen liike, joka levisi kaikkialle maailmaan ja katolisesta kirkosta myös muihin. Siunatkoon Jumala, Isä ja Poika ja Pyhä Henki tämän uuden kulkueristin ja välittäköön se kaikille, jotka sen näkevät, Kristuksen kutsun seurata häntä.

Kolmanneksi juhlan aiheeksi tulen vielä uuteen kirkkoherraan. Kirkkoherralla on seurakunnassaan Jumalan antama tehtävä. Hän pitää huolta siitä, että evankeliumia opetetaan puhtaasti ja että sakramentit toimitetaan Kristuksen asetuksen mukaisesti. Hän johtaa seurakunnan hengellistä elämää ja toimintaa ja vastaa siitä, että täällä pidetään huolta diakoniasta, kristillisestä kasvatuksesta, sielunhoidosta ja lähetystyöstä. Hänen on yhdessä työtovereidensa ja luottamushenkilöiden kanssa vaalittava sitä, että kaikki tapahtuu hyvässä järjestyksessä ja kirkkomme tunnustuksen mukaan.

Sinulla, Olli, on jo kokemusta kirkkoherran viran hoidosta. Siirryt tänne suunnilleen samankokoisesta Sievin seurakunnasta. Epäilemättä monet asiat ovat täällä tutulla tavalla samankaltaisia. Mutta täällä ovat tietenkin omat paikalliset piirteensä, omat tilansa ja tarpeensa sekä omat ihmisensä. Sinuun kohdistuu uusia haasteita ja odotuksia. Mutta sinulla on joustavuutta ja sitkeyttä, jonka varassa voit turvallisin mielin käydä uusien tehtävien pariin. Siitä todistaa se urheilullinen mieli, jolla olet alkanut käydä täällä työssä Lempäälästä asti polkupyörällä! Se on hyvä merkki, sillä se osoittaa, että annat asioille aikaa etkä käy niihin viime tingassa. Hämeessä ei hätäillä.

Kristuksen kirkko pysyy, koska se on Jumala vaikutusta. Jumala vaikuttaa sanansa välityksellä. Urjalan seurakunta on kutsunut Olli Luhtaselan kirkkoherraksi, mutta viime kädessä pappisvirkaan tulemisessa on kyseessä Jumalan valinta. Jumala kutsuu, varustaa lahjoillaan ja lähettää tehtävään. Sinä, Olli, voit tänään hyvin muistaa niitä rukouksia ja lupauksia, jotka on lausuttu silloin, kun sinut aikoinaan vihittiin papiksi ja lähetettiin ensimmäiseen virkaasi. Samat Jumalan lupaukset kannattelevat sinua nyt myös uudessa virassa.

Kirkkoherra asetetaan virkaan apostolisen perinteen mukaisesti kätten päällepanemisella ja rukouksella. Pyydän nyt notaaria lukemaan tuomiokapitulin antaman viranhoitomääräyksen.

New Delhin kokouksen teemana oli Jeesus Kristus, maailman Valo, ja kokouksen ensimmäinen jaosto käsitteli todistusta, toinen palvelua ja kolmas ykseyttä. Vuonna 1962 ilmestyneessä Seppo A. Teinosen suomennoksen otsikossa nämä kolme on kuitenkin laitettu seuraamaan toisiaan muodossa Ykseys, palvelu ja todistus, mutta ehkä vain kielen sointuisuuden vuoksi. Vai onko näillä käsitteillä keskinäinen järjestys, joka noudattaa tiettyä teologista logiikka? Voisi ajatella, että lähtökohtana oli kirkko kokoontuvana ihmisyhteisönä, jonka tehtävä on todistaa uskosta ja palvella maailmaa. Sisältyyhän Johanneksen evankeliumissa Kristuksen rukoukseen Getsemanessa ykseyden ja todistuksen tietty suhde; ”että he olisivat yhtä ja maailma uskoisi” (Joh. 17).

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vuonna 2010 hyväksyttyyn lähetysstrategiaan sisältyi teologinen perusteluosa kirkon missionaarisesta olemuksesta ja tehtävästä. Sen mukaan lähetys perustuu kolmiyhteisen Jumalan toimintaan maailmassa. Lähtökohta on Jumalan olemuksessa, Kolminaisuuden persoonien yhteydessä ja rakkaudessa. Jumala toteuttaa pelastavan työnsä kirkon ja sen armonvälineiden, sanan ja sakramenttien kautta. Kirkon elämä on lähetettynä olemista. Sen on oltava jatkuvasti liikkeellä, ylitettävä ja murrettava raja-aitoja, jotka erottavat ihmisiä Jumalasta ja toisistaan. Sen on kutsuttava ihmisiä Kristuksen yhteyteen.

Vuonna 2018 julkaistu uusi lähetyksen peruslinjaus pyrki kuvaamaan kirkkoa aiempaa dynaamisemmin muuttamalla asiakirjan avauslauseiden järjestystä. Nyt puhuttiin kirkosta ensin liikkeelle lähetettynä Jumalan kansana ja vasta sitten mainittiin kirkon ykseys. Ilmaisuja vaihdettiin suorempiin ja olla-verbillä rakennettuja lauseita vähennettiin. Samalla siirrettiin painopistettä kirkon olemuksesta sen tekemiseen.

Viimeisin versio Yhteinen todistus 2023 hyväksyttiin vuonna 2022. Sen lähtökohtana on kirkon missionaarinen tehtävä. Sen mukaan kirkko ”on olemassa, koska sillä on tämä tehtävä” ja kirkon ”tulevaisuus on sidottu tämän tehtävän toteuttamiseen”.  Asiakirja nostaa lähetyksen avainasemaan kirkon olemiselle ja torjuu näin tulkinnan, jonka mukaan lähetys olisi valinnainen, vapaasti otettavissa tai jätettävissä oleva asia. Samalla kuitenkin näyttää tapahtuneen siirtymä kirkon missiosta mission kirkkoon. Missio ei ole seuraus kirkon olemisesta vaan se on ensisijainen itse olemiseen nähden. Monesti kuullun iskulauseen mukaan ”kirkolla ei ole lähetystä vaan lähetyksellä on kirkko”.

Edellinen versio lähetyksen peruslinjauksesta lähti liikkeelle kysymyksestä ”mikä kirkko on” ja eteni siitä kirkon lähetystehtävään, joka puolestaan perusteltiin osallistumisena Jumalan lähetykseen (missio dei).  Uudempi aloittaa perustehtävästä julistaa Kristusta ja sitoo sen jälkeen kirkon olemassaolon tämän mission palvelemiseen ja osallistumiseen Jumalan lähetykseen. Asiakirjan sisäinen logiikka osallisuutena Jumalan työhön on sama, vaikka esittämisjärjestys on toinen. Näkyviin tulee selvemmin, että mission perustana ei ole kirkko vaan Kristus. Kirkko ei myöskään ole mission päämäärä. Lähetyksen tarkoituksena ei ole kirkon kasvaminen omana tavoitteenaan, ei jäsenmäärän kasvun eikä kääntymysten arvioidun määrän merkityksessä. Tavoitteena on Jumalan valtakunnan edistyminen sellaisena, kuin se on tullut ilmi Jeesuksen opetuksessa, esimerkissä ja kokonaisvaltaisessa tehtävänannossa.

Myös näitä versioita edeltänyt lähetysstrategia sitoi kirkon, sen tehtävän ja kaiken perustana olevan Jumalan lähetyksen yhteen. Vuonna 2010 hyväksytty strategia oli teologisilta perusteiltaan silti laajempi kuin myöhemmät linjaukset. Se esitti erittelevämmän kolminaisuusopillisen perustelun Jumalan persoonien työn osalta. Kirkon mission kokonaisvaltaisuus kuvattiin laajemmin osallistumisena Jumalan työhön Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä.

Suomalaisissa lähetysstrategioissa on 2010- ja 20-luvuilla tapahtunut kehitys, jossa todistus saa aluksi perustelunsa kirkon olemuksesta, tai viime kädessä Jumalasta, mutta myöhemmin asetelma kääntyy toiseen järjestykseen. Tässä se on seurannut kansainvälistä ekumeenista missiologian kehitystä.

Voidaan pohtia, missä määrin tämä herättämäni kysymys on vain paluuta keskiaikaiseen filosofiseen ongelmaan olemisen ja tekemisen suhteesta – agere sequitur esse vai päinvastoin – ja onko ollenkaan asianmukaista puhua ontologiaan viittaavalla kielellä sellaisesta kontingentista rakenteesta kuin mikä kirkko ihmisten kokouksena ja heidän välisenään yhteytenä on. Näyttää kuitenkin siltä, että eräissä viimeaikaisissa kirkko-oppia ja missiologiaa yhdistävissä asiakirjoissa kirkko saa olemisen oikeutuksensa tehtävästään käsin. Kirkon tarkoituksena pidetään lähetyksen ja palvelun toteuttamista maailmassa.

Kesäkuussa 2012 Faith and Order -komissio sai valmiiksi kolmannen version pitkään laatimastaan kirkko-opillisesta tekstistä. Kirkon olemista ja tekemistä oli soviteltu yhteen sen aiemmissa versioissa. The Nature and Purpose of the Church vuodelta 1998 oli ensin hioutunut muotoon The Nature and Mission of the Church vuodelta 2005. Niistä eroten viimeisin laitos The Church: Towards a Common Vision ei enää kuvannut kirkon tarkoitusta tai tehtävää seuraamuksena sen olemuksesta. Lähetys oli nostettu asiakirjan alkuun määrittämään kaikkea, mitä kirkosta sanotaan. Lähtökohtana ei kuitenkaan ollut kirkon oma missio vaan osallistuminen kolmiyhteisen Jumalan missioon. Kirkolla on paikka Jumalan suunnitelmassa, jota hän kolmessa persoonassaan toteuttaa.

Asiakirjan The Church mukaan kirkon tehtävänä on olla jumalanpalvelusta viettävä yhteisö, johon uudet jäsenet otetaan kasteessa ja jossa julistetaan sanaa ja vietetään ehtoollista sekä ohjataan uskovia noudattamaan kaikkea, mitä Jeesus käski noudattaa. Asiakirjassa liitytään Jeesuksen Nasaretin synagogassa lukemaan ohjelmanjulistukseen (Luuk. 4). Sen pohjalta myös kirkon kutsumus on julistaa evankeliumia ja elää solidaarisuudessa köyhien kanssa sekä puhua heidän puolestaan ja vastustaa heitä sortavia voimia. Tätä kirkko toteuttaa nimenomaan ihmisistä koostuvana yhteisönä.

Lähetyksen nousu asiakirjan ensimmäiseksi kohdaksi ja sille suunnan osoittavaksi ei tapahtunut itsestään vaan oli tulos opillisia kysymyksiä käsittelevän F&O-komission sekä Maailman lähetyksen ja evankelioimisen komission (Commission for World Mission and Evangelism) eli CWME:n yhteistyöstä. Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokoukseen 2013 valmistui lähetysasiakirja Together towards Life: Mission and Evangelism in Changing Landscapes. Sitä valmistellut CWME oli työssään ottanut huomioon kansainvälisen karismaattisen liikkeen nousun globaaliksi kristinuskon muodoksi, ja lähetystä tarkastellaan siinä erityisesti kolmannen uskonkappaleen näkökulmasta. Asiakirjaa läpäisee ajatus Pyhän Hengen muutosta aikaansaavasta voimasta.

Vastaavasti kuin CWME oli vaikuttanut lähetysteologiaan asiakirjassa The Church, myös F&O vaikutti kirkko-oppiin Together towards Life -asiakirjassa. Edellinen Kirkkojen maailmanliiton lähetyslinjaus oli sivuuttanut lyhyesti kirkon olemuksen ja merkityksen Jumalan pelastavan työn välikappaleena ja puhunut enemmän lähetystyöstä kirkkojen yhteistyön, niiden uudistumisen ja kasvun kannalta. Uusi linjaus sijoittaa jo johdannossaan lähetyksen Jumalan kolmiyhteyttä ylläpitävään rakkauteen, jossa kirkko on lähetetty maailmaan. Kirkko on Jumalan lahja maailmalle siinä tarkoituksessa, että maailma transformoituisi Jumalan valtakunnan kaltaisuuteen. Together towards Life tähdentää, että kirkko syntyi lähetystä varten ja on olemassa juuri lähetyksessä. ”Jos kirkko ei tee lähetystyötä, se lakkaa olemasta kirkko.” Koska Jumalassa ja hänen työssään on ykseys, on myös kirkon ykseys olennainen lähetyksessä. Kirkkojenvälisten dialogien tähtäimessä on ollut näkyvä ykseys, mutta asiakirjan mukaan juuri ”ykseys lähetyksessä on perusta kirkkojen näkyvälle ykseydelle”.

The Church: Towards a Common Vision ei kuitenkaan määrittele kirkkoa lähetyksestä käsin, sillä kirkon perusta on Jumalassa ja hänen lähetyksessään. Kirkon lähetys perustellaan Jumalan suunnitelmasta. Aiempien versioiden mukaan lähetys esitettiin seuraamuksena kirkon olemuksesta; nyt on vältetty olemuksen ja tehtävän irrottaminen toisistaan. Asiakirja alkaa Jumalan missiolla, jota varten hän on luonut kirkon olemaan valtakuntansa merkki ja palvelija. Ei yritetä sanoa, miltä kirkon tulisi näyttää ja mitä sen tulisi tehdä, vaan millainen Jumala on ja mitä varten Jumala on kirkon asettanut. Kirkko olemisessaan ilmaisee, millainen Jumala on rakkauden ja ykseyden pyhänä Kolmiyhteytenä, ja myös kirkolla palvelijana tulee olla sama rakkauden ja ykseyden muoto.

Kirkon olemuksen ja tehtävän yhteen sitominen on tärkeä osa ekumenian ja missiologian kehityksessä. Toista ei voi pitää toisen seurauksena, muuten käsitys toisesta vääristyy. Voidaan kuitenkin kysyä, mitä tälle liitolle vaikuttaa teologian ohella muiden tieteiden ja ennen muuta tekoälyn ja robotiikan kehittyminen. Nehän haastavat kiihtyvällä tahdilla useita niin henkisen työn kuin käytännön työn toimialoja. Kirkon missiossa on aina ymmärretty käyttää kunkin ajan uusia välineitä ennakkoluulottomasti. Teknologiset ratkaisut ovat palvelleet lähetystyössä aina kirjapainosta puhelimiin, elokuviin, radioon ja tietoverkkoihin asti. Mitä merkitsee tekoälyn tulo todistuksen, palvelun ja ykseyden kolmikolle?

Palvelu epäilemättä sujuu, jos kyse on joidenkin ihmiskuntaa hyödyttävien tehtävien suorittamisesta, nälänhädän lievittämisestä, sairaiden hoidosta tai muusta, missä nyt vain tarvitaan käsipareja. Mutta jos palvelussa onkin kysymys ihmisten kohtaamisesta, sujuuko sellainen koneelta? Tiettävästi moni kotiinsa sidottu puhuu mieluummin edes hoivarobotille kuin olisi aivan yksin. Vaikkei kone ole elävä olento, onhan se parempi kuin ei mitään. Mutta voiko kone korvata ihmisen, kun kyse on todistuksesta uskosta? Epäilemättä kone voi toistaa evankelioivia iskulauseita ja lausua oppimiaan siunauksia. Tällaisia automaatteja on jo hyvän aikaa esitelty erilaisilla messuilla, joskaan tuskin messuissa.

Viime viikolla vihittiin Etelä-Koreassa robotti buddhalaiseksi munkiksi. Ehkä kyseessä oli lähinnä robotteja kehittävän ja valmistavan yrityksen mainoskikka, mutta kyllä se hyvän kysymyksen herättää. Harjoittaako robotti uskontoa, vai toimittaako se vain rituaaleja? Uskooko se vai noudattaako se vain ohjelmoijansa määräyksiä? Onko sillä vapautta epäillä ohjelmoijaansa? Edellyttääkö uskonnon harjoittaminen jotain sielun kaltaisuutta, vähintäänkin sitä, että kyseessä on elävä olento? Tekoäly voi kirjoittaa rukouksen, mutta voiko se rukoilla? Se voi säveltää ja sanoittaa virren, mutta voiko se ylistää Jumalaa? Ehkä sen tuote muuttuu uskonnon harjoittamiseksi vasta, kun joku ihminen sen lukee, kuulee tai laulaa.

Tekoäly voi julistaa, mutta voiko se olla uskottava? Se voi tiettävästi olla petollinen, mutta ei moraalisessa mielessä. Se poimii käyttämästään tekstimassasta sinisilmäisesti jotain todeksi päättelemäänsä ja voi myöntää erehdyksensä ja korjata virheensä, mutta voiko se tunnustaa rikkoneensa mitään eettisessä mielessä? Voiko robotti synnyttää rakkautta, tietokone vahvistaa toivoa? Jos mission tarkoituksena on edistää Jumalan valtakuntaa niin hengellisessä kuin ruumiillisessa mielessä, voiko persoonaton laite tai tietokoneohjelma toteuttaa sitä niin kuin persoonista koostuvan ihmisyhteisön on tarkoitus?

Ekumeenisen liikkeen kolmesta funktiosta ykseys ainakin tavoitteena vaikuttaa edellyttävän persoonien keskinäistä vuorovaikutusta, koska lähtökohtana on Jumalan kolmen persoonan välinen yhteys. Kirkko on saman sakramentaalisen elämän jakamista Pyhässä Hengessä. Mutta ilmeisesti myös todistus ja palvelu Jumalan työnä ja kirkon funktioina edellyttävät kokoontuvaa ihmisyhteisöä. Kristinusko on ruumiillinen uskonto; sen ytimessä on usko keskushahmonsa ruumiilliseen ylösnousemukseen. Sen rituaalit sisältävät aineellisia veden, leivän ja viinin elementtejä ja ihmisen koskettamista kätten päällepanemisessa. Uskontoa harjoitetaan kokoontuvassa ihmisyhteisössä, mistä virtuaalinen läsnäolo voi antaa vain kapean kokemuksen. Tekoälyn hälventäessä ihmisen ja koneen rajaa tulisi missiologiassa huomion tästä näkökulmasta kääntyä selvemmin asettamaan kirkkona oleminen sen tekemisen edelle.

Eräs mies väkijoukosta sanoi Jeesukselle: »Opettaja, käske veljeäni jakamaan perintö minun kanssani.» Jeesus vastasi: »Hyvä mies, onko minut muka nimitetty teidän tuomariksenne tai pesänselvittäjäksenne?» Sitten hän jatkoi: »Varokaa ja välttäkää kaikenlaista ahneutta. Ihmisen elämä ei riipu hänen omaisuudestaan, vaikka sitä olisi paljonkin.»

Jeesus esitti heille vielä vertauksen: »Erään rikkaan miehen maa tuotti hyvin. Hän mietti mielessään: ’Minulla ei ole paikkaa, johon kokoaisin satoni. Mitähän minun pitäisi tehdä?’ Hän päätti: ’Näin minä teen: Puran nykyiset varastorakennukset ja rakennan tilalle suuremmat. Kokoan niihin kaiken viljani ja koko muun omaisuuteni. Sitten sanon itselleni: Sinulla on paljon omaisuutta, ja siitä riittää vuosikausiksi. Ota rennosti, syö, juo ja pidä hauskaa.’ Silloin Jumala sanoi hänelle: ’Typerys! Tänä yönä menetät henkesi. Kuka saa kaiken, mitä olet itsellesi koonnut?’ Näin käy sen, joka kerää rikkauksia itselleen eikä Jumalan luokse.»

Rakkaat kristityt, evankeliumin sanomaa kuulemaan kokoontunut juhlakansa. Äsken lukemani evankeliuminkäännös on koekäytössä ja saattoi joiltain kohdin kuulostaa vieraalta. Mutta sanoma oli epäilemättä tuttu: maallisia rikkauksia kokoamalla ei voi saada elämäänsä turvaa. Aarteet on koottava Jumalan luokse taivaan valtakuntaan.

Tämä sanoma on ihmiselle yleensä itsestään selvä. Sen tekee meille vastaansanomattomalla tavalla kirkkaaksi se totuus, että kukaan ei elä ikuisesti, vaan kerran päättyvät kaikkien päivät. Käärinliinoissa ei ole taskuja, sanotaan. Mitään ei voi ottaa mukaan rajan tuolle puolen, vaan arkkuun puetaan ihminen yksinkertaiseen asuun. Muinaisaikaisissa hautajaisissa saattoi olla toisin. Suomessakin ovat arkeologit löytäneet vainajan jäänteiden joukosta arvoesineitä, tai vain käyttöesineitä. Sellaisista ajateltiin olevan hyötyä kuolleiden valtakunnassa. Rikkaita ja maan mahtavia on maailman sivu haudattu myös mahtinsa merkkien kanssa; joko niin, että hautaan mukaan laitetaan aarteita tai niin, että hautamonumentista itsestään tulee vallan ja rikkauden vertauskuva. Mutta yhtä kaikki; ihmisestä jää ainoastaan muisto, joka sekin haalistuu, kun kukaan ei sitä enää muista.

Tämä on ihmisille hyvin tuttua eikä meitä ehkä säväytä, millä sanalla raamatunkäännöksessä Jeesus puhuttelee ihmistä, joka ei ota sitä huomioon. Agricola antoi Jeesuksen lausua ”Sinä tompeli”, vuoden 1776 Bibliassa Jeesus sanoo ”sinä tyhmä”, vuoden 1938 Raamatussa ”sinä mieletön”, nykyisessä v. 1992 Kirkkoraamatussa ”sinä hullu” ja nyt, v. 2020 Uudessa testamentissa ”typerys”. Sukupolvien yli lienee tullut selväksi, että onnellisuutta ei ole viisasta yrittää rakentaa omaisuuden varaan.

Silti me tarvitsemme jotain, minkä varassa voidaan mennä huomiseen tai ensi vuoteen tai lastemme ja lastenlastemme tulevaisuuteen. Kyse ei siis ole siitä, etteikö elämässä tarvita varautumista ja niin ollen myös aina jonkinlaista vaurastumista. Kyse on siitä, mitä ihminen pitää elämänsä päämääränä. Onko se lepo ja huolettomuus omaisuuden varassa vai turvallisuus ja luottamus Jumalan varassa?

Jeesusta puhutellut mies pyysi apua melko tavallisessa ongelmassa. Ehkä hän ei edes ollut mikään rikkauksien tavoittelija, kunhan vain halusi, että tasataan oikeudenmukaisesti isän kodista jäänyt perintö. Siinä saattoi olla kysymys miehen koko toimeentulosta, jos piti tasata vaikkapa maatila veljen kanssa. Onhan vastaavia tapauksia meidänkin aikanamme ja meidän maassamme. Vanhemmilta jäänyttä perintöä ei jostain syystä saada jaetuksi. Se voi olla vaikkapa maalla sijaitseva lapsuuden koti, jonka kaikki sisarukset haluavat säilyttää vapaa-ajan asuntonaan, mutta kukaan halua asua siellä ja pitää siitä huolta. Perinnönjako pysähtyy seuraavaan sukupolveen asti, kunnes ne ovat poistuneet ajan rajan taa, joilla oli paikkaan henkilökohtainen tunneside. Mutta mitä enemmän jakajia, sitä työläämpää on asiasta sopia serkusten kesken. Ymmärrettävää, että evankeliumin mies pyytää Jeesukselta apua, onhan tämä viisaan ja luotettavan opettajan maineessa.

Mutta Jeesus ei ryhdy pesänselvittäjäksi. Hän ei ala veljesten väliseksi tuomariksi. Ei häneltä saada suoranaista neuvoa meidänkään hallituksessamme käynnissä olevaan keskusteluun perintöverosta. Jeesuksella on muuta asiaa: ”Varokaa ahneutta!” Tämä kehotus merkitsee paljon kauaskantoisempaa tulevaisuuteen valmistautumisesta kuin yhden sukupolven omaisuuden kohtaloa. Hän puhuu jokaisen sukupolven elämän kokonaissuunnasta. Mitä jättävät isät ja äidit perinnöksi lapsilleen, omaisuuttako vai jotain tärkeämpää? Onnellinen se, jonka ei tarvitse viimeisenä päivänään kuulla Jumalan sanovan ”sinä tomppeli” kaiken sen omaisuuden keskellä, jota on onnistunut kokoamaan.

Ei voinut Jeesuksen kertomuksen rikas mies taata tulevaisuuttaan, vaikka hyvä sato sai hänen varastonsa täyteen. Se kuitenkin houkutteli hänet kuvittelemaan, että tästä se onnellinen elämä lopulta alkaa. Hänen peltonsa hyvä sato oli kuitenkin riippuvainen monesta tekijästä, jotka eivät riippuneet yksin hänen omasta työstään, saati rikkaudestaan. Se oli riippuvainen säistä ja muista ihmisen vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella olevista asioista, sateesta ja paisteesta sekä heinäsirkkojen poissaolosta. Niiltä osin hänen onnensa oli vain sattumaa ja elämän onnenkauppaa, joka voisi olla poissa jo seuraavana vuonna. Jos katovuodet toistuvat, hänenkin varastonsa tyhjenevät. Samoin voi käydä muissakin elinkeinoissa.

Ihminen voi monista vaivalloisista yrityksistään huolimatta joutua taloudellisiin vaikeuksiin. Parhaillaan on maassamme paljon työttömyyttä, osattomuutta ja varattomuutta, eikä niistä voi syyttää yksin asianomaisia itseään. Ei pienituloisuus tavallisesti ole mikään oma valinta tai laiskuuden tulos. Elämässä voi olla vastoinkäymisiä, sairautta ja onnettomuuksia. Eivätkä ole lähtömahdollisuudetkaan kaikilla samat. Joillakin on jo perustalla perittyä omaisuutta. Ehkä sellaisesta oli kyse myös Jeesuksen luo tulleen miehen toiveessa saada veljensä kanssa sovussa jaetuksi.

Osaammeko me rakentaa elämämme sillä tavoin, että sukupolvi toisensa jälkeen ei mene samaan ansaan ja yritä tulla onnelliseksi rikkauksilla? Osaammeko olla sellaisia Jumalan rakkauden ja huolenpidon todistajia, että elämässä sukupolvesta toiseen kestävämmät asiat näyttäytyvät tärkeinä myös omalle sukupolvelle? Jos olemme perineet uskon Jumalaan, oppineet kotona rukoilemaan, kuulemaan sanaa ja käymään kirkossa, tai osallistumaan seurakunnan toimintaan, osaammeko välittää sen lapsillemme ja edelleen lapsenlapsillemme?

Elämää ei tule elää itsekkyydessä, vaan se tulee kokonaisuudessaan nähdä valmistautumisena Jumalan valtakunnan koittamiseen. Kristuksen seuraajien tehtävänä on käyttää saamiaan lahjoja lähimmäisen hyväksi niin, että mahdollisimman moni voisi kerätä rikkauksia Jumalan luo. Tänään tässä messussa siunataan työntekijöitä lähetystyöhön. Messun alussa esitelty pariskunta omistaa elämänsä Kristuksen rakkaudesta todistamiseen. Se on kutsu meille kaikille, mutta nyt käymme alttarin ääreen siunaamaan näitä lähettejä.

Gideonien työ Raamattujen jakajina on kansainvälisesti tunnustettu ja merkittävä vastuutehtävä Jumalan sanan palveluksessa. Järjestössä luotetaan Jumalan sanan omaan voimaan, joka voi ihmisessä vaikuttaa, kun hän lukee saamaansa tai löytämäänsä Raamattua. Jumalan Pyhä Henki puhuu sanan kautta. Sen ovat monet Gideonien Uusia testamentteja ja Raamattuja lukeneet saaneet kokea.

Järjestön nimi muistuttaa Vanhan testamentin Tuomarien kirjan Gideonista, joka sotapäällikkönä voitti vihollisensa. Tunnuskuva, ruukku ja soihtu, viittaa Tuomarien kirjassa kerrottuun tapaukseen. Siinä Gideon osoitti neuvokkuutta ja päättäväisyyttä, ja vaikka hänen väkensä oli pieni, hän oveluudellaan voitti suuren vihollisjoukon. Ruukkuihin kätketyillä soihduilla sekä torvilla hän säikäytti sen pakoon (Tuom. 7:16-22). Ehkä Gideonien tarkoituksena on mennä vaikeuksia päin samanlaisella rohkeudella ja neuvokkuudella.

Tänä iltana tekee mieli muistaa myös toista Gideon-kertomusta Tuomarien kirjasta. Nimittäin kirjan kuudennessa luvussa Gideon tarjoilee herkullisen aterian, joka kuvaillaan aika yksityiskohtaisesti! Ehkä se sopii tämän illan juhla-aterian yhteyteen? Tässä on kyseessä kertomus Gideonin kutsumisesta kansansa vapauttajaksi. Hänen luokseen saapuu Jumalan sanansaattaja, enkeli, joka kertoo Jumalan lähettävän hänet tähän tehtävään. Gideon estelee, hän sanoo, että aina ennen Jumala auttoi, mutta missä hän on nyt? Gideon vastustelee vedoten heikkouteensa ja vähäiseen sukuunsa ja päättää sitten pyytää luokseen tulleelta jotain merkkiä siitä, että hänet on valittu.

Gideon pyytää enkeliä odottamaan, kun hän laatii ruokauhrin. Sitten hän kokkaa aterian lihoineen, leipineen ja liemineen ja tuo ne astioissa ruokauhrina enkelin eteen. Huomattakoon, että välillä tästä enkelistä puhutaan itse Herrana, siis Jumalana, joka on tullut Gideonin luo ja puhuu hänen kanssaan. Enkeli ei ryhdykään syömään vaan kehottaa laittamaan tarjotut ruoat kalliolle. Sitten hän koskettaa niitä sauvallaan, kalliosta nousee liekki ja ne syttyvät tuleen. Samassa enkeli katoaa, ja Gideon kauhistuu sitä, että hän on keskustellut näin Jumalan kanssa. Tässä Gideon saa havaita, että Jumalalle kelpaa polttouhri, sillä Jumala vakuuttaa hänelle, ettei hän kuole (Tuom. 6:12-23).

Uskonnollisessa käyttäytymisessä uhraamisen kaavana ajatellaan yleensä olevan, että kun minä annan sinulle, sinäkin annat minulle, latinaksi do ut des. Näin on yritetty turvata jotain jumaluuden käsissä olevaa, vaikka sitten hyvä sato tai metsästysonni. Metsän tai pellon jumalalle on tuotu jotain, jotta sitten vastineena saataisiin jotain elämälle tarpeellista.

Raamatussa uhri on kuitenkin Jumalalle kunnioituksen osoittamista, ei Hänen hyvittämistään. Häneltä ei voi ostaa mitään ikään kuin vaihtokaupalla. Uhrit ovat Vanhassa testamentissa Jumalan kiittämistä hänen uskollisuudestaan ja lahjoistaan.

Mutta Gideonin ruokauhri on myös merkki hänen epävarmuudestaan ja samalla kuitenkin merkki hänen uskostaan. Hänellä oli epäilystä ja epävarmuutta mutta kuitenkin uskoa lähteä keskusteluun Jumalan kanssa ja pyytää Jumalalta jotain. Hän halusi saada merkin vakuudeksi ja tulikin sen mukaisesti kokemaan, että Jumala kutsui häntä sanallaan ja piti myös huolta kutsumastaan. Saatatte muistaa, että Gideonin kerrotaan samassa Tuomarien kirjan luvussa pyytäneen Jumalalta merkkiä vielä kaksikin kertaa, nimittäin asettamalla kuivia villoja yöksi ulos katsoakseen, kostuvatko ne, jos maa pysyy kuivana ja seuraavana yönä vielä toisinpäin, pysyvätkö villat kuivina, jos maa kostuu (Tuom. 6:36-40). Hän yritti asettaa ehtoja Jumalalle.

Mutta tänään nauttimamme Gideon-järjestön ateria ei ole ollut meiltä vieraille annettu ruokauhri lahjojen saavuttamiseksi. Se on ollut merkki rakkaudesta Jumalan sanaa ja sen levittämistä kohtaan. Sanan jakamisessa ei voi asettaa ehtoja, ikään kuin testata Jumalaa, kannattaako se ja vasta sitten päätellä, ryhdytäänkö siihen. Ei, vaan Jumalan sanaa tulee julistaa uskossa siihen, että Jumala itse toimii sen välityksellä. Uusia testamentteja ja Raamattuja levitetään siinä uskossa, että niitä luetaan ja Pyhä Henki niiden kautta puhuu. Jumala käyttää sanaa välikappaleenaan. Vanhat luterilaiset opettajat sanoivatkin Raamatun sanan olevan Jumalan vaunu, vehiculum dei, joilla Jumala ajaa. Siinä sanassa on merkki, että Jumala on Pojassaan myös meidän rakas Isämme.

Rukoilemme.

Pyhä Jumala, rakas Taivaallinen Isä. Sinä puhut meille Raamatussa, sillä sinä olet elävä Jumala ja sinun sanasi elää Henkesi voimasta. Me kiitämme siitä, että olet antanut ikuisen Sanasi syntyä ihmiseksi, olet lähettänyt Poikasi Jeesuksen meidän veljeksemme ja vapahtajaksemme. Kiitämme pelastuksesta, jonka olet koko ihmiskunnalle hänessä valmistanut. Rukoilemme: anna pyhän sanasi levitä yli koko maanpiirin ja synnyttää uskoa ja kuuliaisuutta Herraamme Kristusta kohtaan. Siunaa myös meidän työmme hänen valtakuntansa palveluksessa. Amen.

Jeesus sanoo:
”Minä olen tosi viinipuu, ja Isäni on viinitarhuri. Hän leikkaa minusta pois jokaisen oksan, joka ei tuota hedelmää, mutta jokaisen hedelmää tuottavan oksan hän puhdistaa liioista versoista, jotta se tuottaisi hedelmää entistä enemmän. Te olette jo puhtaat, sillä se sana, jonka olen teille puhunut, on puhdistanut teidät. Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Eihän oksa pysty tuottamaan hedelmää, ellei se pysy puussa, ja samoin ette pysty tekään, ellette pysy minussa.
Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään. Joka ei pysy minussa, on kuin irronnut oksa: se heitetään pois, ja se kuivuu. Kuivat oksat kerätään ja viskataan tuleen, ja ne palavat poroksi.
Jos te pysytte minussa ja minun sanani pysyvät teissä, voitte pyytää mitä ikinä haluatte, ja te saatte sen. Siinä minun Isäni kirkkaus tulee julki, että te tuotatte runsaasti hedelmää ja niin osoitatte olevanne opetuslapsiani. Niin kuin Isä on rakastanut minua, niin olen minä rakastanut teitä. Pysykää minun rakkaudessani. Jos noudatatte käskyjäni, te pysytte minun rakkaudessani, niin kuin minä olen noudattanut Isäni käskyjä ja pysyn hänen rakkaudessaan.”

Rakkaat kihniöläiset. Tähän messuun olemme kokoontuneet poikkeuksellisesti kirkon sijasta siunauskappeliin. Tänne on tultu hautausmaan poikki, asteltu kappelin ovelle samaa hiekkakäytävää pitkin, jota monet teistä ovat ehkä useammankin kerran kulkeneet hiljaisissa saatoissa kappelista ulos haudalle. Tänään messun jälkeen kuljemme toisenlaisessa saatossa kappelin ovelta muistolehtoon siunaamaan sitä käyttöön. Tämän päivän kulkueemme on toisenlainen; siihen ei sisälly hyvästijättöjä eikä surua, vaan päinvastoin iloa ja kiitosta siitä, että kaunis hautausmaan alue on valmiina käyttöön.

Mikä olisikaan parempi ajankohta siunata hautausmaa käyttöön kuin tämä kesän alku? Luonto uhkuu talven alta herännyttä elämää, linnut laulavat, maa hohtaa vihreyttä ja puiden lehdet ovat herkän vaaleanvihreitä. Kaikessa näkyy, miten elämä on vahvempi kuin kuolema. Koko luomakunta kauneudellaan julistaa Jumalan suuria tekoja, ja niitä me otamme kiitoksella vastaan ja uskomme, että mekin olemme osa Jumalan luomakuntaa.

Kesän alkuun osuu aina kirkkovuodessa Pyhän Kolminaisuuden päivä. Se on taitekohta kirkkovuoden kahden erilaisen puoliskon välissä. Kun kirkkovuosi alkaa adventista, sen pyhäpäivät talven ajan tänne kesän korvalle saakka käsittelevät sitä, millainen Jumala on. Tästä alkaa toinen puolisko, joka kertoo siitä, mitä Jumala ihmiseltä tahtoo. Edellistä kutsutaan juhlapuoliskoksi, koska siihen osuvat suuret juhlapyhät joulu, pääsiäinen ja helluntai. Jälkimmäistä puolta vuotta kutsutaan kekseliäästi juhlattomaksi puoliskoksi; tästä alkavan puolen vuoden pyhät kääntävät katseen siihen, miten ihmisen tehtävänä on elää Jumalan lapsena. Edellisen puolen vuoden pyhät julistavat, että Jumala on Isä, Poika ja Pyhä Henki, ja että Hän yhtenä Jumalana toimii kolmessa persoonassa ja tekee suuria pelastustekoja, kukin persoona omalla tavallaan. Tästä eteenpäin puhuvat päivien Raamatun lukukappaleet siitä, millä tavoin ihmisen tehtävänä on liittyä Jumalan työhön maailmassa. Tänään olemme nivelkohdassa; tänään puhutaan Jumalan kolmiyhteydestä, siitä, miten ihminen ei kykene määrittelemään Jumalaa ihmisjärjen avulla, vaan ainoastaan uskomaan ja turvautumaan häneen, ylistämään ja palvomaan häntä sekä rukoilemaan häntä avuksi.

Jumala säilyy ihmiseltä salattuna, mutta hän kertoo itsestään sen verran, kuin ihmisen on tarpeellista tietää ja ymmärtää voidakseen palvoa ja rukoilla häntä. Tänään, kun menemme siunaamaan muistolehtoa, Jumala raottaa meille salaisuuksiensa verhoa ja paljastaa olevansa ensinnäkin Isä Luoja, kaiken elämän Antaja, ja toiseksi Poika Lunastaja, syntiemme sovittaja ja haudasta ylös noussut kuoleman Voittaja, ja kolmanneksi Pyhä Henki, uskon synnyttäjä ja rohkaisija, joka alati kutsuu meitä luottamaan Jumalaan huolimatta siitä, että emme häntä näe emmekä voi häntä saada mahtumaan ymmärrykseemme. Hän on yksi, mutta kuitenkin kolme, ja hän on sitä juuri meitä varten. Meille hän kertoo itsestään, koska kaikista olennoista juuri ihminen kykenee uskomaan häneen ja vastaamaan hänen kutsuunsa.

Päivän evankeliumissa Jeesus puhuu Jumalasta, Isästään, puutarhurina, joka pitää huolta viiniköynnöksen asiallisesta kasvusta ja hedelmän tuottamisesta. Se on vertauskuva sekä Jumalan työstä että ihmisen työstä. Ihmisen tehtävänä on pysytellä Jumalan yhteydessä, antaa hänen elämänsä virrata meihin niin kuin virtaa neste maan sisältä juurista kaikkeen kasvavaan. Kaikki tämän kappelin ympäristön kasvit kertovat samasta: tulee olla rungon ja juurten kautta yhteydessä veteen, että elämä saisi kasvin kukoistamaan.

Jeesuksen vertauksessa kyseessä on viiniköynnös, josta puutarhuri poistaa turhat rönsyilevät oksat ja lehdet. Sellaiset vain kuluttavat kasvin voimaa, kun sen pitäisi tuottaa rypäleitä. Samoin ihmisen elämässä: kaikki tarpeeton ja ihmistä kuluttava estää häntä tuottamasta hyvää hedelmää, kun hänen aikansa ja voimansa menee merkityksettömissä kinasteluissa ja toisten kadehdinnassa.

Viime vuosina on viiniköynnöksen kasvattaminen tullut monen suomalaisenkin harrastukseksi, vaikka tuo kasvi vaatiikin aurinkoa enemmän kuin lyhyt kesämme ehtii tarjota. Moni on kuitenkin saanut sen tuottamaan rypäleitä pihassaan, kun on sitä oikein hoitanut. Meidän kosteat kesämme saavat viinin kasvattamaan aika pöheikön suuria lehtiä; tiedän tämän, koska poikani on istuttanut sitä mökille. Pitäisi puutarhurin nähdä enemmän vaivaa ja karsia lehtiä ja versoja pois varjostamasta ja voimaa viemästä. Minun osuuteni on ollut vain ajaa ruohonleikkurilla vierestä, ja mokomat turhat kärhet jäävät helposti koneeseen kiinni! Ehkä pitää ottaa isännän rooli ja kerätä itse turhat osat pois poltettaviksi.

Jeesus sanoo olevansa viinipuu, tai paremminkin hän on se viiniköynnöksen runko, josta kaikki oksat saavat voimansa. Ne eivät tuottaisi hedelmää ilman yhteyttä runkoon. Mutta vaikka niillä on yhteys runkoon, ne helposti tuottavat vain sinänsä suuria ja näyttäviä, mutta tuloksen kannalta hyödyttömiä lehtiä ja aivan liikaa tarpeettomia versoja. Elämässä voivat monet sinänsä viehättävät ja kiinnostavat asiat vallata mielen niin, ettei tärkeille asioille jää aikaa eikä energiaa. Mutta miten niistä päästää irti, siinäpä pulma ja harjoitus jokaiselle.

Viime aikoina yleistyneet älypuhelimet esimerkiksi ovat niin koukuttavia aikavarkaita, että sitä pikkuista ikkunaa sormella siirtelemällä saa kulumaan monta tuntia tulematta hullua hurskaammaksi. Vaikka tästä puhutaan nyt paljon lasten ja nuorten ongelmana, on sama laite yhtä koukuttava aikuisenkin kädessä. Vähempikin selailu riittäisi, tunnustan.

Jeesus puhui arvojärjestyksessä, jossa tärkeintä on rakkaus. Siinä ihminen myös tuottaa hyvää hedelmää eikä hänen elämänsä ja kasvunsa huku kaikenlaiseen turhaan ja merkityksettömään. Jeesus sanoi: ”Pysykää minun rakkaudessani. Jos noudatatte käskyjäni, te pysytte minun rakkaudessani, niin kuin minä olen noudattanut Isäni käskyjä ja pysyn hänen rakkaudessaan.” Isä Jumala on rakkaudessaan lähettänyt Poikansa ihmiseksi, ja Poika on osoittanut rakkautta koko ihmiskuntaa kohtaan antamalla itsensä uhriksi. Hän lähettää omansa osoittamaan rakkautta, sitä rakkautta, jonka lähtökohtana on Jumalan rakkaus.

Me olemme Jeesuksen seuraajina osa samaa ketjua, tai samaa viiniköynnöstä, jonka alku on Jumalassa ja josta virtaa Jeesuksen kautta Jumalan rakkaus meihin ja meidän välityksellämme eteenpäin. Silloin myös elämämme voi kukoistaa niin kuin kesäinen luonto. Luoja on rakkaudessaan täyttänyt maan elämällä. Se pitää paikkansa myös hautausmaasta ja sen luonnosta, kaikista puista ja kukista, joita ihailemme. Mutta se pitää paikkansa myös niistä ihmisistä, jotka tänne on haudattu. Heihin Jumala antoi kerran elämän, ja heidät hän myös kerran kutsuu ylösnousemuksessa uuteen elämään. Hautausmaa ei ole Jumalaan luottavalle ihmiselle kuoleman vaan elämän puisto.

Hautausmaan puutarha, jota kohta menemme käyttöön siunaamaan ja jolle sittemmin kannamme poisnukkuneita rakkaitamme, voi myös julistaa meille Jumalan rakkautta. Kaikki, jotka tämän Kihniön siunauskappelin ympärillä levittäytyvässä puutarhassa vierailevat, voivat omaisiaan muistaen ajatella kaikkea sitä hyvää, jota Jumala jokaiseen ihmiseen on kätkenyt. Sellainen kutsuu myös itseä pysymään Jumalan rakkaudessa ja osoittamaan sitä toisille.

Me liitymme kolmiyhteisen Jumalan työhön uskossa ja rakkaudessa. Sen merkiksi nousemme nyt ylös ja yhdymme uskontunnustukseen.

Jeesus sanoi:
”Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni. Minä käännyn Isän puoleen, ja hän antaa teille toisen puolustajan, joka on kanssanne ikuisesti. Tämä puolustaja on Totuuden Henki. Maailma ei voi Henkeä saada, sillä maailma ei näe eikä tunne häntä. Mutta te tunnette hänet, sillä hän pysyy luonanne ja on teissä.
En minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne. Vielä vähän aikaa, eikä maailma enää näe minua, mutta te näette, sillä minä elän ja tekin tulette elämään. Sinä päivänä te ymmärrätte, että minä olen Isässäni ja että te olette minussa ja minä teissä. Joka on ottanut vastaan minun käskyni ja noudattaa niitä, se rakastaa minua. Ja minun Isäni rakastaa sitä, joka rakastaa minua, ja häntä minäkin rakastan ja ilmaisen hänelle itseni.”

Rakkaat kristityt. Helluntai on kirkkovuodessa Pyhän Hengen juhlapäivä. Samalla se on Kristuksen kirkon syntymäpäivä, päivä, jolloin kokoon tulemisesta tuli myös ulospäin suuntautumisen päivä. Apostolien teoista kuullussa kappaleessa siitä tuli Kristuksesta todistamisen päivä, jolloin monet vieraiden kansojen kielten ihmiset saivat kuulla hyvän sanoman ymmärrettävällä tavalla ja tulla Kristukseen uskoviksi.

Helluntai sopii erinomaisesti päiväksi, jolloin rukoillaan Pyhän Hengen voimaa uusille kirkon virkaan vihittäville. Tänään heitä varustetaan niillä hengellisillä lahjoilla, joita Pyhä Henki katsoo tarpeelliseksi heidän viroissaan. Me rukoilemme heille voiman ja rohkeuden lahjoja, mutta myös viisauden ja harkinnan lahjoja. Kumpaakin lajia he tarvitsevat työssään, sillä pelkkä harkinta ilman rohkeutta jättää ihmisen arkailemaan, ja pelkkä voima ilman viisautta tuottaa helposti vain vahinkoa. Mutta Pyhä Henki johdattaa sovittamalla näitä taitoja yhteen. Eri tilanteissa tarvitaan niiden taidokasta tasapainoa.

Kristuksen todistajana oleminen ei ole päämäärätöntä säntäilyä yhtään sen enempää kuin se on vain omalla patjallaan itsekseen istuskelua. Pyhä Henki laittaa liikkeelle. Hän kutsuu, varustaa ja lähettää. Henki antaa puhujalle sanoja suuhun, mutta opettaa myös kuuntelemaan avoimin korvin. Henki tekee herkäksi lähimmäisen äänelle ja hänen tarpeilleen samalla kun neuvoo kohtaamaan kaikkia Kristuksen rakkaudella.

Henki johdattaa Kristuksen omia, sillä Henki on Kristuksen Henki. Päivän evankeliumissa Jeesus lupaa omilleen ”toisen puolustajan”, joka pysyy heidän luonaan ja asuu heissä. Tuo kreikan sanan parakleetos kirjaimellinen merkitys on ”vierelle kutsuttu”, ja sana on kotoisin oikeudenkäynnistä, se tarkoitti sitä henkilöä, joka puolustaa syytettyä. Tästä sanasta onkin suora käännös latinaan advocatus, puolustaja, asianajaja eli advokaatti. Pyhä Henki on Jeesuksen omien puolustaja, heidän puolestaan puhuja. Sanalle on raamatunkäännöksissä tarjottu eri suomennoksia; Agricolan Uudessa testamentissa 1548 se oli lohduttaja, samoin vielä vuoden 1776 Bibliassa, mutta vuoden 1938 ja 1992 Raamatuissa se on puolustaja, kun taas vuoden 2020 Uudessa testamentissa se on rohkaisija. Kaikki ihan osuvia sanoja Pyhästä Hengestä! Muita ”parakleetista” käytettyjä suomen sanoja ovat neuvonantaja ja auttaja.

Jeesus sanoo Isän lähettävän hänen omilleen ”toisen” puolustajan. Jeesus itse on se ensimmäinen puolustaja. Hän on tähän asti kulkenut opetuslastensa kanssa ja ollut heidän luonaan, mutta nyt hän on menossa pois. Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä hänen sanotaankin olevan parakleetos eli meidän puolustajamme Isän luona taivaassa (1. Joh. 2:1). Johanneksen evankeliumista luetussa puheessa Jeesus valmistaa oppilaitaan siihen, että hänet vangitaan ja surmataan ja hän palaa Isän luo, mutta hänen sijalleen tulee toinen. Vaan ei tuo toinen ole kokonaan toinen. Hän on edelleen itse Jumalan läsnäolo ihmisten luona. Jumalan Poika ei ihmisten joukossa kulkiessaan julistanut mitään oppijärjestelmää muistiinmerkittäväksi, vaan hän oli itse Jumalan ilmoitus ihmisille omassa persoonassaan, puheissaan, teoissaan ja lopulta kuolemassaan ja ylösnousemuksessaan. Niin myös Henki jatkaa ihmisten luona persoonallisella tavalla Jumalan puolustavaa ja johdattavaa läsnäoloa.

Jeesuksen seuraajiin teki vaikutuksen juuri se, että he tunnistivat hänessä itse Jumalan tulleen heidän luokseen. Hän puhui viisaammin kuin oppineet, hän toimi niin kuin se, jolla on valta, hän paransi sairaita, ruokki nälkäisiä, tyynnytti myrskyn ja jopa herätti kuolleita. Hän eli ihmisenä niin kuin se, joka välittää ihmisistä ja pitää heistä huolta, voittaa pahan vallan, ajaa tuhoavat henget pois ja tuottaa oikeuden ja vapauden. Sellaista Jumalan valtakuntaa hän julisti ja levitti, ja sen asialle hän kutsui ja lähetti seuraajansa. Kun hän nyt menee pois, täytyy Jumalan ilmoituksen ihmisille jatkua toisen puolustajan välityksellä. Se toinen ei kilpaile ensimmäisen kanssa vaan julistaa edelleen hänen sanomaansa. Sekin on Isän ilmoitusta Pojan välityksellä, Pyhä Henki johdattaa niin kuin Jumala kirkkoa maailmassa johdattaa.

Helluntain keskuksessa onkin uskomme syvin salaisuus, Jumalan kolmiyhteys: Isä ja Poika ja Pyhä Henki toimivat yhdessä ja tekevät työtään maailmassa kirkon välityksellä. Siihen me saamme osallistua. Isä Jumala ohjaa Poikansa tahdon mukaisesti Hengen välityksellä kirkkoa, kun se Jumalan tahtoa rukoillen ja Herran käskyjä noudattaen julistaa Jumalan valtakuntaa. Siksi me aloitamme ja lopetamme kaikki jumalanpalvelukset ja kirkolliset toimitukset Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimessä, koska liitymme siihen, mitä Jumala tekee.

Siinä tehtävässä olennaista on Jeesuksen käskyjen noudattaminen. Mutta mitä ovat nuo käskyt? Yhden vihjeen saa jo siitä, mitä Jeesus päivän evankeliumissa sanoi: ”Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni.” Siinä se jo tuli: rakastatte minua. Sillä Jeesuksen käskyjen sisältönä on rakkaus; hänhän muistutti Jumalan lain tiivistyvän kahteen käskyyn: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi, ja rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” (Mark. 12:30-31)

Monikkomuoto sanassa ”käskyjäni” on Uuden testamentin kreikassa määrätyssä muodossa, suomeksi siis paremminkin ”käskyt”, ei partitiivissa vaan akkusatiivissa. Se ei tarkoita valikoimaa käskyjen luettelosta vaan kokonaisvaltaisuutta, ei poimintaa joistakin etusijalle nostettavista käskyistä vaan koko elämän suuntaamista. Jeesuksen käskyjen noudattaminen on toimimista Jeesuksen tavoin, hänen rakkautensa osoittamista. Hänhän sanoi: ”Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne.” (Joh. 13:34)

Kristuksen käskyjen sisältönä on rakkaus. Hänen käskyjensä noudattaminen on rakkauden noudattamista. Mikään ei ole sen tärkeämpää. Juuri siihen myös Pyhä Henki ohjaa kirkkoa sen kohdatessa uusia tilanteita. Uudet haasteet nousevat eteen, mutta Kristuksen kirkon tehtävänä on hänen tahtonsa mukaisesti julistaa Jumalan kaiken uudeksi tekevää rakkautta. Siinä Jumalan valtakunta jatkuvasti tulee lähelle, kunnes se kerran koittaa täyteydessään.

Isän luo taivaaseen astunut Jeesus tukee omiensa toimintaa ylhäältä käsin ja puolustaa heitä siellä, mutta Henki on täällä heissä itsessään ja tukee heitä sisältä käsin. He tuntevat sen itsessänsä, että Henki heitä ohjaa ja puolustaa. Jeesus kuitenkin toteaa, että maailma ei tunne Henkeä eikä voi Henkeä saada. Maailmaa ohjaa toisenlainen henki; kilpailun, etuilun, oman aseman varmistamisen, ylimielisyyden ja ahneuden, toisia alistavan ja heitä välineinään käyttävä henki. Se ei anna tilaa Jumalan Hengelle. Maailmalla ei ole tälle Hengelle mitään vastaanottavuutta. Siltä puuttuu valmius ottaa tätä Henkeä ohjaajakseen.

Maailma keskittyy mieluummin nautintojen, rikkauden ja vallan varmistamiseen. Maailma ei ota vastaan sanomaa sellaisesta rakkaudesta, jossa asetetaan toisen etu oman edun edelle. Sille rakkaus on korkeintaan väline oman itsensä korottamisessa toisten yläpuolelle. Maailma haluaa toki kokea rakkautta ja turvallisuutta, mutta sen käsitys rakkaudesta on, että muilta saa edellyttää palvelua, ihailua ja kunnioitusta.

Maailma ei tuntenut Jumalan Poikaa, sillä sille ei kelpaa sellainen Herra, joka puhuu syntisistä ihmisistä totuuden ja on silti valmis antamaan oman henkensä heidän puolestaan. Maailma voi ottaa Hengen todistuksen Jumalan Pojasta vastaan vain, jos se noudattaa hänen käskyjänsä. Vain jos se kääntyy ja syntyy uudesti Hengestä, se voi Jumalan lapsena ottaa vastaan sanoman siitä, millainen Jumala on.

Pyhä Henki on puolustaja, mutta ei hän sillä tavoin puolusta, että hän veisi Jeesuksen omat pois vaarojen maailmasta. Henki ei näytä polkua, miten täältä pääsee pakoon kaikkea pahuutta ja kärsimystä, suojaan pilkkaa, vainoa ja halveksuntaa, piiloon kaikkea epävarmuutta, pelkoa ja heikkoutta. Sellaista saavat Kristuksen todistajat kokea tässä vieraassa ja epäuskoisessa maailmassa. Täällä heidän tehtävänsä on elää pelastuksen ja rakkauden yhteisönä, Jumalan valtakuntana maan päällä, jonka yhteyteen maailma kaipaa päästä. Henki johdattaa heidät tähän maailmaan Jeesuksen rakkauden todistajina. Hän on totuuden Henki, joka johtaa rakkauden kanssa yhtä pitävään totuuteen.

Rakkaat kristityt. Tämän Hengen lahjoja käymme nyt yhdessä rukoilemaan, kun vihimme virkaan uudet diakonit ja papit.

Kun avaat lääkepaketin, mitä löydät? Löydät tietysti ne pillerit, joita olet hakemassa. Mutta ei siinä kaikki. Löydät myös tiukkaan taitellun tuoteselosteen. Ehkäpä avaat sen lukeaksesi lääkkeen oikean käytön ohjeet. Tällainen lakana on painettu hyvin ohuelle paperille. Sellaista muuten kutsutaan ammattikielellä raamattupaperiksi! Ohje on aseteltu monelle taitteelle, ja kun sen kerran avaa, sitä on jokseenkin mahdoton enää taitella takaisin kiinni. Siinäkin sitä voi verrata Raamattuun, se valtaa ihmisen ja kutsuu lukemaan enemmän ja uudestaan!

Ehkä lääkepaketin ohjeessa sivuutat, mitä kemiallisia aineita tabletit sisältävät ja mihin niiden vaikutus perustuu. Sinua kiinnostaa, mitä vaikutusta voit lääkkeeltä odottaa ja ennen kaikkea, mitä sivuvaikutuksia lääkkeelläsi voi olla. Niistähän näissä ohjeissa yleensä on monta sanaa ja vastuuvapauslauseketta; voi seurata huimausta, väsymystä, punoitusta, näön hämärtymistä, ilmavaivoja jne. Toivottavasti saat myös hyviä sivuvaikutuksia, kuten virkeyttä, mielen tyyneyttä ja luottamusta siihen, että tällä lääkkeellä elämä paranee.

Ihmeellinen raamattupaperi! Sen lukeminen jo saa suuntautumaan tulevaisuuteen ja odottamaan jotain, jos vaikka pillereiden syöminen joskus unohtuisikin.

Raamatulla on vaikutuksensa. Sen sanat herättävät uskoa Jumalaan ja hänen hyvään tahtoonsa. Jumalan lupaukset antavat toivoa ja luottamusta tulevaisuuteen. Jumalan sana vakuuttaa hänen Pojassaan osoittamastaan rakkaudesta maailmaa kohtaan ja kutsuu myös ihmistä osoittamaan rakkautta. Sanassa on voima, aivan niin kuin niissä lääkepaketin pillereissä. Sana vaikuttaa ihmisessä, joka sitä nauttii lukien tai kuunnellen ja mietiskellen.

Mutta onpa Raamatulla ja peräti raamattupaperilla myös sivuvaikutuksensa. Tämän kokouskaupungin kasvu Suomen merkittävimmäksi teolliseksi keskukseksi 1800-luvulla liittyy tiivisti raamattupaperin valintaan. Tarina lienee monille Pipliaseuran ystäville tuttu, mutta sopinee täällä Tampereella lyhyesti kerrattavaksi.

Skotlantilainen John Paterson saapui Turkuun v. 1811 Britannian ja Ulkomaiden Pipliaseuran lähettämänä valmistelemaan Raamattujen levittämistä edistävää yhdistystä. Kun sellainen seuraavana kesänä hänen uudella Suomen-käynnillään perustettiin, hän matkusti Turusta Tampereelle tapaamaan Hatanpään kartanon isäntäparia Catharina ja Lars Gustaf Lefréniä. Varsinkin ruotsalaissyntyinen rouva Lefrén oli tunnettu herrnhutilaisesta kristillisyydestään, ja kartanossa vietettiin säännöllistä hartauselämää, jonka evankelioiva vaikutus ulottui ympäristöön Tampereella ja Messukylän pitäjässä, jonka alueella kartano sijaitsi.

Paterson pani tyytyväisenä merkille, että Lefrénit olivat sangen kiinnostuneita Raamattujen levittämisestä. Täällä kuului olevan vain joka sadannen asukkaan ulottuvilla Raamattu, eikä lukutaitokaan ollut monella hallussa. Paterson oli matkustanut Tampereelle tutustuakseen kartanonherran omistamaan paperitehtaaseen Tammerkosken partaalla. Se oli perustettu jo 1783, ja Lefrénien omistukseen tultuaan tämä Suomen ensimmäinen paperitehdas kasvoi myös Suomen suurimmaksi. Vuonna 1820 se tuotti yhtä paljon paperia kuin muut Suomen tehtaat yhteensä.

Ehkä tuon alkuaan melko yksinkertaisen tehtaan paperi ei täysin vastannut kansainvälisiä raamattupaperin laatuvaatimuksia edes kaksisataa vuotta sitten, mutta sentään itse Tammerkoski teki Patersoniin vaikutuksen. Kun hän samana vuonna matkaa jatkettuaan tutustui Pietarissa kutomokoneiden asiantuntijana Venäjälle muuttaneeseen maanmieheensä James Finlaysoniin, hän kehui tälle näkemäänsä ehtymätöntä voimanlähdettä. Kun tsaari Aleksanteri I oli 1819 tehnyt matkan uusien alaistensa keskuuteen Suomen suuriruhtinaskunnassa ja käynyt myös Tampereella, Finlayson sai keisarillisen luvan perustaa tehdaslaitoksen kosken partaalle. Loppu on Suomen teollistumisen historiaa, mutta myös tämän kaupungin nopean kasvun historiaa maamme toiseksi suurimmaksi asutuksen, kaupan, kulttuurin ja tieteen keskittymäksi.

Eikä se Tammerkosken partaalla tuotettu Lefrénin raamattupaperikaan kelvotonta ollut, sillä kun Suomen Pipliaseura alkoi painattaa Raamattuja Turun Frenckellin kirjapainossa v. 1813, paperi tilattiin täältä Hatanpään isännältä. Hänen paperitehtaansa siirtyi myös pian samaisen Frenckellin perheen omistukseen, ja sen vanhat teollisuusrakennukset edelleen seisovat Tampereen Keskustorin päässä kosken rannassa.

Hyvät kokousedustajat, ihmeelliset ovat Raamatun vaikutukset ja myös raamattupaperin sivuvaikutukset! Jumalan sana on totisesti elävä ja voimallinen, sillä se muokkaa yhteiskuntia. Se muokkaa ihmisiä ja heidän välityksellään myös heidän yhteisöjään, heidän perheitään, seurakuntiaan, kyliään, kaupunkejaan ja valtioitaan. Yhtä vähän kuin Raamatun vaikutus koskee vain ihmisen sisäistä uskonelämää, myös Pipliaseuran työn vaikutukset jäävät yksinomaan sielun sisäisiin rajoihin. Usko Kristukseen koskettaa koko ihmistä, ja siksi Pipliaseuran kaltainen lähetysjärjestö tekee työtä, joka näyttää keskittyneeltä mutta jonka tulokset ulottuvat laajalle.

Raamatun kääntämisellä, painamisella ja sähköisellä julkaisemisella, levittämisellä ja lukutaidon kehittämisellä ja sanan ymmärtämisen vahvistamisella on suuri vaikutus kokonaisten yhteiskuntien hyvinvoinnille ja kulttuurin suunnalle. Monet laajan levikin saaneet Raamatun käännökset ovat tukeneet kirjakielen syntyä ja käsitteiden vakiintumista, niin Suomessa kuin muualla maailmassa. Monin paikoin on ensimmäinen omakielinen Raamattu normittanut sanastollaan kokonaisen kansakunnan tai kieliryhmän kulttuuria myös muulla kuin uskonnon alalla. Siten Raamatulla on syvävaikutusta ihmisten arvostuksiin ja myös yhteisöjensä hallintoon.

Hyvät kuulijat. Sanoma Jumalan oikeudenmukaisesta ja rakastavasta tahdosta on tullut monien yhteiskuntien perustaksi, kun se ensin on siirtynyt sanoista sieluun ja tullut uskossa omistetuksi. Ehkei siinä lopulta olekaan kyse sivuvaikutuksesta, vaan sanan nimenomaisesta ja tarkoituksellisesta, kokonaisvaltaisesta vaikutuksesta.

Rukoilemme. Pyhä Jumala, kiitämme sinua sanastasi. Anna sen pyhittää meidät totuudessasi. Sinun sanasi on totuus. Aamen.

Puheenvuoro kirkolliskokouksessa 5.5.2026

Piispa Hintikka täällä jo aivan oikein selvitti paikallisen seurakunnan ja tuomiokapitulin välistä suhdetta. Seurakunnan itsehallinto koskee sen omaa taloutta ja toimintaa. Kuitenkin seurakunnan oleminen osa Kristuksen kirkkoa tekee siitä väistämättä osan hiippakuntaa. Klassinen teologinen tai tarkemmin sanoen kirkko-opillinen kysymys on, kumpi on ensin – paikallisseurakunta vai kokonaiskirkko.

Historiallisesti tarkastellen vallitsee tutkimuksessa yksimielisyys siitä, että kirkon perusmuoto ensimmäisellä vuosisadalla oli piispan toimittaman eukaristian eli ehtoollisen sakramentin ympärille kokoontuva seurakunta. Aikaa myöten piispat vihkivät avustajikseen presbyteerejä eli seurakuntien vanhimpia, joille annettiin tehtäväksi hoitaa messuja paikalliskirkoissa, kun taas piispalle jäi laajemman alueellisen kaitsennan vastuu. Tästä näkökulmasta kirkon perusyksikkö on hiippakunta.

Luterilaisuus puolestaan on syntynyt historiallisessa tilanteessa, jolloin jo oli olemassa paikallisseurakuntien verkosto. Niinpä luterilaisissa tunnustuskirjoissa näyttäytyy kirkko lähinnä seurakuntien tasolta. Kirkon sanotaan Augsburgin tunnustuksen VII artiklassa olevan pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Pyhien yhteisö tarkoittaa kuitenkin kaikkia kristittyjä; saksankielinen teksti onkin tässä latinankielistä havainnollisempi: kirkko on kaikkien uskovien yhteisö.

Meillä kuitenkin usein kuulee korostettavan, että kirkon perusyksikkö on seurakunta. Tässä lauseessa toki on perää siinä mielessä, että jumalanpalvelusta vietetään aina nimenomaan paikallisesti. Evankeliumia julistetaan ja sakramentteja jaetaan juuri paikallisseurakunnissa, mutta kokonaiskirkko koostuu hiippakunnista, joissa puolestaan on seurakuntia. Tästä syystä ei pidä ylikorostaa seurakunnan omaa päätösvaltaa.

Tuomiokapitulilaitos on piispallisen kaitsennan väline. Siksi kirkkoherra saa viranhoitomääräyksensä piispan johtamasta tuomiokapitulista. Se on episkopaalisen eli piispallisen kaitsennan delegointia paikallistasolle. Siksi piispa saapuu seurakuntaan asettamaan kirkkoherran virkaan ja tekee tälle siinä vaadittavat kysymykset.

Paikallinen seurakunta puolestaan ilmaisee olevansa osa kokonaiskirkkoa sisällyttämällä jokapyhäisen messunsa esirukoukseen rukouksen hiippakunnan piispan puolesta. Toivonkin, että se muistetaan. Se ei ole vain hyvästä sydämestä piispan muistamista hänen henkilökohtaisten vaikeuksiensa keskellä, vaan liittymistä piispan johtamaan hiippakuntaan ja sen yhteiseen missioon.

Kirkkoherra ei voi jakaa vastuutaan eikä vihkimystään

Puheenvuoro kirkolliskokouksessa 6.5.2026

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät synodin jäsenet.

En tässä puheenvuorossa ryhdy ottamaan suoranaista kantaa kirkkoneuvoston puheenjohtajuuteen, en ainakaan millään ehdottoman yksiselitteisellä tavalla. Sellainen voisi tässä iltahetkessä jo kuulostaa tarpeettoman kärjistävältä. Joitakin periaatteita on kuitenkin syytä nostaa esiin.

Kirkon hallinnon periaatteena ei ole demokraattisuus vaan synodaalisuus. Kreikan sana demos tarkoittaa kansaa, synodi tarkoittaa yhteistä tietä kulkevia. Siksi kirkolliskokouksia on myös jo varhain kutsuttu synodeiksi. Uudessa testamentissa ei Jumalan kansaa kuitenkaan kutsuta sanalla demos vaan laos. Jospa olisikin sellainen sana kuin laokratia, niin se ehkä kuvaisi Jumalan kansan yhteistä osallisuutta hallintoon.

Synodaalisuus tarkoittaa sitä, että päätöksiä ovat tekemässä yhdessä kirkon jäsenet ja kirkon virka, ei kansa ja kirkon virka. Mutta kirkko on myös osa demokraattisen yhteiskunnan kehitystä. Se näkyy myös katolisessa kirkossa. Paavi Franciscus käynnisti joitakin vuosia sitten synodaalisuuden vahvistamisen hankkeen koko globaalissa Rooman kirkossa; minäkin kävin siellä aiheesta erään lyhyen esitelmän pitämässä.

Kirkon viralla on erityinen vastuu seurakunnan johtamisesta siitä syystä, että pappi vihitään virkaansa, ja jos hänet asetetaan kirkkoherran virkaan, hän on kokonaisvaltaisesti vastuussa seurakunnasta ja sen toiminnasta. Hänet vihitään virkaansa kätten päälle panemisella ja rukouksella Pyhälle Hengelle.

Pappisvirkaan vihkiminen ja sitten kirkkoherran virkaan asettaminen osoittaa, että kirkkoherran paikka seurakunnassa on johtaa sen hengellistä elämää. Hänelle uskottua vastuuta ei voi jakaa, koska hän ei voi vihkimystään jakaa. Sen sijaan voi olla tilanteita, joissa on viisasta jakaa tehtäviä hallinnossa ja päätöksenteossa.

Samaan aikaan on totta, että virkaan vihityt ovat aina osa myös kaikkien kastettujen joukkoa. Siinä mielessä kirkkoherra ei poikkea muista seurakuntalaisista. Hänen tehtävänsä on hoitaa virkaansa kolmella tasolla, kuten lukuisissa ekumeenisissa asiakirjoissa sanotaan piispanvirasta: virkaa hoidetaan persoonallisesti, kollegiaalisesti ja yhteisöllisesti. Virkaan vihityllä on henkilökohtaista vastuuta, hän toimii kaikkien muiden vihittyjen kanssa ja hän toimii yhdessä kaikkien kastettujen kanssa.

Tästä mallista seuraa, että meillä yhdistyvät kirkollisessa hallinnossa erityisen eli vihityn viran ja yleisen eli kasteeseen perustuvan yhteisen pappeuden osallisuus hallintoon. Se läpäisee hallinnon seurakuntatasolta tänne kirkolliskokoustasolle. Päätökset tehdään yhdessä, mutta vastuu on virkaan vihkimisen ja virkaan asettamisen vuoksi erilainen.

God morgon, varmt välkomna till gudstjänsten, och särskilt välkomna alla att fira Tammerfors svenska församlingens hundraårsjubileum.

Tämä Tampereen Vanha kirkko täytti vuosi sitten kaksisataa vuotta. Puolet tuosta ajasta se on siis ollut Tampereen ruotsalaisen seurakunnan kotikirkko. Mutta täällä on toki alusta asti vietetty jumalanpalveluksia suomen ohella myös ruotsin kielellä. Tämä on aina ollut kaupunkimme ruotsinkielisen kansan oma Herran huone.

Ennen kuin tätä kirkkoa rakennettiin, käytiin kuitenkin väittelyä siitä, kummalla kielellä tälle paikalle suunnitellussa kirkossa tulisi messut pitää. Tamperelaiset kuuluivat tuolloin Messukylän seurakuntaan, ja seurakunnan pääkirkko, nykyisin Messukylän vanhana kirkkona tunnettu kivikirkko, sijaitsee täältä yli viiden kilometrin päässä. Siellä seurakuntalaiset kävivät kirkkolain säätämällä tavalla ehtoollisella.

I slutet av 17-hundratalet, då staden hade nyss blivit grundad, börjades det fira gudstjänster i ett litet predikohus här nära vid forsen. Den svenskpråkiga delen av tammerforsboarna föreslog att finskspråkiga folk kunde väl gå oftare till Messoby och höra predikan där på sitt eget modersmål, medan här i stan skulle prästerna mest använda svenska. År 1786 beslöts det ändå att varannan söndag skulle gudstjänsten firas här på svenska och varannan söndag på finska, men på särskilda festdagar skulle det hållas två gudstjänster, en för varje språkgrupp i församlingen. Kyrkan invigdes år 1825, alltså nu har man haft svenska gudstjänster här i 201 år.

Tammerfors församling blev självständig från Messoby så sent som 1904, och den var såvida tvåspråkig ända från början. Men som sådan blev den inte länge, bara för 22 år innan själva svenska församlingen grundades. Det blev möjligt bara efter en större förnyelse på stiftsnivån. Och här kommer också jag som Tammerforsbiskopen in i bilden; det räcker nämligen inte att bara Borgåbiskopen firar här med er! När det nuvarande Borgå stiftet grundades i 1923 för alla svenskspråkiga församlingar i landet, måste det gamla domkapitlet och biskopen för finska församlingarna flytta bort från Borgå – och de kom hit till Tammerfors. Vi är alltså nästan lika gamla, Tammerfors stift, Borgå stift och Tammerfors svenska församling.

Kun Tampereen ruotsalainen seurakunta täyttää sata vuotta, eivät Tampereen hiippakunta ja Porvoon hiippakunta ole nekään ehtineet kuin pari vuotta vanhemmiksi sitä. Niinpä me voimme hyvin viettää yhdessä juhlapäivää ja kiittää Jumalaa hänen lahjoistaan. Päivän psalmi kehottaa siihen näillä sanoilla:

Laulakaa Herralle uusi laulu! Hän on tehnyt ihmeellisiä tekoja.

Sjung till Herrens ära, sjung en ny sång, ty han har gjort underbara ting.

(Ps. 98:1)