A lawyer stood up to test Jesus. ‘Teacher,’ he said, ‘what must I do to inherit eternal life?’ He said to him, ‘What is written in the law? What do you read there?’ He answered, ‘You shall love the Lord your God with all your heart, and with all your soul, and with all your strength, and with all your mind; and your neighbour as yourself.’ And he said to him, ‘You have given the right answer; do this, and you will live.’

But wanting to justify himself, he asked Jesus, ‘And who is my neighbour?’ Jesus replied, ‘A man was going down from Jerusalem to Jericho, and fell into the hands of robbers, who stripped him, beat him, and went away, leaving him half dead. Now by chance a priest was going down that road; and when he saw him, he passed by on the other side. So likewise a Levite, when he came to the place and saw him, passed by on the other side. But a Samaritan while travelling came near him; and when he saw him, he was moved with pity. He went to him and bandaged his wounds, having poured oil and wine on them. Then he put him on his own animal, brought him to an inn, and took care of him. The next day he took out two denarii, gave them to the innkeeper, and said, “Take care of him; and when I come back, I will repay you whatever more you spend.”

‘Which of these three, do you think, was a neighbour to the man who fell into the hands of the robbers?’ He said, ‘The one who showed him mercy.’ Jesus said to him, ‘Go and do likewise.’

Dear sisters and brothers in Christ. The parable of the Good Samaritan is very well known to all of us. We can even quote long passages of it by heart. Each of us knows very well what Jesus is aiming at. Love your neighbour, says the Scripture, and Jesus confirms that love is at the heart of the Law. But right after that Jesus makes us ask ourselves, who is my neighbour?

You all know this story in your own language. You have read it in the Bible of your own tongue, and you remember, what is the word for neighbour in the translation used in your church. Now I would like you to turn to the person sitting beside you and tell him or her that. How does your Bible say, “Love your neighbour”? What is the word in your tongue for this “neighbour”, and what is its literal meaning? What does that word mean, when taken as such?

**

Some examples. In Swedish? Nästa; the one next to you. Is that the same in Danish and Icelandic, too? Finnish? Lähimmäinen, the one closest to you. Estonian? Ligimene, much alike in Finnish. Welsh? Irish? Portuguese? Faroese?

In the Greek New Testament, the word is pleesion, literally meaning the one nearest to you. Into Latin it translates as proximus, the closest, or the next one. From this Latin word we get the Italian prossimo, Spanish projimo, and French prochain. English neighbour also means the person living next door. It is of the same root as German Nachbar. Finnish has almost the same word for people who live next door, naapuri.

In all of these languages, the one to be loved according to our Bibles, is always the one who is closest to us. But is that really what Jesus wants us to learn? Don’t we naturally do that already, love the one that is closest to us? The ones that are of our kin, our family, our friends?

If the man who had fallen victim to the robbers had been a family member of those walking by, would they not have stopped and helped him? If the priest would have noticed that this man is his brother or cousin, or if he had been the father or son of the Levite, wouldn’t these reverend clerics have showed him compassion? We surely know we need to help our next ones, those closest to us, because their matters are also our business.

But instead, Jesus turns our attention to those who are not the closest but the most remote to us. Not the next but the most distant to us. Those whose life does not bother us, those whose matters are not ours; those who are strangers and to whom we would not pay any attention at all. Those are the ones that we are to love, if we want to live according to the values of God’s Kingdom. They are our neighbours.

To be a Church in turbulent times is our topic for this meeting. In many of our countries, people are tempted to turn to their own interests, to closing doors and looking only for their own benefit. To be a Church in today’s European society we need to see, that Christ wants us to love not just our own family or those belonging to our friends. In the Kingdom of God, all humankind consists of neighbours. We are all neighbours to one another. Christ showed this in his love towards all humanity. He, the eternal Word of God, became human to save all humanity.

Päivien otsikko on Samassa veneessä. Sillä viitataan Herran Jeesuksen antamaan yhteiseen tehtävään hänen todistajanaan. Minulle noilla sanoilla on kuitenkin erityinen kaikunsa yhdestä tietystä syystä. Tampereen piispantalon seinässä nimittäin on talon rakentamisen yhteydessä maalattu suuri seinämaalaus. Siinä Jeesus seisoo veneessä, jossa kimaltelee suuri kalansaalis. Jeesus ojentaa kätensä ja osoittaa sanansa hämmästyneelle ja heikkoutensa tunnustavalle Pietarille: ”Älä pelkää, tästedes sinä saat saaliiksi ihmisiä.”

Tämän saman lupauksen varassa ovat Jeesuksen puheesta lähtien kaikki Kristuksen opetuslapset lähteneet liikkeelle viemään evankeliumin sanomaa. Aina, kun minulla on talossa pappisvihkimyksen tai diakonian virkaan vihkimisen jälkeinen vastaanotto, pidän vasta vihityille puheen tuosta kuvasta ja noista Jeesuksen sanoista. ”Älä pelkää, tästedes sinä saat saaliiksi ihmisiä.”

Mekin seisomme Pietarin tavoin samassa veneessä ja saamme hänen kanssaan ihmetellä, millaista saalista Herra antaakaan. Se ei ole meidän saavutustamme, vaan ihmisiä kääntyy Jeesuksen lupauksen voimasta hänen puoleensa ja tulee tuntemaan hänet Pelastajanaan. Tässä me teemme yhteistä työtä, niin luterilaiset kuin helluntailaiset. Meillä on yksi Herra ja yksi tehtävä – ja viime kädessä vain yksi ja sama vene, Herran Kristuksen omien yhteisö.

Siitä puhuu myös jokin aika sitten ilmestynyt kansainvälinen luterilais-helluntailaisen neuvottelukunnan raportti The Spirit of the Lord is Upon Me. Luterilainen maailmanliitto ja Helluntailiikkeen maailmanlaajuinen yhteistyöjärjestö (Pentecostal World Fellowship) kävivät keskinäisen viisivuotisen dialogin vuosina 2016-2022. Itse olin ottanut osaa sitä valmistelleeseen suppeampaan viisivuotiseen dialogiin, jonka aiheena oli ollut ”Kristuksen kohtaaminen”. Miten ja missä kohtaamme Kristuksen?

Maailmanjärjestöjen neuvottelu otti lähtökohdakseen Luukkaan evankeliumin 4. luvusta luettavan Jeesuksen Nasaretin synagogassa pitämän ohjelmanjulistuksen ja jäsensi sen avulla keskustelunsa. Ensimmäisen jakson teemana olivat sanat ”Herran Henki on minun ylläni”, ja se käsitteli kysymystä, keitä me osapuolet olemme. Toinen jakso jatkoi sanoista ”Hän on voidellut minut ilmoittamaan hyvän sanoman”, ja aiheena olivat missio ja julistus. Kolmanteen osaan viittasivat sanat ”hyvä sanoma köyhille”, mikä käsitteli tehtävämme diakonista, palvelevaa luonnetta. Neljännen osan aihe nousi sanoista ”julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen”. Siinä käsiteltiin kokonaisvaltaista ihmisten elämään vaikuttavaa todistusta, sairaiden parantamista ja pahojen voimien vallasta vapauttamista.

Hyvät ystävät, halusin huiskuttaa teille tätä asiakirjaa, koska tämä neuvottelujen sarja osoitti, miten paljon luterilaisilla ja helluntaisilla on yhteistä, kun lähtökohdaksi otetaan liittyminen Herramme omaan missioon. Kiinnostuneet saattavat sen löytää netistä englannin kielellä. Netistä löytyy toki myös suomalaisen neuvottelukunnan tuottamia yhteisiä lausuntoja muista teemoista. Iloitsen siitä, miten meidän keskinäinen yhteytemme on vahvistunut, molemminpuolinen luottamus ja arvostus on kasvanut. Herra Jeesus tahtoo yhteytemme kautta siunata Suomea. Siunatkoon Hän siksi teidän syyspäivänne!

Jeesus sanoi oppilaille: ”Tämän vuoksi minä sanon teille: älkää huolehtiko hengissä pysymisestä – siitä, mitä söisitte ja miten pukeutuisitte. Henki on näet enemmän kuin ravinto ja ruumis enemmän kuin vaatteet. Tarkkailkaapa korppeja: eivät ne kylvä eivätkä kokoa, eikä niillä ole asuntoa eikä varastoa. Silti Jumala ruokkii ne. Kuinka paljon arvokkaampia te olettekaan kuin linnut! Kuka teistä voisi murehtimalla pidentää elämäänsä vähääkään? Ja jos ette pysty edes siihen, miksi huolehtisitte muustakaan?

Tarkkailkaapa niityllä, miten kukat kasvavat. Eivät ne näe vaivaa eivätkä valmista vaatteita, mutta minä sanon teille: edes kuningas Salomo ei kaikessa loistossaan ollut yhtä hyvin puettu kuin mikä tahansa niistä. Kasvit kasvavat tänään, mutta huomenna ne heitetään tuleen. Jos Jumala silti pukee ne tällä tavoin, eikö hän pukisi vielä paljon mieluummin teidät, te vähäuskoiset?

Älkää tekään tavoitelko syötävää ja juotavaa tai menestystä. Niitä ihmiset tavoittelevat kaikkialla maailmassa, mutta teidän Isänne tietää kyllä, että tarvitsette niitä. Etsikää te hänen valtakuntaansa, niin saatte kaiken muunkin.”

Rakkaat kristityt, sadonkorjuun kiitosjuhlaa viettävä kansa. Syksy on saapunut ja aika koota aittoihin on koittanut. Mutta on myös koittanut aika kiittää meidän, jotka nautimme valmiin työn tuloksista. Kiitämme heitä, jotka ovat keväällä peltonsa kyntäneet ja kylväneet, lannoitteet levittäneet ja kasvun tulokset korjanneet. On saatu tulosta työstä ja siten turvattu elinkeinolla niin omaa perhettä kuin niitä, jotka ruokansa kaupasta hakevat. On nähty vaivaa, että meillä muilla on leipää ja leivän päälle levitettävää.

Yhteiskunnan toimivuudelle välttämätöntä, että jokainen kantaa vastuuta omasta tehtävästään. On myös yhteiselle hyvinvoinnille ja turvallisuudelle välttämätöntä, että Suomessa säilyy kyky ruokaturvaan, valmius tuotantoon ja elintarvikejakelun ylläpitoon myös sellaisissa oloissa, joissa kansainvälinen kauppa olisi syystä tai toisesta häiriintynyt. Siksi sadonkorjuun kiitosjuhlassa tuodaan kiitos tuottajille.

Mutta kirkossa kaikkien kiitosten varsinainen ja perimmäinen kohde on Jumala, elämän antaja ja suojelija. Hän on kaikkien hyvien lahjojen jakaja, terveyden ja pitkän iän, jälkeläisten ja jatkuvuuden alku ja ylläpitäjä. Häneltä tulee niin jokaiseen jyvään kätketty kasvun voima kuin säät, jotka suosivat kasvua, sekä myös se ihme, että kasvun saattamiseksi jalostettuun muotoon tarvitaan ja että siihen pystyy ihminen. Ihminen, maan viljelijä ja sadon syömäkuntoon saattaja, on välttämätön, mutta silti itse kaikessa riippuvainen Jumalasta.

Miksi kaikkivaltias Jumala tässä tarvitsee ihmistä? Hänhän pystyisi niin halutessaan ruokkimaan koko ihmiskunnan antamalla kasvaa pellosta valmiita leipiä aivan kuin puissa hedelmiä. Hänhän voisi niin halutessaan antaa ihmiselle valmiina kaiken, kun tämä vain ojentaisi kätensä alle. Mutta ei Jumala näin toimi. Tai tokihan hän Raamatun alkulehdillä toimi niin, hän loi ihmisen paratiisiin, missä ei tarvinnut muuta vaivaa nähdä kuin nimetä eläimiä ja syödä hedelmiä. Niin ja tietysti, pitihän siellä Aadamin ja Eevan yrittää tulla keskenään toimeen, vaikka sanailuun taipuvaisia nämä ensimmäisetkin ihmiset olivat!

Ihminen sai Jumalalta tehtävän luomakunnassa. Hänet asetettiin viljelemään ja varjelemaan maata, ja kummassakin tehtävässä hän totisesti joutuu näkemään vaivaa (1.Moos. 2:15). Häntä ei vapauta työstä kuokan keksiminen sen enempää kuin hevosvetoinen aura tai traktori. Hän joutuu tekemään työtä, vaikka tekoäly tuottaisi hänelle aina uutta viihdettä työpäiviensä lepohetkiin. Ihmisen osana on alusta alkaen ollut toteuttaa Jumalan hänelle antamaa tehtävää osallistua Jumalan työhön tässä maailmassa. Se tapahtuu esimerkiksi maata viljelemällä, tulevaisuutta rakentamalla sekä rehellisyyttä, oikeudenmukaisuutta, totuutta, rakkautta ja armollisuutta noudattamalla.

Siinä ihmisellä tulee olla oikea asenne, ja hänen tulee nähdä, että hänen elämällään tarkoitus on Jumalan luomana. Kun Jumala Raamatun alussa luo maailman kuudessa päivässä ja lepää seitsemäntenä ja käskee ihmisenkin tehdä työtä kuusi päivää ja pyhittää seitsemäs, hän tarkoittaa, että ihmisen tehtävänä on liittää oma työnsä Jumalan työhön (1.Moos. 2:2-3; 2.Moos. 20:8, 23:12). Ihmisen on tarkoitus nähdä oman työnsä olevan osa sitä työtä, jota Jumala tässä maailmassa tekee. Ihmisen tehtävänä ei ole rakentaa elämäänsä itseään varten eikä omien saavutustensa varaan, vaan osaksi Jumalan työtä koko luomakunnan hyväksi.

Mutta ihminen helposti näkee vain sen, mitä hän voi pitää elämässään omana ansionaan tai itselleen kuuluvana. Hän saattaa kuvitella, että onni ja mielekkyys riippuvat siitä, mitä hän kokoaa itselleen. Hän arvioi rakentavansa itse oman elämänsä ja jää näin pyörimään oman itsensä ympärille. Se saa hänet murehtimaan, miten hän selviää. Hän alkaa nähdä vain uhkakuvia, jotka estävät häntä vaurastumasta, mutta ei muista, että hänen päivänsä voivat päättyä äkisti. Hän murehtii omaisuutensa arvon säilymistä, mutta murehtiminen ei pidennä hänen aikaansa yhtään.

Siksi Jeesus tämän päivän evankeliumissa aloittaa puheensa sanomalla ”tämän vuoksi minä sanon teille”. Edellä hän on juuri kertonut vertauksen miehestä, jonka pellot kasvoivat niin hyvin, että miehen oli purettava vanhat varastot ja rakennettava isommat aitat saadakseen mahtumaan kaiken sisään. Silloin mies voisi antaa itselleen luvan levätä, sillä elämä olisi huoletonta. Mutta kohta koittaisi rikkaankin aika kuolla, aivan kuten koittaa jokaisen kukan aika kuihtua ja tulla kuivana ruohona hävitetyksi. Siksi hänen olisi parempi etsiä Jumalan valtakuntaa, sillä sen yhteydessä hän saa myös merkityksellisen ja hyvän elämän.

Ihminen on alusta asti luotu myös olemaan huolissaan huomisesta ja suunnittelemaan tulevaa. Hän osaa ottaa huomioon, mitä tulevaisuudessa tarvitaan. Ihminen ei ole tarkoitettu elämään vain kädestä suuhun, kuten korppi, joka nokkii sen mitä löytää. Jossain varhaisessa historian vaiheessa ihmiset olivat elinkeinoltaan keräilijöitä – enkä tarkoita nyt heitä, jotka televisiossa kiertävät toisten aitoissa ja autotalleissa etsimässä antiikkia voidakseen myydä sitä voitolla – vaan tarkoitan ihmiskunnan vaihetta ennen maanviljelyn yleistymistä. Edelleen joillain maapallon seuduilla ihmiset elävät metsästyksestä ja keräilystä eivätkä raivaa peltoja ja rakenna pysyviä asuntoja. Tutkijat ovat sitä mieltä, että ihmiskunta alkoi kasvaa juuri maanviljelyn ansiosta, kun ruokaa oli riittävästi saatavilla suurellekin jälkeläisten joukolle. Näin syntyivät kyläyhteisöt peltojen reunoille. Mutta se ei vapauttanut ihmistä murehtimisesta, vaan sitoi hänet kiinni maahan ja suotuisiin säihin.

Korppi tekee sitä, mikä sille on mahdollista, ihminen tekee sitä, mikä on ihmiselle mahdollista. Ihmisen kuuluu valmistautua huomiseen. Sitä vartenhan me katsomme, että kotona on syötävää ja juotavaa. Viime aikoina on tullut tärkeäksi muistuttaa välttämättömästä kotivarasta, jos tulisi jokin kriisi. Mutta valmistautumista tulevaisuuteen on myös lasten lähettäminen kouluun ja ammatin hankkiminen. Valmistautumista on sekin, että kysyy mielessään, millaisessa Suomessa haluaisi omien lastenlastensa aikoinaan saavan omat lapsensa. Jumala on luonut ihmisen sellaiseksi, että tämä kykenee järkevään ajatteluun, työtapojen ja apuvälineiden kehittämiseen. Ihminen pystyy viljelemään ja varjelemaan maata.

Maailmassa on monia uhkia, jotka lamauttavat. Me pelkäämme sotia ja kulkutauteja, ja kummankin vaikutuksista olemme nykyaikanakin saaneet jotain kokea. Pelkäämme luontokatoa, joka tapahtuu silmiemme edessä. Me näemme, miten ilmasto muuttuu. Eteläinen Eurooppa on kesällä kärsinyt kuivuudesta ja maastopaloista, meille ovat tulossa sateiset talvet. Koska nämä ongelmat ovat niin suuria ja koko ihmiskunnan yhteispeliä vaativia, moni nääntyy pelkonsa alle ja menettää kokonaan toivonsa. Nuoret saattavat päätellä, ettei näin pahaan maailmaan voi lapsia toivoakaan. Mutta juuri lasten saaminen on toivon merkki, sillä ihmistä tarvitaan tässä maailmassa.

Jeesus ei vapauta kuulijoitaan tulevaan varautumisesta, vaikka hän lupaa Jumalan huolenpitoa. Hän varoittaa seuraajiaan väärästä murehtimisesta. Jotka eivät tunne hyvää Taivaallista Isää, haluavat varmistaa elämänsä omilla teoillaan. Se saa heidät kuvittelemaan, että ihminen tulee sitä onnellisemmaksi ja elää sitä pidempään, mitä enemmän hän kokoaa omaisuutta. Mutta tällöin murhe elämän yksinkertaisista asioista kasvaa suureksi. Huomisen huoli valtaa mielen. Murehtiminen sitoo ihmistä ja kuluttaa hänen voimiaan. On vaikea nukahtaa, jos illalla on huoli huomisesta. Mutta Jeesus opettaa turvautumaan Jumalaan. Ihmisen tehtävänä on tehdä se, mikä on hänelle mahdollista; mihin hän ei pysty, se hänen on jätettävä Jumalalle.

Jeesuksen opetuksessa toimeentulon murheiden tilalle astuu usko hyvään Jumalaan, Taivaalliseen Isään. Ihmisten väärä huolehtiminen korvataan Jumalan huolenpidolla. Se vapauttaa turvalliseen luottamukseen. Sellainen on mahdollista vain siinä uudessa suhteessa Jumalaan ja sen myötä saadussa uudessa asenteessa elämään, joka ilmenee Isä meidän -rukouksessa. Sen ensimmäinen pyyntö on tunnustus, jossa annamme itsemme: ”tulkoon sinun valtakuntasi”. Sen yhteydessä myös pyyntö ”anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme” asettuu oikeaan suhteeseen. Ei siis niin, että anna nyt minulle varmuus tulevista vuosista; ei, vaan anna tänäänkin se, mitä tarvitsen aivan joka päivä, sillä minun elämäni tähtää sinun valtakuntaasi. Siksi tämä rukous on tarkoitettu lausuttavaksi joka päivä; anna tänä päivänä jokapäiväinen leipä, sillä jokainen päiväni on riippuvainen sinusta, rakas Taivaallinen Isä.

Martta sanoi Jeesukselle: ”Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut. Mutta nytkin tiedän, että Jumala antaa sinulle kaiken mitä häneltä pyydät.” Jeesus sanoi: ”Veljesi nousee kuolleista.” Martta vastasi: ”Tiedän kyllä, että hän nousee viimeisenä päivänä, ylösnousemuksessa.” Jeesus sanoi: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?” ”Uskon, Herra”, Martta vastasi, ”minä uskon, että sinä olet Messias, Jumalan Poika, jonka oli määrä tulla maailmaan.”

Tämän sanottuaan Martta palasi kotiin, kutsui sisartaan Mariaa ja sanoi hänelle kahden kesken: ”Opettaja on täällä ja kutsuu sinua.” Kuullessaan sen Maria heti nousi ja lähti Jeesuksen luo. … Ehdittyään sinne, missä Jeesus oli, ja nähtyään hänet Maria vaipui hänen jalkoihinsa ja sanoi: ”Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut.” Kun Jeesus näki itkevän Marian ja hänen kanssaan tulleet juutalaiset, jotka hekin itkivät, syvä liikutus valtasi hänet, ja hän kysyi: ”Missä hänen hautansa on?” ”Herra, tule katsomaan”, he vastasivat. Jeesus itki. Juutalaiset sanoivat: ”Katsokaa, kuinka rakas Lasarus hänelle oli.” Mutta jotkut heistä sanoivat: ”Kun hän pystyi avaamaan sokean silmät, eikö hän myös olisi voinut estää Lasaruksen kuoleman?”

Järkyttyneenä Jeesus tuli haudalle. Se oli luola, jonka suulla oli kivi. ”Ottakaa kivi pois”, käski Jeesus, mutta Martta, vainajan sisar, sanoi hänelle: ”Herra, hän haisee jo. Hän on siellä nyt neljättä päivää.” Jeesus vastasi: ”Enkö sanonut sinulle, että jos uskot, saat nähdä Jumalan kirkkauden?”
Kivi otettiin pois. Jeesus kohotti katseensa ja sanoi: ”Isä, minä kiitän sinua siitä, että olet kuullut minua. Minä kyllä tiedän, että sinä kuulet minua aina, mutta minä sanon tämän näiden ympärilläni seisovien ihmisten tähden, jotta he uskoisivat sinun lähettäneen minut.” Tämän sanottuaan Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Lasarus, tule ulos!” Silloin kuollut tuli haudasta, jalat ja kädet siteissä ja kasvot hikiliinan peittäminä. Jeesus sanoi: ”Päästäkää hänet siteistä ja antakaa hänen mennä.”

Monet niistä juutalaisista, jotka olivat tulleet Marian luo ja nähneet, mitä Jeesus teki, uskoivat häneen.

Viikko sitten kirkoissa saarnattiin vieraanvaraisuudessa häärivästä Martasta ja hänen sisarestaan, Jeesuksen jalkojen juuressa istuvasta Mariasta. Evankeliumista luettiin, miten Jeesus moitti Marttaa siitä, että tämä hätäili ja huolehti niin monista asioista, kun taas Maria osasi keskittyä Jeesuksen opetuksen kuuntelemiseen. Tänään Jeesus tapaa sisarukset uudestaan. Nyt Martta myöntää, että Jeesuksella on kaikki valta ja että häntä on syytä keskittyä kuuntelemaan, koska hän on Jumalan Poika. Martta antaa myös Marian mennä ja jälleen polvistua Jeesuksen jalkojen juureen. Ehkä hänessä oli tapahtunut muutos sitten viime tapaamisen?

Tilanne on kuitenkin hyvin surullinen, sillä sisarusten veli Lasarus on kuollut. Kumpikin siskoista lausuu Jeesukselle samat sanat: ”Jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut.” Onko tämä tunnustus uskosta vai syytös siitä, ettei Jeesus saapunut nopeammin? Hänhän oli jäänyt viivyttelemään kuultuaan, että Lasarus tekee kuolemaa. Nyt hän tuli vasta, kun oli jo liian myöhäistä. Lasarus oli jo kuollut sekä kannettu hautaan. Hänen ruumiinsa hajoaminen oli jo alkanut, ja olisi sekä epämiellyttävää että epäkunnioittavaa enää avata hänen hautaansa.

Tässä kertomuksessa on useita kohtia, joissa ihmiset kamppailevat uskon ja epäilyksen välissä. He luottavat Jeesukselle olevan kaiken mahdollista, mutta samaan aikaan heidän inhimillinen todellisuuden tajunsa saa heidät kerta toisensa jälkeen arvelemaan: ei tästä enää mitään tule. Olisit vain Jeesus tullut aiemmin, se on myöhäistä nyt osoittaa meille myötätuntoa! Olisit tullut ja parantanut ystäväsi, niin kuin me pyysimme, kun lähetimme sinulle sanan hänestä. Koska sinä pystyt kaikkeen, miksi et lähtenyt heti liikkeelle? Ja kun nyt olet täällä, miksi kiusaat meitä surussamme ja häpäiset hänet avaamalla hänen hautansa?

Jumala on asettanut ihmisen päiville määrän, ja ihmisen osana on kerran kuolla. Se on meille kaikille itsestään selvää. Mutta tämä kova tosiasia tuntuu erilaiselta eri tilanteissa. Moni hyvin vanha ihminen kokee, ettei enää jaksa elää eikä elämältä ole enää mitään odotettavaakaan. Moni toivoo pääsevänsä pois, kun saanut kokea jo kylliksi. Moni sairas ja heikko pyytää, ettei häntä kuoleman hetkellä yritetä elvyttää, sillä edessä olisi vain lisää heikkenemistä.

Asia on toisin nuoren henkilön kohdalla. Ei tunnu oikealta eikä hyväksyttävältä, kun nuori joutuu onnettomuuteen, joka vie hänen henkensä, tai kun lapsi sairastuu parantumattomasti eikä ehdi nähdä aikuisuutta. Sellaista on vaikea ymmärtää tai hyväksyä hyvän Jumalan sallimaksi. Niissä tilanteissa jäävät läheiset vain tuskissaan kysymään Jumalalta: miksi? Miksi et parantanut? Miksi et tullut paikalle? Miksi et tehnyt mitään? Jos vain sinä olisit ollut täällä! Vai – oliko sinua edes yhtään missään, oletko olemassakaan, onko sinulla mitään valtaa tai hyvää tahtoakaan?

Usko ja epäilys kulkevat yhdessä. Eivät Jeesuksen lähimmätkään niin vahvasti uskoneet, etteikö heissä olisi ollut aina läsnä myös epäilys. Se on mitä inhimillisintä; epäilys on osa ihmisen järjellistä toimintaa, jonka Jumala itse on häneen istuttanut. Jumala on antanut ihmiselle kyvyn arvioida, mikä on mahdollisen rajoissa ja mikä ei. Sama ihminen voi olla sekä vakuuttunut siitä, että Jumala pystyy kaikkeen, että arvioida, että ei hän kuitenkaan mitään ihmettä pysty tekemään, tai ei ainakaan ryhdy sellaista meitä varten tekemään.

Ihmiselämässä voi olla hetkiä, jolloin Jumalaa kohtaan tunnetaan pettymystä siitä, että hän ei tee sitä, mitä häneltä toivotaan. Silti samalla ymmärretään hyvin, ettei Jumalan kuulukaan tehdä mitään aivan odottamatonta ja mullistavaa. Hänen tehtävänsä on nimittäin pitää luomakuntaansa yllä toisenlaisella tavalla, säännönmukaisella tavalla.

Jos Jumala ei siipensä katkaissutta putoavaa lentokonetta ota ilmassa kiinni ja laske turvallisesti maahan, tai jos hän jyrkänteeltä rotkoon suistuvaa jarruvikaista autoa pysäytä pehmeästi, saattaa ihminen ajatella, ettei Jumalaa ole tai ettei hän kaikkivaltias olekaan. Mutta vaikka Jumala joskus ihmeellisellä tavalla tekisi niin, ei hän voi ainakaan jatkuvasti ryhtyä tekemään poikkeuksia luonnonlakeihin, sillä sellainen aiheuttaisi vain lisää kaaosta. Laivat eivät kelluisi meren pinnalla, junat eivät pysyisi kiskoilla, kivet eivät maassa eivätkä naulat laudoissa. Vaikka kaikkivaltias Jumala voi tehdä ihmeen, miksi hän ryhtyisi yhden kohdalla ohittamaan itse asettamiaan luonnonlakeja, kun hän ei tee sitä miljoonienkaan kohdalla. Ihanko hän vain ystäviensä surun tähden tekisi poikkeuksen?

Ja silti: juuri tällaisena Jumala ilmoittaa itsensä Pojassaan Jeesuksessa. Isä, maailmankaikkeuden Luoja ja ylläpitäjä, lähettää Poikansa syntymään ihmiseksi, samaistumaan ihmisen osaan, ihmisen kiintymykseen ja kaipaukseen sekä ottamaan omakseen myös ihmisen surun tämän läheisen kuoleman tähden. Jeesus itkee ystävänsä Lasaruksen kuolemaa ja tekee sen, mitä tämän sisarukset olivat häneltä halunneet. Hän herättää kuolleen.

Meidän on ymmärrettävä, että sen, mitä Jeesus tässä tekee, ei ole tarkoitus toistua. Ihmisten hurskaimmatkin yritykset herättää kuolleita voimakkailla rukouksilla ovat yleensä päättyneet pettymykseen. En kiistä, etteikö Jumala voisi halutessaan silti niinkin tehdä, mutta ei säännönmukaisesti. Tämä kertomus Lasaruksesta tulee lukea samalla tavalla kuin se Matteuksen evankeliumin kohta, jossa kerrotaan Jeesuksen ristinkuoleman hetkellä jo aiemmin poisnukkuneitten pyhien ihmisten nousseen haudoistaan ja ilmestyneen monille Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen (Matt. 27:52-53). Se oli poikkeuksellinen merkki uudesta toivosta. Se oli osoitus siitä, mitä Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus tuovat tullessaan: uusi aika alkaa, toivo ja tulevaisuus ovat nyt käsillä.

Jeesus viivytteli Lasaruksen luo menemistä, kunnes tämä oli kuollut voidakseen mennä ja osoittaa, että hänellä on valta herättää kuolleita. Kuolema on voitettu, sillä Isä on antanut Pojalle vallan sen ylitse. Kaikki pahan valta, synti ja kuolema, jotka sitovat ihmisiä otteeseensa, on hänessä murskattu. Mutta se tapahtui vain Jeesuksen oman kivun ja kuoleman kautta.

Autuas se, joka ei loukkaannu Jeesukseen, kun tämä ei teekään sitä, mitä häneltä pyydetään. Autuas se, joka ei menetä uskoaan Jumalan kaikkivaltiuteen, kun tämä ei käytäkään sitä osoittaakseen voimaansa vastaansanomattomalla ihmeellä. Autuas se, joka hyväksyy, että Jeesuksen tienä oli kulkea heikkouteen, kärsimykseen ja kuolemaan, peräti oikeudettomaan tuomioon ja vääryydellä surmatuksi tulemiseen. Siinä on myös meidän toivomme, kun omat voimamme loppuvat, tai kun joudumme murheeseen ja jättämään jäähyväisiä rakkaillemme. Meidän toivomme on siinä, että Jeesus on kuoleman voittaja. Hän tulee luoksemme, kulkee kanssamme ja ottaa osaa meidän suruumme ja kipuumme. Me turvaudumme elämässä ja kuolemassa Herraamme Kristukseen.

Vi har också varit Borgå stift tidigare, vilket avspeglas i att det på väggen i biskopsgården i Tammerfors hänger inte mindre än 16 porträtt av borgåbiskopar – alla mina föregångare! I detta stift har det funnits fler borgåbiskopar än tammerforsbiskopar, eftersom jag bara är den sjunde som bär den titeln.

När ett eget stift grundades för de svenskspråkiga församlingarna år 1923 var det naturligt att grunda det i en svenskspråkig stad. Borgå hade vid den tiden redan en tvåhundraårig historia som stiftsstad, så platsen var självklar. Men det gamla stiftet, som förblev finskspråkigt, måste flyttas därifrån med sina biskop och domkapitel.

Många städer tävlade om att bli säte, men valet stod till slut mellan Helsingfors och Tammerfors. Helsingfors hade fördelen att det inte bara var landets huvudstad utan också det största befolkningscentret, samt centrum för statsförvaltning och centrum för handel och vetenskap med sina hamn och universitet.

Men Tammerfors valdes, eftersom staden låg mer centralt i det stora stiftets område. Tammerfors är en ung men snabbt växande stad. Den är också ett bra centrum för stiftets och dess församlingars verksamhet, eftersom den som en framåtblickande och framtidsinriktad stad även motiverar kyrkan att söka nya sätt att agera och påverka.

Ärade företrädare för Borgå stift. Vi har ett gemensamt uppdrag. Vi fullgör Kristi mission och förkunnar evangeliet i ord och handling. Tillsammans vill vi verka för invånarnas bästa i vårt område, så att de får uppleva att de är älskade av Gud och att de, i Guds gemenskap, har en framtid och hopp i Kristus.

I denna stad fullgör de finska församlingarna detta uppdrag i samarbete med den svenska församlingen, som just i våras fyllde ett hundra år. Även om den svenska församlingen här är en liten minoritet och ligger åtskild från alla andra församlingar i stiftet som är belägna vid kusten, är den en väsentlig del av församlingsförbundet i Tammerfors.

På samma sätt bedriver stiftet i Borgå hela den finska kyrkans gemensamma arbete tillsammans med andra stift i Kristi tjänst. I det arbetet behöver vi varandra. Olika språk är en del av den mångfald som berikar kyrkan. Må Herren Kristus välsigna ert möte här i denna inlandsstad.

Jeesus vaelsi eteenpäin opetuslastensa kanssa ja tuli erääseen kylään. Siellä muuan nainen, jonka nimi oli Martta, otti hänet vieraakseen. Martalla oli sisar, Maria. Tämä asettui istumaan Herran jalkojen juureen ja kuunteli hänen puhettaan. Martalla oli kädet täynnä työtä vieraita palvellessaan, ja siksi hän tuli sanomaan: ”Herra, etkö lainkaan välitä siitä, että sisareni jättää kaikki työt minun tehtäväkseni? Sano hänelle, että hän auttaisi minua.” Mutta Herra vastasi: ”Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois.”

Rakkaat kristityt, satavuotiasta Halkivahan kirkon juhlaa viettävä kansa. Tämä kirkko on kyläläisten aikaansaama. Se on heidän alun perin rukoushuoneekseen rakentama ja sittemmin kirkoksi muokkaama. Se on tahdonvoiman osoitus pienen, tuolloin Vesilahteen kuuluneen kylän asukkailta. Jo parikymmentä vuotta ennen kuin tämä vihittiin kirkoksi, kyläläiset käynnistivät rukoushuoneen hankkimisen. Se otettiin käyttöön 1908. Niinpä tämä rakennus täyttää Jumalan sanan julistamisen paikkana ja Halkivahan ihmisten kokoontumispaikkana oikeastaan jo 118 vuotta.

Mitä nuo 118 vuotta tai viimeiset 100 ovat tämän kylän asukkaille merkinneet? Kysytäänpä sitä tänne kokoontuneelta seurakunnalta. Kuinka moni teistä ensinnäkin muistaa käyneensä tässä kirkossa jo ennen kuin se täytti 50 vuotta? Nostakaapa kättä. – Kuka tietää tai arvioi tulleensa kastetuksi täällä? – Entä onko täällä toimitettu konfirmaatioita? Onko joku päässyt ripille täällä? – Onko joku vihitty avioliittoon täällä? – Tietääkö joku vanhempiensa tulleen vihityiksi täällä? – Entä onko joku osallistunut hautaan siunaamiseen täällä?

Seuraava kysymys järjestyksessä varmaan olisi, onko joku jo ennättänyt osallistua omiin hautajaisiinsa täällä! Mutta sellaisen sijasta kysynkin, kuka on käynyt täällä jumalanpalveluksessa tänä vuonna? – Huomatkaa, että tämä päivä lasketaan mukaan. Kaikki kädet nousevat!

Kaikesta tästä huomaa, että halkivahalaiset rakensivat kirkkonsa käyttöä varten. Se ei ole vain monumentti, joka tien varressa julistaa ohi ajaville paikallista identiteettiä: täällä ei ollakaan sivukylällä vaan kirkonkylällä! Tämä kirkko on rakennettu hengellistä elämää varten, mistä ovat esimerkkejä kaikki edellä luetellut tapahtumat, olivat ne sitten perhejuhlia, kylän juhlia tai koko seurakunnan juhlia.

Nuo juhlahetket ovat pyhittäneet hengellisiksi jumalanpalveluksiksi ne sanat, joita täällä on Raamatusta luettu tai joita on rukouksina lausuttu tai mielessä huokaistu, tai ääneen virsinä laulettu. Täällä Jumala on lähestynyt halkivahalaisia, ja täällä he ovat vastanneet Jumalan kutsuun omilla hiljaisilla rukouksillaan tai vain päänsä painamisella, alttarikaiteen ääreen polvistumisella, ehtoollisen nauttimisella tai siunauksen vastaanottamisella. Ne ovat kaikki merkkejä sisäisestä uskosta, toivosta ja Jumalan läheisyyden kaipuusta, vaikka sitä olisi joskus vaikea sanoittaa.

Nuo hetket tässä kirkossa ovat ehkä olleet elämän taitekohtia. Niissä on siirrytty jostain elämänkaaren vaiheesta toiseen. Ne ovat voineet olla iloisia käänteitä, uuden alkuja ja sen näkemistä, että jotain hyvää on odotettavissa. Tai ne ovat voineet olla murroskohtia, jossa jokin vaihe jää peruuttamattomasti taakse eikä enää ole jäljellä muuta kuin suru, muistot ja kaipaus. Tai ne ovat voineet olla säännöllisesti toistuvia pysähtymisiä ja rauhoittumisia kuuntelemaan sanaa ja musiikkia. Kaikki ovat olleet hiljaisia antautumisia Jumalan hoidettavaksi sanan, rukouksen, ehtoollisen ja musiikin välityksellä.

Kun ihminen jättää kaiken arkisen aherruksen hetkeksi sivuun ja omistautuu kuuntelemaan Jumalan puhetta edes vähän aikaa, hän voi tavoittaa elämän syvän perustan. Sellaisen hetken jälkeen ehkä näkee oman elämänsä selvemmin osana Jumalan suurta suunnitelmaa. Silloin liittyy johonkin itseään ja omia huoliaan paljon suurempaan ja voi kokea olevansa Jumalan rakastama; olevansa hänen turvissaan, tuli mitä tuli. Ihminen ei ole yksinäisyyteen viskattu selviämään omin neuvoin ja omin voimin elämästä ja sen vastoinkäymisistä, vaikka hänestä voi monesti sellaiselta tuntua. Se elämä, jonka hän on saanut, on Jumalan lahjaa, ja Jumala kannattelee luomaansa läpi elämän. Jumala kannattelee myös antamalla lähimmäisiä, joita nyt näemme paljon täällä kirkossa.

Pienestä hetkestä Jumalan läheisyydessä kuultiin esimerkki lukemassani evankeliumissa. Siinä Jeesus vierailee kahden sisaruksen kodissa. Martta häärii kaikessa sellaisessa, mitä kunnon ihmiseltä voi kuvitella odotettavan. Hän tahtoo osoittaa vieraanvaraisuutta, sillä onhan se hyve, jollaista Jumalakin tahtoo ihmisten noudattavan. Maria sen sijaan vain istuu kuuntelemassa taloon saapunutta opettajaa eikä jaa kotitehtäviä sisarensa kanssa.

Myönnän, että minunkin sympatiani ovat usein Martan tyyppisen henkilön puolella ja että minullekin Jeesuksen pitää muistuttaa, että ei kotitehtävien tasaaminen ole kaikki kaikessa. Me ihmiset helposti huomaamme sen, milloin joku toinen lepää, kun itse pitää hoitaa joitain velvollisuuksia. Paljon harvemmin huomaamme sitä, jos itse lepäämme toisen hääriessä. Harvoin silloin muistaa, että voisi ihan hyvin nousta sohvalta jakamaan taakkaa.

Mutta Jeesuksella on yllättäen toinen sanoma kuin itselleen tasapuolisuutta ja oikeudenmukaisuutta peräävällä ihmisellä. Antaako hän siis luvan lepäillä ja jättää toisen yksin rehkimään? Ei, vaan hän esittää Martallekin kutsun keskittyä kuuntelemaan, avaamaan sydäntään ja tekemään tilaa Jumalan sanalle. Se oli viesti ahkeralle kotinsa hoitajalle. Sen ymmärsivät halkivahalaiset toistasataa vuotta sitten, siksi he astuivat kodeistaan ulos ja ryhtyivät sitä tarkoitusta varten rakentamaan itselleen kirkkoa.

Minua mietityttää tässä evankeliumin kohdassa se, mitä kaikkea mahtoikaan Jeesus puhua Marian kuunnellessa. Hänellä oli varmasti paljon tärkeää opetettavaa ja mieleen painettavaa. Mutta siitä kaikesta on säilynyt meille ainoastaan tämä Martalle osoitettu pieni näpäytys ja Marian oikean valinnan kehuminen. Miksi juuri se jäi muistiin ja päätyi evankeliumikirjaan kaikista Jeesuksen sanoista tuossa talossa? Vainko siksi, kun siinä nousi esiin sisarusten välinen jännite, kenties keskinäinen kateus? Millaisina tunnettiin nämä naiset vasta syntymässä olevassa Jerusalemin kristillisessä seurakunnassa? Sanottiinko tässä rivien välissä jotain heidän väleistään?

Kirkossa kävijältä saattaa mennä ohi paljonkin hyvää ja tarpeellista Jumalan sanaa. Mutta jokin yksilöllinen ja kohti käyvä sana muistetaan. Ehkä se voi tänään olla tällainen: tämä kaunis Halkivahan kirkko on sinun kirkkosi. Täällä sinua hoivaa Jumala, täällä hän vakuuttaa sinulle rakkauttaan, täällä hän kannattelee sinua. Kun kuulet tämän kirkon ainutlaatuisen suuren kellon äänen, lähde tännepäin. Kun täällä kuuntelet Jumalan ääntä, sinulla on hyvä osa, jota ei oteta sinulta pois, tapahtui elämässäsi muuten mitä tahansa.

Tähän sanomaan vastaamme nousemalla ylös ja yhtymällä uskontunnustukseen.

Oli eräs juutalaisten juhla, ja Jeesus lähti Jerusalemiin. Jerusalemissa on Lammasportin lähellä allas, jonka hepreankielinen nimi on Betesda. Sitä reunustaa viisi pylväshallia, ja niissä makasi suuri joukko sairaita: sokeita, rampoja ja halvaantuneita. Nämä odottivat, että vesi alkaisi liikkua. Aika ajoin näet Herran enkeli laskeutui lammikkoon ja pani veden kuohumaan, ja se, joka ensimmäisenä astui kuohuvaan veteen, tuli terveeksi, sairastipa hän mitä tautia tahansa.

Siellä oli mies, joka oli sairastanut kolmekymmentäkahdeksan vuotta. Jeesus näki hänet siellä makaamassa vuodematolla ja tiesi, että hän oli jo pitkään ollut sairas. Jeesus kysyi: ”Tahdotko tulla terveeksi?” Sairas vastasi: ”Herra, minulla ei ole ketään, joka auttaisi minut altaaseen, kun vesi kuohahtaa. Aina kun yritän sinne, joku toinen ehtii ennen minua.” Jeesus sanoi hänelle: ”Nouse, ota vuoteesi ja kävele.” Mies tuli heti terveeksi, otti vuoteensa ja käveli.

Mutta se päivä oli sapatti. Niinpä juutalaiset sanoivat parannetulle: ”Nyt on sapatti, ei sinun ole lupa kantaa vuodettasi.” Mies vastasi heille: ”Se, joka teki minut terveeksi, sanoi minulle: ’Ota vuoteesi ja kävele.’” Silloin juutalaiset kysyivät: ”Kuka se mies oli, joka käski sinun ottaa vuoteesi ja kävellä?” Parannettu ei kuitenkaan tiennyt, kuka hän oli, sillä Jeesus oli jo hävinnyt väkijoukkoon. Myöhemmin Jeesus tapasi miehen temppelissä ja sanoi hänelle: ”Sinä olet nyt terve. Älä enää tee syntiä, ettei sinulle kävisi entistä pahemmin.” Mies lähti sieltä ja kertoi juutalaisille, että Jeesus oli hänet parantanut.

”Herra, minulla ei ole ketään.” Näin valitteli mies Jerusalemin Betesdan altaalla. Ketään ei ollut, joka olisi hänet vuorollaan auttanut laskeutumaan parantavaksi uskottuun veteen. Tilanne oli toivoton; mies ei voinut muuta kuin maata matollansa, sillä omin avuin hän ei olisi ehtinyt ajoissa veteen. Altaan reunoilla oli koko joukko erilaisista sairauksista tai vammoista kärsiviä; luultavasti moni muukin heistä olisi voinut sanoa aivan samat sanat: ”minä en vaivoiltani pääse tuohon ihmeelliseen veteen, ja juuri kun olisin sinne menossa, joku toinen ehtii ennen minua”. Jos kerran altaan ympärillä makasi ”sokeita, rampoja ja halvaantuneita”, eihän heillä kenelläkään voinut olla etulyöntiasemaa veteen ehtiäkseen. Sen, joka ihmeelliseen veteen ensimmäisenä mieli ehtiä, tuli olla liikkumiseen kykenevä.

Tämä allaspaikka on Jerusalemin Vanhan kaupungin arkeologisissa kaivauksissa paljastettu, ja siellä voivat turistit vierailla. Pyhän Annan kirkon luota on löytynyt kaksi allasta, joista toisesta vesi johdettiin toiseen, kun ensin mainitun pinta oli sopivalla korkeudella. Nähtävästi se aiheutti veden ajoittamisen kuohumisen. Vanhimmat Johanneksen evankeliumin käsikirjoitukset eivät mainitse enkeliä, joka olisi kylpenyt lammessa ja kuohuttanut veden. Jossain kopioimisten vaiheessa lienee tekstiä täydennetty tällaisella hurskaalla selityksellä. Sitä ei ollut sisällytetty edelliseen, vuoden 1938 Kirkkoraamattuumme, ja kaikkein uusin, Pipliaseuran UT2020 siirtää nuo sanat alaviitteeseen. Kuitenkin se oli jo Mikael Agricolan Uudessa testamentissa v. 1548 sekä vielä vanhassa Bibliassa vuodelta 1776.

Enkelin mainitseminen veden kuohumisen syynä sekä sen ihmeellisen parantavan voiman selityksenä korostaa tilanteen toivottomuutta. Olisihan varsin epätodennäköistä nähdä enkelin laskeutuvan kylpemään. Kuka sellaista saa nähdä? Varmasti saisivat vaivaiset odotella kauan noin yllättävää ilmiötä. Vastaavasti he joutuisivat kauan odottamaan sitä ihmeellistä hetkeä, että pääsisivät monien joukosta juuri silloin ensimmäisenä veteen ja kokisivat parantumisen. Melkoista arpapeliä! Jotain onnistaa, useimpia ei koskaan.

Suomessa on korkea terveydenhoidon taso, mutta moni kokee, että yhteiskunnassamme on kehitys kulkemassa heikompaan suuntaan. Moni kunta on menettänyt vakituisen terveysasemansa tai ainakin vuodeosastonsa. Moni potilas joutuu matkustamaan pitkän matkan hoitoon, moni joutuu odottamaan pitkään lääkäriin pääsyä, ja moni vanhus sijoitetaan hoitolaitokseen kauas toiselle paikkakunnalle samassa hyvinvointialueella.

Tänä iltana kirkkoon kokoontuneet lienevät useimmat työterveyden piirissä ja nauttivat hyvän hoidon tuomasta turvallisuudesta. Mutta työssänne te diakonian ammattilaiset kohtaatte jatkuvasti ihmisiä, joilla eivät asiat ole yhtä hyvin. Te saatte kuunnella monia tarinoita, joissa ei päästä parantavien ihmeiden pariin vaan joudutaan jäämään omalle vuoteelle. Tuskin voitte tehdä kuin Jeesus, joka yhdellä lauseella nostaa miehen jaloilleen. Mutta silti teidän läsnäolonne, kohtaamisenne, kuuntelemisenne ja rohkaisun sananne ovat osa apua odottavan nousua omille jaloilleen.

”Minulla ei ole ketään” – miten paljon onkaan Suomessa nykyään yksinäisyyttä! Siihen on useita syitä: muuttoliike voi olla vienyt sukulaiset kauas toisistaan; puoliso, sisarukset, ystävät ja ikätoverit ovat jo kuolleet; perhekoko on ollut niin pieni, että omaisia on alusta asti ollut vähän; uudelle paikkakunnalle muuttaneena ei ole ollut helppo tutustua toisiin ihmisiin. Yksinäisyyttä on kutsuttu jopa suomalaisten kansantaudiksi, sillä jonkin tiedon mukaan jopa joka kolmas kokee sitä.

Tässäkin asiassa voi seurakunnan diakoniatyöntekijä olla yhtä tarpeellinen ja ihmeellinen toivon tuoja kuin oli Betesdan altaan kuohuva vesi. Vaikkei hän olekaan enkeli eikä pysty täysin poistamaan yksinäisyyttä tai muuttamaan jonkun elämää, hänen läsnäolonsa ja vierailunsa voivat muuttaa yhden hetken kerrallaan ja tuoda toivoa.

Runsas viikko sitten Lahden diakoniaopiston eläkkeellä oleva apulaisrehtori Terttu Pohjolainen kiinnitti huomiotani tämän raamatunkertomuksen sanoihin ”minulla ei ole ketään”. Hän arvioi, että kirkkojärjestyksen diakoniaa koskevan säädöksen määritelmänomaiset sanat ”Diakonia on kristilliseen rakkauteen perustuvaa avun antamista erityisesti niille, joiden hätä on suurin ja joita ei auteta muulla tavoin” (KJ 3:24), erityisesti viimeiset sanat, perustuvat juuri tähän evankeliumin kohtaan. Sitä, jonka kaikki muut ohittavat, ei diakonia voi ohittaa.

Tunnetusti seurakunnat velvoitettiin kirkkolain voimalla tekemään diakoniatyötä ja kiinnittämään sitä varten diakoni tai diakonissa v. 1943 kirkolliskokouksen päätöksellä. Taustalla oli enemmän kuin kolmen vuosikymmenen pyrkimys saattaa diakonia seurakuntien omaksi työksi, sillä sen nähtiin kuuluvan tiiviisti kirkon olemukseen. Rakkauden palvelu on kirkon elämänmuoto.

Nykyiseen kirkkojärjestykseen sisällöltään 40-luvulta asti säilynyttä kuvausta diakoniasta avunantamisena hädänalaisille voidaan nykyajassa toki arvostella kapeasta ja hieman yläviistosta luodusta katseesta; onhan diakonia jo paljon muutakin, kuten ennalta ehkäisevää mielenterveystyötä, lasten ja nuorten tukemista tai yhteiskunnallista vaikuttamista. Se oli kuitenkin olennainen parannus käsitykseen kirkon tehtävästä.

Kun kirkolliskokous syksyllä 1943 sai päätettäväkseen säädöksen lisäämisen kirkkolakiin, se keskusteli asiasta sodan taustaa vasten. Puutetta ja huolta oli monenlaista. Samalla yhteiskunnassa oli kuitenkin jo melko kehittynyt sosiaalinen avustustoiminta. Sen vuoksi pykälän sanoja ”joihin muu avustustoiminta ei ulotu” ehdotettiin jätettäväksi pois; lisäksi epäiltiin, että ne voisivat jossain tilanteessa estää diakoniatyöntekijän toimintaa, kun muuta apua onkin ulottuvilla (tuomiorovasti Seppälä). Sanoja kuitenkin puolustettiin sillä, että ne ”poistamalla pyyhittäisiin pois koko diakonian ydin, sillä diakonia on rakkaudenpalvelusta, joka kohdistuu kaikkein huonoimpiin” (piispa Sormunen).

Yhteiskunnan terveydenhoitopalvelujen kehittymisellä myös perusteltiin seurakuntien velvoittamista diakoniatyön järjestämiseen. Jollei seurakunnissa ryhdytä palkkaamaan diakonissoja, hoitoalalle halukkaat nuoret suuntautuvat kutsumuksensa mukaisesti sairaanhoitajiksi ja kirkko menettää oman mitä keskeisimmän todistusvoimaisen tehtävänsä.

Noista ajoista on enemmän kuin kahdeksan vuosikymmentä, ja moni asia on muuttunut. Sosiaalipalvelut ja terveydenhoito ovat siirtyneet kunnilta hyvinvointialueille. Yhteistyökumppanit ovat vaihtuneet, mutta seurakunnille on jäänyt paljon tehtävää niiden oman diakonisen, kristilliseen rakkauteen perustuvan työnäyn piirissä. Edelleen seurakunnan diakoniatyöntekijä voi kohdata yksittäisen ihmisen samalla asenteella kuin Jeesus kohtasi yhden ihmisen Betesdan altaalla. Tuo kohtaaminen oli enemmän kuin yhdelle sairaalle toivon antaminen, vaikka vain yksi parannettiin. Tässä kertomuksessa on syvempi juonne parantamiskertomuksen alla.

Miksi Jeesus pysähtyi juuri tämän miehen luo? Evankeliumi kertoo, että Jeesus tiesi hänen sairastaneen jo kauan. Hän oli maannut peräti 38 vuotta odottamassa vuoroaan. Jeesus poimi miehen monien joukosta ja teki tälle kysymyksen: ”Tahdotko tulla terveeksi?” Oli kai se nyt itsestään selvää. Yhtä hyvinhän Jeesus olisi voinut antaa katseensa kiertää koko pylväskäytävän rujossa joukossa, komentaa kaikki altaaseen ja antaa jumalallisella voimallaan veden kuohua. Mutta etsikö hän tilaisuutta parantaa joku yksi toivoton tapaus nimenomaan sapattina? Halusiko hän näin osoittaa, että aika muuttuu? Nyt Messias tuo uuden toivon, se alkaa yhdestä kurjasta, joka autetaan ylös elämään, ja sen tulee vaikuttaa kaikissa mielenmuutosta.

Meidän kirkkovuoden evankeliumimme on katkaistu juuri ennen tärkeää kohtaa. Äsken kuultiin, miten parannettu mies kävi Jeesuksen kanssa vielä keskustelun temppelissä ja lähti kertomaan siitä. Mutta silloin Jeesuksen vihamiehet alkoivat syytellä Jeesusta siitä, että hän teki työtä sapattina. Heille Jeesus vastasi: ”Minun Isäni tekee työtään taukoamatta, ja niin teen myös minä.” (Joh. 5:17) Sen jälkeen alkoivat Jeesuksen vastustajat etsiä tilaisuutta tappaa hänet; hänhän oli sekä rikkonut sapattikäskyn, että kutsumalla Jumalaa Isäkseen tehnyt itsensä Jumalan vertaiseksi.

Järjestikö Jeesus tietoisen provokaation? Oliko hänen parantamistoimensa enemmän kuin vain avun antamista sille, jolla ei ollut ketään ja jolle ei mikään muu apu yltänyt? Jeesuksella oli enemmän mielessä kuin vain yhden auttaminen: antautumalla Taivaallisen Isän kaiken muuttavan rakkauden välikappaleeksi hän antoi itsensä myös uhriksi. Hän epäilemättä tiesi joutuvansa hakauksiin uskonnollis-poliittisen eliitin kanssa, mutta sitä vaati Jumalan radikaali rakkaus.

Se muuttaa toivottomia tilanteita ja itsestään selvinä pidettyjä arvostuksia. Se nostaa jaloilleen niitä, jotka ovat unohdettuja. Se vaikuttaa laajemmin kuin yhden elämään, sillä Jumalan rakkaus muuttaa ihmisten arvostuksia, heidän yhteisöjään, seurakuntiaan ja kaupunkejaan. Avaimena sille on se, että Jeesus osoittaa, millainen Jumalan valtakunta on pian koittamassa ja laittaa ihmiset liikkeelle sitä valmistamaan.

Kun Jeesus sanoo, että hänen Isänsä tekee työtä taukoamatta, ”ja niin teen myös minä”, mitä hän tarkoittaa meidän kannaltamme? Ikuinen Jumala, kaiken Luoja ja elämän Antaja toki pitää kaikkea jatkuvasti yllä ja on koko ajan toimessa. Mutta kun Jeesus liittää itsensä Isän työhön, hän samalla antaa esimerkin seuraajilleen. En tarkoita, että kirkon työssä on oltava taukoamatta, ilman lepoa ja lomaa, vaan että Isä ja Poika eivät ole lopettaneet tekemistään, sillä Jumalan valtakuntaa edistävät nyt myös heidän omansa. Se on kirkolle annettu tehtävä.

”Nouse, ota vuoteesi ja kävele.” Kenelle tällainen lause olisi tänään paikallaan? Kenet Jeesus nyt haluaa nostaa ylös ja lähettää liikkeelle? Jeesus ei valittele, että ”minulla ei ole ketään”. Kuka lienetkin, sinutkin hän kutsuu palveluun, Jumalan rakkauden nimissä ja voimassa uutta toivoa tuomaan. Sen merkiksi nousemme nyt ylös ja yhdymme uskontunnustukseen.

Diakoniassa on kysymys kirkon yhteisestä tehtävästä. Kirkkojärjestyshän määrää, että seurakunnan ja sen jäsenten on harjoitettava diakoniaa. Ihan samassa mielessä kuin koko seurakunta on saanut tehtävän olla Kristuksen rakkauden todistaja.

Mutta joitakin viranhaltijoitakin seurakunnissa tarvitaan. On tärkeää, että seurakunnissa nähdään diakonian olevan osa kirkon kokonaisvaltaista missiota. Siksi sitä toteutetaan yhteistyössä eri työntekijäryhmien kesken.

Tunnetusti kirkkojärjestys säätää, että jokaisessa seurakunnassa tulee olla diakonian virka. Siitä päätettiin kirkolliskokouksessa syksyllä 1943, ja tulen illan saarnassa puhumaan siitä vähän enemmän. Tuolloin päätöksen sanamuotona oli, että ”jokaisen seurakunnan tulee ottaa palvelukseensa tarvittavia diakoneja ja diakonissoja”.

Keskustelussa oli ehdotettu tämän korvaamista muodolla ”tulee ottaa palvelukseensa tarvittavia diakoniatyöntekijöitä” sillä taka-ajatuksella, että sitten myös teologin tutkinnon suorittaneet naiset voisivat tulla palkatuiksi siihen tehtävään. Tämä oli tietysti monta vuosikymmentä ennen kuin kirkossa päätettiin naisten papiksi vihkimisestä.

Mutta olennaista oli sisällyttää kirkkolakiin klassiset virkanimikkeet diakoni ja diakonissa, sillä ne liittävät diakoniatyön erityiseen diakonian virkaan vihkimiseen. Se tuo piispankin läheiseen yhteyteen teidän kanssanne. Kaikki virkaan vihkimiset tapahtuvat apostolisen perinteen mukaan kätten päällepanemisella ja rukouksella.

Diakonian virassa on kysymys Pyhän Hengen lahjasta. Sen välityksellä Kristus itse hoitaa tehtäväänsä maailmassa. Hän kutsuu, varustaa ja lähettää palvelukseen. Siunatkoon Hän myös nämä diakoniatyöntekijöiden päivät.

Jeesus sanoi:

”Teille on opetettu: ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.’ Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin? Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.”

Rakkaat kanssavaeltajat, Birgitan poluilla tänään kulkeneet. Olemme kävelleet matkoja, kuka lyhyempiä ja kuka pidempiä. Olemme nauttineet luonnosta, aistineet tuulia, hengittäneet raitista ilmaa, saaneet auringonpaistetta ja sadepisaroita, katselleet kauniita maisemia, tunteneet maan askeleidemme alla, hiponeet ohi kulkiessamme puita ja kuunnelleet solisevan veden ääntä. Olemme joko tietoisesti tai huomaamattamme havainnoineet pieniä yksityiskohtia kaikesta meitä ympäröineestä rikkaudesta, jota luomakunta tarjoaa.

Nämä mainitsemani asiat ovat olleet sellaisia, joita luonto itse on meille tarjonnut, mutta lisäksi olemme kokeneet lukemattomia asioita siitä, mitä ihmisen käden jälki on meille jättänyt – alkaen jo pelkästään siitä polusta tai tiestä, jota olemme kulkeneet, ja päättyen tänne kirkkoon. Näitä ei ole luonto itsestään tuottanut, vaan niiden olemassaolo on ihmisen työn tulosta.

Mutta onhan ihminenkin Jumalan työn tulosta. Hän on osa luomakuntaa, samojen lainalaisuuksien alainen kuin muutkin elävät olennot. Hän syntyy, elää, hengittää ilmaa, juo vettä ja syö ruokaa – hän on erottamattomasti osa samaa luomakuntaa kuin kaikki tänään näkemämme ja kokemamme.

Mutta ihmisellä on erityinen osa tässä luomakunnassa. Hänelle on uskottu tehtävä viljellä ja varjella eli rakentaa ja hoitaa yhteistä elämää tässä luomakunnassa. Sitä tehtävää varten hänelle on annettu erityisiä lahjoja, kykyjä, älyä, taitoa suunnitella ja toteuttaa monimutkaisia tehtäviä, ottaa käyttöön työkaluja ja hyödyntää erilaisia menetelmiä.

Kaikista muista olennoista poiketen hänelle on sen lisäksi annettu kyky miettiä asioita oman itsensä ja välittömän etunsa ulkopuolista ajatellen, kyky katsoa toimintaansa sivullisen silmin ja valmistautua tulevaan useamman sukupolven tähtäimellä ja toimien myös sen parhaaksi, joka ei kuulu hänen omaan perheeseensä, sukuunsa tai muuhun välittömään yhteiseen intressipiiriinsä. Hän osaa ajatella suurempaa kokonaisuutta. Ihmiselle on annettu kyky eettiseen arviointiin, sen pohtimiseen, mikä on oikein ja tarpeellista eikä ainoastaan hyödyllistä. Hän osaa miettiä askeleitaan, hän osaa asetella sanansa, hän osaa käyttää lahjojaan sillä tavoin, että niistä on hyötyä.

Mutta se ei ole ihmiselle helppo harjoitus. Paljon mieluummin hän ajattelee omaa itseään ja lähipiirinsä tai muiden itsensä kaltaisten etua kuin osoittaa avarakatseisuutta ja välittää myös niistä, joista ei ole hänelle itselleen tai hänen ryhmälleen etua. ”Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? – – Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on?” Näin kyseli Jeesus. Hänen seuraajiltaan pitäisi voida odottaa enemmän kuin niiltä, jotka eivät piittaa Jumalan sanan opetuksista. Heidän tulee tavoitella Jumalan täydellisyyden vuoksi itsekin täydellisyyttä.

Täydellisyyteen ihminen tuskin pystyy yhdessäkään asiassa, kaikkein vähiten toisten rakastamisessa ja heidän huomioon ottamisessaan. Ihmiset eivät käyttäydy niin kuin Jumala, joka antaa auringon ja sateen niin hyville kuin pahoille. Ihmisen täytyy pyytää Jumalalta paitsi armollisuutta itselleen, myös viisautta ja voimaa toimia oikein toisten hyväksi.

Laajalti tunnettu ja paljon lainattu Pyhän Birgitan rukous kuuluu: ”Herra osoita minulle tie ja tee minut halukkaaksi sitä vaeltamaan. Uskallettua on viipyä, ja vaarallista on jatkaa matkaa. Täytä siis minun ikävöimiseni ja osoita minulle tie.” Nämä sanat sopivat hyvin pyhiinvaellukseen, sellaiseen tiellä kulkemiseen, jolla reitti ei välttämättä ole selvä, mutta päämäärä on kirkkaana mielessä. On monta vaihtoehtoista tietä kulkea, mutta perille pitäisi päästä. Silloin rukoillaan Jumalalta apua ja neuvoa.

Mutta tässä rukouksessa ei ole kyse vain polun etsimisestä läpi metsän, vaan koko elämän vaelluksesta. Jumalalta pyydetään tien osoittamista siksi, koska Hän itse on tuon vaelluksen päämäärä. Jumalaa pyydetään osoittamaan, miten hänen luokseen tullaan. Mutta samaan aikaan rukoilija tunnistaa, ettei se ole helppo tie. Jumalan tahdon täyttäminen tai edes sellaisen tavoittelu ei ole itsestään selvästi jotain, mitä ihminen haluaa. Siksi Jumalalta tulee rukoilla myös halukkuutta kulkea sitä tietä, jonka hän osoittaa, eli halukkuutta noudattaa Jumalan tahtoa. Mutta se ole helppoa. Vastakkainen halua on yleensä meissä vahvempi.

Siksi Birgitan rukouksessa on myös maailman kylmä todellisuus läsnä: on riskialtista sekä jäädä paikoilleen että kulkea. Ihminen ei voi jäädä nauttimaan tilanteesta, jossa hän tunnistaa toteuttavansa Jumalan tahtoa. Silloin hän tavallisesti vain syyllistyy itsensä ihailuun ja pitämään itseään onnistuneena, ainakin jos vertaa pahoin epäonnistuneisiin. Joka tällaisen ylpeyden itsessään tunnistaa ja rehellisesti Jumalan edessä tunnustaa, tulee riisutuksi kaikesta omavoimaisuudesta ja voi enää vain turvautua Jumalan armoon. Hänen sopii jatkaa Birgitan rukousta: ”Täytä siis minun ikävöimiseni ja osoita minulle tie.”

Rukouksessa ei olekaan kysymys vain pyhiinvaeltajan tiellä pysymisestä vaikeassa ja eksyttävässä maastossa. Ei myöskään halukkuuden pyytämisestä kulkea Jumalan tahdossa. Syvimmiltään siinä on kyse ihmistä perinpohjaisesti läpäisevän olemassa olemisen mielekkyydestä, kaiken merkitykselliseksi kokemisesta ja elämän pohjimmaisen tarkoituksen tavoittamisesta. Ihmisen ikävöinti täyttyy Jumalan armossa. Hän löytää elämälleen suunnan ja mielekkyyden. Häntä ei ole heitetty eksymään metsään, vaan hänelle on valmistettu tie. Se tie johtaa ikuisen Jumalan luo.

Mutta sitä tietä ei löydä eikä sitä jaksa kulkea muutoin kuin Jumalan armosta. Ilman hänen kutsuaan, hänen antamaansa voimaa ja valaisua ei ihminen aina välitä elää ihmisiksi, hän ei käytä elämäänsä ja lahjojansa toisten hyväksi ja yhteiseksi hyväksi. Ilman Jumalaa hänen on vaikea ellei peräti mahdotonta kohottaa katsettaan omaa tonttiaan ja sen laitoja laajemmalle. Häntä kiinnostaa vain välitön hyöty ja nautinto. Mutta Jumalassa häneen istutetut voimavarat saavat aueta etsimään, löytämään ja omassa elämässään toteuttamaan hyvää, totta ja oikeaa. Sitä varten Jumala lähetti Poikansa syntymään nimenomaan ihmiseksi. Jeesus Kristus tuntee ihmisen elämän. Siksi hän voi sen myös rakkaalla läsnäolollaan uudistaa ja täyttää Jumalan hyvyydellä.

Jeesus sanoi:
”Jos puu on hyvä, sen hedelmäkin on hyvä, mutta jos puu on huono, sen hedelmäkin on huono. Hedelmästään puu tunnetaan. Te käärmeen sikiöt, kuinka teidän puheenne voisi olla hyvää, kun itse olette pahoja! Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää, paha ihminen pahuutensa varastosta pahaa. Minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili. Sanojesi perusteella sinut julistetaan syyttömäksi, ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan syylliseksi.”

Hyvät kirkkovieraat. Piispantalon pihassa on muutama hedelmäpuu. Yksi tuottaa vain kukkia, se onkin koristeomenapuu. Toinen on oikea omenapuu, mutta sekin tuottaa vain pikkuisia ja kitkeriä, syömäkelvottomia omenoita. Kolmas on kirsikkapuu, joka on vasta nuori eikä ole vielä kasvanut juuri minua isommaksi. Siihen on viime vuosina ilmestynyt joka kesä kolme tai neljä kirsikkaa, jotka me asukkaat yritämme ehtiä syödä ennen kuin linnut ne äkkäävät.

Ovatkohan nämä kolme puuta kuvia siitä millaista tulosta minä saan aikaan piispana? Omilla tuloksilla sanan saarnaajana ja hiippakunnan johtajana ei juuri voi kehuskella. Pikemminkin mieltä kaihertaa välillä epäilys, ettei ole tehnyt oikein mitään maininnan arvoista. Vaikka kalenteri on ollut täynnä juoksuja siellä täällä, missä ovat hedelmät? Noita puita ajatellen voi kysyä, onko kaikki ollut vain yhtä ohimenevää kauneutta katseltavaksi, kuin on alkukesästä punaisena kukkiva koristeomenapuu. Vai olenko ollut täynnä sappea ja hedelmänikin kitkeriä pikkuomenoita, joista ei ole hyötyä, vaikka niitä on puun täydeltä? Tai entä jos olen ollut se laiha ja harvaoksainen kirsikkapuu, joka joskus saa aikaan yhden tai kaksi syötävää kirsikkaa, mutta nekin nappaa suihinsa joku sellainen, joka ei niitä oikeastaan ravinnokseen edes tarvitse. Syönkö minä peräti omat hedelmäni itse?

Onneksi Piispantalon pihassa on pari muutakin puuta. Ensinnäkin siellä on luumupuu, joka istutettiin syksyllä 2017, kun talossa vietettiin Reformaation merkkivuotta, Lutherin teesien naulaamisen 500-vuotismuistona. Se puu on kasvanut hyvin ja tuottaa paljon luumuja, jopa enemmän, kuin ehdimme poimia ja syödä. Sen vieressä seisoo jo muutamaa vuotta ennen sitä istutettu päärynäpuu, jonka taimen sain eräänä keväänä papiksi vihkimiltäni yhteisenä lahjana. Se on ollut siinä jo ainakin viisitoista vuotta, ja on joka vuosi kasvattanut uskollisesti – paljon lehtiä. Toissa vuonna siihen ilmestyivät ensimmäiset kukat, ja tänä vuonna siitä on löytynyt peräti kahdeksan pientä päärynää. Tosin niistä kaksi sai jo varhain jonkin muumiotaudin ja ne piti nypätä irti ja heittää pois.

Mitä evankeliumi saa aikaan? Koreita esityksiä, kuin kukkia? Kitkeriä ja itsevarmoja lausahduksia? Vai vähäisiä pikku viisauksia, jotka nautimme täynnä itsetyytyväisyyttä? Tai pelkkää tuuheaa lehdistöä, joka ehkä näyttää täydeltä elämältä? Ainakin se luumupuu yllättää hyvällä hedelmällä, mutta päärynäpuu opettaa olemaan kärsivällinen. Ei Jumalan sanan kylvöltäkään pidä odottaa hedelmää liian aikaisin. Kestää kauan, ennen kuin tuloksia alkaa näkyä. Tämä on koettu lähetystyössä monta kertaa. Oma paikallinen ja kansallisesti johdettu kirkko syntyy hitaasti, mutta kuitenkin varmasti, sillä siitä pitää huolen Jumalan sana.

Sanassa on oma voimansa tuottaa hedelmää. Juuri sana saa sen aikaan, ei saarnaaja. Saarnaaja itsessään saattaa saada aikaan innostusta ja ihailua, tai pahimmassa tapauksessa vain ärsyyntymistä ja pettymystä. Mutta sana herättää ihmisen sydämessä uskoa ja turvautumista Jumalaan. Sana myös nostaa jaloilleen niitä, jotka eivät muuta pysty kuin rukoilla armahdusta ja odottaa, että heidän puoleensa katsotaan. Juuri näin oli asia yhdessä tämän päivän lukukappaleessa. Siinä Pietari ja Johannes kohtaavat liikuntakyvyttömän miehen kerjäämässä Jerusalemin temppelin portilla. Luen Apostolien tekojen 3. luvusta:

”Pietari ja Johannes menivät temppeliin. Oli rukoushetken aika, yhdeksäs tunti. Silloin sinne kannettiin miestä, joka oli ollut rampa syntymästään saakka. Hänet pantiin joka päivä temppelin niin sanotulle Kauniilleportille, jotta hän voisi kerjätä temppeliin meneviltä. Kun mies näki Pietarin ja Johanneksen menossa temppeliin, hän pyysi heiltä almua. Pietari loi katseensa häneen, samoin Johannes, ja Pietari sanoi: ”Katso meihin.” Mies katsoi tarkkaavasti odottaen saavansa heiltä jotakin. Mutta Pietari sanoi: ”Hopeaa ja kultaa minulla ei ole, mutta mitä minulla on, sitä minä sinulle annan. Jeesuksen Kristuksen, Nasaretilaisen, nimessä: nouse ja kävele.” Hän tarttui miestä oikeasta kädestä ja auttoi hänet ylös, ja siinä samassa mies sai voimaa jalkoihinsa ja nilkkoihinsa. Hän hypähti pystyyn, seisoi jalkojensa varassa ja käveli, ja hän tuli heidän kanssaan temppeliin, hyppeli kulkiessaan ja ylisti Jumalaa. Kaikki näkivät, kuinka hän käveli ja ylisti Jumalaa. He tunsivat hänet samaksi mieheksi, joka oli istunut Kauniillaportilla kerjäämässä, ja olivat hämmästyksestä suunniltaan sen johdosta, mitä hänelle oli tapahtunut.” (Apt. 3:1–10).

Rampa mies kannettiin kerjäämään paikalle, mistä kulki ohi hurskaita ihmisiä. Siinä hänen saattoi odottaa saavansa almuja. Kerjäsikö hän niitä itselleen vai kenties jollekin toisille, niille, jotka hänet kantoivat kerjäämään? Emme tiedä, vaikka mies olisi ollut hyväksikäytön uhri eivätkä häntä kantaneet tuoneet häntä joka päivä paikalle ihan pelkkää pyyteetöntä hyvyyttään. Saattoihan taustalla olla jotain sellaista, mitä voi pitää orjuuttamisena. Joutuiko hän olemaan muiden ansaintavälineenä? Olisiko hänelle ollut mahdollista hoitaa jotain muuta tehtävää, olisiko hän voinut vaikka tehdä käsillään jotain työtä? Tässä kappaleessa kerrottiin vain, etteivät hänen jalkansa kantaneet.

Tämä mies ei osannut odottaa mitään muuta kuin lanttia. Kun Pietari kehotti häntä katsomaan heitä tarkoin, mies keskittyi voidakseen ottaa vastaan kenties hyvinkin merkittävän summan. Mutta hänelle tuotetaan pettymys: hopeaa ja kultaa ei tule. Vaan heti sen jälkeen hän saakin enemmän kuin oli pyytämässä; hänet nostetaan ylös ja hänen jalkansa alkavat kantaa. Jeesuksen Kristuksen nimessä on voima. Mies pääsee pystyyn, seisoo ja alkaa suorastaan hypellä. Se avaa myös hänen suunsa ylistämään Jumalaa. Hän tulee temppeliin yhdessä apostolien kanssa. Olisiko hän sinne rampana saanut lain mukaan tullakaan? Nyt hänellä oli pääsy Jumalan kansan yhteyteen.

Mies oli suljettu ulos yhteisöstä, ei ainoastaan liikuntakyvyn puuttumisen mielessä vaan myös siksi, että häneen suhtauduttiin kuin vajavaiseen ihmiseen. Sellainen on todellisuutta edelleen monin paikoin maailmassa. Vammaisia ihmisiä piilotellaan eikä oteta täyteen osallisuuteen yhteiskunnasta muiden kanssa. Mutta evankeliumi muuttaa kaiken.

Eilen kuulin Lähetysseuran nepalilaiselta vieraalta tällaisesta muutoksesta. Jumala on armossaan kuljettanut, antanut lahjoja ja kykyjä, joiden avulla voi nyt palvella Hänen valtakuntaansa. Mutta näinä päivinä olemme nähneet myös, miten sadat tai peräti tuhannet ovat vieraamme kotimaassa Nepalissa jääneet valtavan tulvan alle. Kodit ovat tuhoutuneet, elämän edellytykset hävitetyt. Myös Lähetysseuran pitkään tehdyn työn aikaansaannoksia joudutaan käynnistämään uudestaan alusta. Kehitystyötä tehdään, mutta kun sitä tehdään Jeesuksen Kristuksen nimessä ja hänelle kunnia antaen, siinä on voima muuttaa ihmisiä ja heidän yhteiskuntiaan. Kun evankeliumia julistetaan ja opetetaan, se vaikuttaa uskoa, toivoa ja rakkautta. Se saa näkemään elämän Jumalan lahjana, ja ohjaa ihmisen palvelemaan Jumalaa ja lähimmäistä.

Lähetystyössä nostetaan ihmisiä jaloilleen. Tehdään työtä Kristuksen nimessä ja voimassa. Heikot tulevat autetuiksi, yhteydestä suljetut mukaan otetuiksi. Vaikka kaikki sairaudet tai puutteet eivät parane, ihminen voidaan evankeliumin voimassa saattaa kokemaan, että hän on täysin hyväksytty ja rakastettu ja kuuluu muiden kanssa samaan yhteyteen. Hänellä on mielekäs elämä siinä missä muillakin, vaikka hänellä saattaa olla jokin erilaiseksi tekevä piirre tai vamma.

Tällainen muutos voi koskea yhtä yksilöä. Mutta tavallisesti se edellyttää syvällisempää ja laajempaa yhteiskunnallista muutosta. Tarvitaan asenteiden muuttumista ja sydänten avartumista kaikkien ihmisten yhtäläisen ihmisarvon tunnustamiselle. Se ei tapahdu aivan hetkessä. Aivan kuten minun pihani päärynäpuu, se vaatii aikaa. Kestää monta sukupolvea, sillä evankeliumi muokkaa ihmisten asenteita ja yhteiskuntaa hyvin hitaasti. Vähitellen aletaan nähdä kukkia siellä täällä, ja kun vielä jaksetaan jatkaa työtä, saadaan vähän myöhemmin odottaa myös hedelmiä.

Toiset sanankylvön hedelmät tulevat nopeammin, aivan kuin minun luumupuuni. Se, mikä ei vaadi kokonaisen yhteiskunnan syvälle piintyneiden asenteiden muutosta vaan ainoastaan yksittäisen ihmisen havahtumista ja vaikkapa puheidensa siivoamista tai muuta käytöksen parantamista, tulee nopeammin. Se, mikä on yhden ihmisen valintojen hallussa, voi päästä näkyviin hänen elämässään, kun hän saa kasvaa Kristuksen opetuslapsena. Mutta siinäkin on olennaista, että hänet otetaan vastaan yhteisössä, joka rakastaa häntä ja tukee häntä, ei pyri sulkemaan ulos liian erilaisena tai epäilyttävänä.

Hyvä puu tuottaa hyvää hedelmää. Kun Jeesus saa uskon kautta asettua ihmiseen asumaan, hän alkaa vaikuttaa tässä. Jeesus alkaa sisältä päin ottaa muotoa ihmisen käytöksessä ja puheissa. Silloin hänen sanansa eivät ole vain ylimielisiä ja kitkeriä piikittelyjä toisia vastaan, eivät myöskään vain kauniita puheita vailla totuudenmukaista sisältöä. Silloin hänen äänessään kuuluu, millainen Herra on Jeesus Kristus – rakastava ja armollinen. Kristus on Herra, joka antaa rakkaudessa henkensä syntisten puolesta. Meidän hurskaimmat puheemme ovat liian helposti vain uskonnollisilla koristeilla peiteltyjä ylpeilyjä ja ilkeilyjä. Sellaista ei Herra meiltä odota. Jos rohkenemme ottaa hänen nimensä suuhumme ja lausua jotain häneen vedoten, silloin meidän on myös pidettävä huoli, että sanamme pitävät yhtä hänen mielenlaatunsa kanssa.

Herra Jeesus nostaa meitäkin jaloillemme, jotta voisimme myös olla hänen todistajiaan tässä temppelissä. Me vastaamme hänen kutsuunsa nousemalla ylös ja yhtymällä uskontunnustukseen.