Jeesus vaelsi eteenpäin opetuslastensa kanssa ja tuli erääseen kylään. Siellä muuan nainen, jonka nimi oli Martta, otti hänet vieraakseen. Martalla oli sisar, Maria. Tämä asettui istumaan Herran jalkojen juureen ja kuunteli hänen puhettaan. Martalla oli kädet täynnä työtä vieraita palvellessaan, ja siksi hän tuli sanomaan: ”Herra, etkö lainkaan välitä siitä, että sisareni jättää kaikki työt minun tehtäväkseni? Sano hänelle, että hän auttaisi minua.” Mutta Herra vastasi: ”Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois.”

Rakkaat kristityt, satavuotiasta Halkivahan kirkon juhlaa viettävä kansa. Tämä kirkko on kyläläisten aikaansaama. Se on heidän alun perin rukoushuoneekseen rakentama ja sittemmin kirkoksi muokkaama. Se on tahdonvoiman osoitus pienen, tuolloin Vesilahteen kuuluneen kylän asukkailta. Jo parikymmentä vuotta ennen kuin tämä vihittiin kirkoksi, kyläläiset käynnistivät rukoushuoneen hankkimisen. Se otettiin käyttöön 1908. Niinpä tämä rakennus täyttää Jumalan sanan julistamisen paikkana ja Halkivahan ihmisten kokoontumispaikkana oikeastaan jo 118 vuotta.

Mitä nuo 118 vuotta tai viimeiset 100 ovat tämän kylän asukkaille merkinneet? Kysytäänpä sitä tänne kokoontuneelta seurakunnalta. Kuinka moni teistä ensinnäkin muistaa käyneensä tässä kirkossa jo ennen kuin se täytti 50 vuotta? Nostakaapa kättä. – Kuka tietää tai arvioi tulleensa kastetuksi täällä? – Entä onko täällä toimitettu konfirmaatioita? Onko joku päässyt ripille täällä? – Onko joku vihitty avioliittoon täällä? – Tietääkö joku vanhempiensa tulleen vihityiksi täällä? – Entä onko joku osallistunut hautaan siunaamiseen täällä?

Seuraava kysymys järjestyksessä varmaan olisi, onko joku jo ennättänyt osallistua omiin hautajaisiinsa täällä! Mutta sellaisen sijasta kysynkin, kuka on käynyt täällä jumalanpalveluksessa tänä vuonna? – Huomatkaa, että tämä päivä lasketaan mukaan. Kaikki kädet nousevat!

Kaikesta tästä huomaa, että halkivahalaiset rakensivat kirkkonsa käyttöä varten. Se ei ole vain monumentti, joka tien varressa julistaa ohi ajaville paikallista identiteettiä: täällä ei ollakaan sivukylällä vaan kirkonkylällä! Tämä kirkko on rakennettu hengellistä elämää varten, mistä ovat esimerkkejä kaikki edellä luetellut tapahtumat, olivat ne sitten perhejuhlia, kylän juhlia tai koko seurakunnan juhlia.

Nuo juhlahetket ovat pyhittäneet hengellisiksi jumalanpalveluksiksi ne sanat, joita täällä on Raamatusta luettu tai joita on rukouksina lausuttu tai mielessä huokaistu, tai ääneen virsinä laulettu. Täällä Jumala on lähestynyt halkivahalaisia, ja täällä he ovat vastanneet Jumalan kutsuun omilla hiljaisilla rukouksillaan tai vain päänsä painamisella, alttarikaiteen ääreen polvistumisella, ehtoollisen nauttimisella tai siunauksen vastaanottamisella. Ne ovat kaikki merkkejä sisäisestä uskosta, toivosta ja Jumalan läheisyyden kaipuusta, vaikka sitä olisi joskus vaikea sanoittaa.

Nuo hetket tässä kirkossa ovat ehkä olleet elämän taitekohtia. Niissä on siirrytty jostain elämänkaaren vaiheesta toiseen. Ne ovat voineet olla iloisia käänteitä, uuden alkuja ja sen näkemistä, että jotain hyvää on odotettavissa. Tai ne ovat voineet olla murroskohtia, jossa jokin vaihe jää peruuttamattomasti taakse eikä enää ole jäljellä muuta kuin suru, muistot ja kaipaus. Tai ne ovat voineet olla säännöllisesti toistuvia pysähtymisiä ja rauhoittumisia kuuntelemaan sanaa ja musiikkia. Kaikki ovat olleet hiljaisia antautumisia Jumalan hoidettavaksi sanan, rukouksen, ehtoollisen ja musiikin välityksellä.

Kun ihminen jättää kaiken arkisen aherruksen hetkeksi sivuun ja omistautuu kuuntelemaan Jumalan puhetta edes vähän aikaa, hän voi tavoittaa elämän syvän perustan. Sellaisen hetken jälkeen ehkä näkee oman elämänsä selvemmin osana Jumalan suurta suunnitelmaa. Silloin liittyy johonkin itseään ja omia huoliaan paljon suurempaan ja voi kokea olevansa Jumalan rakastama; olevansa hänen turvissaan, tuli mitä tuli. Ihminen ei ole yksinäisyyteen viskattu selviämään omin neuvoin ja omin voimin elämästä ja sen vastoinkäymisistä, vaikka hänestä voi monesti sellaiselta tuntua. Se elämä, jonka hän on saanut, on Jumalan lahjaa, ja Jumala kannattelee luomaansa läpi elämän. Jumala kannattelee myös antamalla lähimmäisiä, joita nyt näemme paljon täällä kirkossa.

Pienestä hetkestä Jumalan läheisyydessä kuultiin esimerkki lukemassani evankeliumissa. Siinä Jeesus vierailee kahden sisaruksen kodissa. Martta häärii kaikessa sellaisessa, mitä kunnon ihmiseltä voi kuvitella odotettavan. Hän tahtoo osoittaa vieraanvaraisuutta, sillä onhan se hyve, jollaista Jumalakin tahtoo ihmisten noudattavan. Maria sen sijaan vain istuu kuuntelemassa taloon saapunutta opettajaa eikä jaa kotitehtäviä sisarensa kanssa.

Myönnän, että minunkin sympatiani ovat usein Martan tyyppisen henkilön puolella ja että minullekin Jeesuksen pitää muistuttaa, että ei kotitehtävien tasaaminen ole kaikki kaikessa. Me ihmiset helposti huomaamme sen, milloin joku toinen lepää, kun itse pitää hoitaa joitain velvollisuuksia. Paljon harvemmin huomaamme sitä, jos itse lepäämme toisen hääriessä. Harvoin silloin muistaa, että voisi ihan hyvin nousta sohvalta jakamaan taakkaa.

Mutta Jeesuksella on yllättäen toinen sanoma kuin itselleen tasapuolisuutta ja oikeudenmukaisuutta peräävällä ihmisellä. Antaako hän siis luvan lepäillä ja jättää toisen yksin rehkimään? Ei, vaan hän esittää Martallekin kutsun keskittyä kuuntelemaan, avaamaan sydäntään ja tekemään tilaa Jumalan sanalle. Se oli viesti ahkeralle kotinsa hoitajalle. Sen ymmärsivät halkivahalaiset toistasataa vuotta sitten, siksi he astuivat kodeistaan ulos ja ryhtyivät sitä tarkoitusta varten rakentamaan itselleen kirkkoa.

Minua mietityttää tässä evankeliumin kohdassa se, mitä kaikkea mahtoikaan Jeesus puhua Marian kuunnellessa. Hänellä oli varmasti paljon tärkeää opetettavaa ja mieleen painettavaa. Mutta siitä kaikesta on säilynyt meille ainoastaan tämä Martalle osoitettu pieni näpäytys ja Marian oikean valinnan kehuminen. Miksi juuri se jäi muistiin ja päätyi evankeliumikirjaan kaikista Jeesuksen sanoista tuossa talossa? Vainko siksi, kun siinä nousi esiin sisarusten välinen jännite, kenties keskinäinen kateus? Millaisina tunnettiin nämä naiset vasta syntymässä olevassa Jerusalemin kristillisessä seurakunnassa? Sanottiinko tässä rivien välissä jotain heidän väleistään?

Kirkossa kävijältä saattaa mennä ohi paljonkin hyvää ja tarpeellista Jumalan sanaa. Mutta jokin yksilöllinen ja kohti käyvä sana muistetaan. Ehkä se voi tänään olla tällainen: tämä kaunis Halkivahan kirkko on sinun kirkkosi. Täällä sinua hoivaa Jumala, täällä hän vakuuttaa sinulle rakkauttaan, täällä hän kannattelee sinua. Kun kuulet tämän kirkon ainutlaatuisen suuren kellon äänen, lähde tännepäin. Kun täällä kuuntelet Jumalan ääntä, sinulla on hyvä osa, jota ei oteta sinulta pois, tapahtui elämässäsi muuten mitä tahansa.

Tähän sanomaan vastaamme nousemalla ylös ja yhtymällä uskontunnustukseen.

Oli eräs juutalaisten juhla, ja Jeesus lähti Jerusalemiin. Jerusalemissa on Lammasportin lähellä allas, jonka hepreankielinen nimi on Betesda. Sitä reunustaa viisi pylväshallia, ja niissä makasi suuri joukko sairaita: sokeita, rampoja ja halvaantuneita. Nämä odottivat, että vesi alkaisi liikkua. Aika ajoin näet Herran enkeli laskeutui lammikkoon ja pani veden kuohumaan, ja se, joka ensimmäisenä astui kuohuvaan veteen, tuli terveeksi, sairastipa hän mitä tautia tahansa.

Siellä oli mies, joka oli sairastanut kolmekymmentäkahdeksan vuotta. Jeesus näki hänet siellä makaamassa vuodematolla ja tiesi, että hän oli jo pitkään ollut sairas. Jeesus kysyi: ”Tahdotko tulla terveeksi?” Sairas vastasi: ”Herra, minulla ei ole ketään, joka auttaisi minut altaaseen, kun vesi kuohahtaa. Aina kun yritän sinne, joku toinen ehtii ennen minua.” Jeesus sanoi hänelle: ”Nouse, ota vuoteesi ja kävele.” Mies tuli heti terveeksi, otti vuoteensa ja käveli.

Mutta se päivä oli sapatti. Niinpä juutalaiset sanoivat parannetulle: ”Nyt on sapatti, ei sinun ole lupa kantaa vuodettasi.” Mies vastasi heille: ”Se, joka teki minut terveeksi, sanoi minulle: ’Ota vuoteesi ja kävele.’” Silloin juutalaiset kysyivät: ”Kuka se mies oli, joka käski sinun ottaa vuoteesi ja kävellä?” Parannettu ei kuitenkaan tiennyt, kuka hän oli, sillä Jeesus oli jo hävinnyt väkijoukkoon. Myöhemmin Jeesus tapasi miehen temppelissä ja sanoi hänelle: ”Sinä olet nyt terve. Älä enää tee syntiä, ettei sinulle kävisi entistä pahemmin.” Mies lähti sieltä ja kertoi juutalaisille, että Jeesus oli hänet parantanut.

”Herra, minulla ei ole ketään.” Näin valitteli mies Jerusalemin Betesdan altaalla. Ketään ei ollut, joka olisi hänet vuorollaan auttanut laskeutumaan parantavaksi uskottuun veteen. Tilanne oli toivoton; mies ei voinut muuta kuin maata matollansa, sillä omin avuin hän ei olisi ehtinyt ajoissa veteen. Altaan reunoilla oli koko joukko erilaisista sairauksista tai vammoista kärsiviä; luultavasti moni muukin heistä olisi voinut sanoa aivan samat sanat: ”minä en vaivoiltani pääse tuohon ihmeelliseen veteen, ja juuri kun olisin sinne menossa, joku toinen ehtii ennen minua”. Jos kerran altaan ympärillä makasi ”sokeita, rampoja ja halvaantuneita”, eihän heillä kenelläkään voinut olla etulyöntiasemaa veteen ehtiäkseen. Sen, joka ihmeelliseen veteen ensimmäisenä mieli ehtiä, tuli olla liikkumiseen kykenevä.

Tämä allaspaikka on Jerusalemin Vanhan kaupungin arkeologisissa kaivauksissa paljastettu, ja siellä voivat turistit vierailla. Pyhän Annan kirkon luota on löytynyt kaksi allasta, joista toisesta vesi johdettiin toiseen, kun ensin mainitun pinta oli sopivalla korkeudella. Nähtävästi se aiheutti veden ajoittamisen kuohumisen. Vanhimmat Johanneksen evankeliumin käsikirjoitukset eivät mainitse enkeliä, joka olisi kylpenyt lammessa ja kuohuttanut veden. Jossain kopioimisten vaiheessa lienee tekstiä täydennetty tällaisella hurskaalla selityksellä. Sitä ei ollut sisällytetty edelliseen, vuoden 1938 Kirkkoraamattuumme, ja kaikkein uusin, Pipliaseuran UT2020 siirtää nuo sanat alaviitteeseen. Kuitenkin se oli jo Mikael Agricolan Uudessa testamentissa v. 1548 sekä vielä vanhassa Bibliassa vuodelta 1776.

Enkelin mainitseminen veden kuohumisen syynä sekä sen ihmeellisen parantavan voiman selityksenä korostaa tilanteen toivottomuutta. Olisihan varsin epätodennäköistä nähdä enkelin laskeutuvan kylpemään. Kuka sellaista saa nähdä? Varmasti saisivat vaivaiset odotella kauan noin yllättävää ilmiötä. Vastaavasti he joutuisivat kauan odottamaan sitä ihmeellistä hetkeä, että pääsisivät monien joukosta juuri silloin ensimmäisenä veteen ja kokisivat parantumisen. Melkoista arpapeliä! Jotain onnistaa, useimpia ei koskaan.

Suomessa on korkea terveydenhoidon taso, mutta moni kokee, että yhteiskunnassamme on kehitys kulkemassa heikompaan suuntaan. Moni kunta on menettänyt vakituisen terveysasemansa tai ainakin vuodeosastonsa. Moni potilas joutuu matkustamaan pitkän matkan hoitoon, moni joutuu odottamaan pitkään lääkäriin pääsyä, ja moni vanhus sijoitetaan hoitolaitokseen kauas toiselle paikkakunnalle samassa hyvinvointialueella.

Tänä iltana kirkkoon kokoontuneet lienevät useimmat työterveyden piirissä ja nauttivat hyvän hoidon tuomasta turvallisuudesta. Mutta työssänne te diakonian ammattilaiset kohtaatte jatkuvasti ihmisiä, joilla eivät asiat ole yhtä hyvin. Te saatte kuunnella monia tarinoita, joissa ei päästä parantavien ihmeiden pariin vaan joudutaan jäämään omalle vuoteelle. Tuskin voitte tehdä kuin Jeesus, joka yhdellä lauseella nostaa miehen jaloilleen. Mutta silti teidän läsnäolonne, kohtaamisenne, kuuntelemisenne ja rohkaisun sananne ovat osa apua odottavan nousua omille jaloilleen.

”Minulla ei ole ketään” – miten paljon onkaan Suomessa nykyään yksinäisyyttä! Siihen on useita syitä: muuttoliike voi olla vienyt sukulaiset kauas toisistaan; puoliso, sisarukset, ystävät ja ikätoverit ovat jo kuolleet; perhekoko on ollut niin pieni, että omaisia on alusta asti ollut vähän; uudelle paikkakunnalle muuttaneena ei ole ollut helppo tutustua toisiin ihmisiin. Yksinäisyyttä on kutsuttu jopa suomalaisten kansantaudiksi, sillä jonkin tiedon mukaan jopa joka kolmas kokee sitä.

Tässäkin asiassa voi seurakunnan diakoniatyöntekijä olla yhtä tarpeellinen ja ihmeellinen toivon tuoja kuin oli Betesdan altaan kuohuva vesi. Vaikkei hän olekaan enkeli eikä pysty täysin poistamaan yksinäisyyttä tai muuttamaan jonkun elämää, hänen läsnäolonsa ja vierailunsa voivat muuttaa yhden hetken kerrallaan ja tuoda toivoa.

Runsas viikko sitten Lahden diakoniaopiston eläkkeellä oleva apulaisrehtori Terttu Pohjolainen kiinnitti huomiotani tämän raamatunkertomuksen sanoihin ”minulla ei ole ketään”. Hän arvioi, että kirkkojärjestyksen diakoniaa koskevan säädöksen määritelmänomaiset sanat ”Diakonia on kristilliseen rakkauteen perustuvaa avun antamista erityisesti niille, joiden hätä on suurin ja joita ei auteta muulla tavoin” (KJ 3:24), erityisesti viimeiset sanat, perustuvat juuri tähän evankeliumin kohtaan. Sitä, jonka kaikki muut ohittavat, ei diakonia voi ohittaa.

Tunnetusti seurakunnat velvoitettiin kirkkolain voimalla tekemään diakoniatyötä ja kiinnittämään sitä varten diakoni tai diakonissa v. 1943 kirkolliskokouksen päätöksellä. Taustalla oli enemmän kuin kolmen vuosikymmenen pyrkimys saattaa diakonia seurakuntien omaksi työksi, sillä sen nähtiin kuuluvan tiiviisti kirkon olemukseen. Rakkauden palvelu on kirkon elämänmuoto.

Nykyiseen kirkkojärjestykseen sisällöltään 40-luvulta asti säilynyttä kuvausta diakoniasta avunantamisena hädänalaisille voidaan nykyajassa toki arvostella kapeasta ja hieman yläviistosta luodusta katseesta; onhan diakonia jo paljon muutakin, kuten ennalta ehkäisevää mielenterveystyötä, lasten ja nuorten tukemista tai yhteiskunnallista vaikuttamista. Se oli kuitenkin olennainen parannus käsitykseen kirkon tehtävästä.

Kun kirkolliskokous syksyllä 1943 sai päätettäväkseen säädöksen lisäämisen kirkkolakiin, se keskusteli asiasta sodan taustaa vasten. Puutetta ja huolta oli monenlaista. Samalla yhteiskunnassa oli kuitenkin jo melko kehittynyt sosiaalinen avustustoiminta. Sen vuoksi pykälän sanoja ”joihin muu avustustoiminta ei ulotu” ehdotettiin jätettäväksi pois; lisäksi epäiltiin, että ne voisivat jossain tilanteessa estää diakoniatyöntekijän toimintaa, kun muuta apua onkin ulottuvilla (tuomiorovasti Seppälä). Sanoja kuitenkin puolustettiin sillä, että ne ”poistamalla pyyhittäisiin pois koko diakonian ydin, sillä diakonia on rakkaudenpalvelusta, joka kohdistuu kaikkein huonoimpiin” (piispa Sormunen).

Yhteiskunnan terveydenhoitopalvelujen kehittymisellä myös perusteltiin seurakuntien velvoittamista diakoniatyön järjestämiseen. Jollei seurakunnissa ryhdytä palkkaamaan diakonissoja, hoitoalalle halukkaat nuoret suuntautuvat kutsumuksensa mukaisesti sairaanhoitajiksi ja kirkko menettää oman mitä keskeisimmän todistusvoimaisen tehtävänsä.

Noista ajoista on enemmän kuin kahdeksan vuosikymmentä, ja moni asia on muuttunut. Sosiaalipalvelut ja terveydenhoito ovat siirtyneet kunnilta hyvinvointialueille. Yhteistyökumppanit ovat vaihtuneet, mutta seurakunnille on jäänyt paljon tehtävää niiden oman diakonisen, kristilliseen rakkauteen perustuvan työnäyn piirissä. Edelleen seurakunnan diakoniatyöntekijä voi kohdata yksittäisen ihmisen samalla asenteella kuin Jeesus kohtasi yhden ihmisen Betesdan altaalla. Tuo kohtaaminen oli enemmän kuin yhdelle sairaalle toivon antaminen, vaikka vain yksi parannettiin. Tässä kertomuksessa on syvempi juonne parantamiskertomuksen alla.

Miksi Jeesus pysähtyi juuri tämän miehen luo? Evankeliumi kertoo, että Jeesus tiesi hänen sairastaneen jo kauan. Hän oli maannut peräti 38 vuotta odottamassa vuoroaan. Jeesus poimi miehen monien joukosta ja teki tälle kysymyksen: ”Tahdotko tulla terveeksi?” Oli kai se nyt itsestään selvää. Yhtä hyvinhän Jeesus olisi voinut antaa katseensa kiertää koko pylväskäytävän rujossa joukossa, komentaa kaikki altaaseen ja antaa jumalallisella voimallaan veden kuohua. Mutta etsikö hän tilaisuutta parantaa joku yksi toivoton tapaus nimenomaan sapattina? Halusiko hän näin osoittaa, että aika muuttuu? Nyt Messias tuo uuden toivon, se alkaa yhdestä kurjasta, joka autetaan ylös elämään, ja sen tulee vaikuttaa kaikissa mielenmuutosta.

Meidän kirkkovuoden evankeliumimme on katkaistu juuri ennen tärkeää kohtaa. Äsken kuultiin, miten parannettu mies kävi Jeesuksen kanssa vielä keskustelun temppelissä ja lähti kertomaan siitä. Mutta silloin Jeesuksen vihamiehet alkoivat syytellä Jeesusta siitä, että hän teki työtä sapattina. Heille Jeesus vastasi: ”Minun Isäni tekee työtään taukoamatta, ja niin teen myös minä.” (Joh. 5:17) Sen jälkeen alkoivat Jeesuksen vastustajat etsiä tilaisuutta tappaa hänet; hänhän oli sekä rikkonut sapattikäskyn, että kutsumalla Jumalaa Isäkseen tehnyt itsensä Jumalan vertaiseksi.

Järjestikö Jeesus tietoisen provokaation? Oliko hänen parantamistoimensa enemmän kuin vain avun antamista sille, jolla ei ollut ketään ja jolle ei mikään muu apu yltänyt? Jeesuksella oli enemmän mielessä kuin vain yhden auttaminen: antautumalla Taivaallisen Isän kaiken muuttavan rakkauden välikappaleeksi hän antoi itsensä myös uhriksi. Hän epäilemättä tiesi joutuvansa hakauksiin uskonnollis-poliittisen eliitin kanssa, mutta sitä vaati Jumalan radikaali rakkaus.

Se muuttaa toivottomia tilanteita ja itsestään selvinä pidettyjä arvostuksia. Se nostaa jaloilleen niitä, jotka ovat unohdettuja. Se vaikuttaa laajemmin kuin yhden elämään, sillä Jumalan rakkaus muuttaa ihmisten arvostuksia, heidän yhteisöjään, seurakuntiaan ja kaupunkejaan. Avaimena sille on se, että Jeesus osoittaa, millainen Jumalan valtakunta on pian koittamassa ja laittaa ihmiset liikkeelle sitä valmistamaan.

Kun Jeesus sanoo, että hänen Isänsä tekee työtä taukoamatta, ”ja niin teen myös minä”, mitä hän tarkoittaa meidän kannaltamme? Ikuinen Jumala, kaiken Luoja ja elämän Antaja toki pitää kaikkea jatkuvasti yllä ja on koko ajan toimessa. Mutta kun Jeesus liittää itsensä Isän työhön, hän samalla antaa esimerkin seuraajilleen. En tarkoita, että kirkon työssä on oltava taukoamatta, ilman lepoa ja lomaa, vaan että Isä ja Poika eivät ole lopettaneet tekemistään, sillä Jumalan valtakuntaa edistävät nyt myös heidän omansa. Se on kirkolle annettu tehtävä.

”Nouse, ota vuoteesi ja kävele.” Kenelle tällainen lause olisi tänään paikallaan? Kenet Jeesus nyt haluaa nostaa ylös ja lähettää liikkeelle? Jeesus ei valittele, että ”minulla ei ole ketään”. Kuka lienetkin, sinutkin hän kutsuu palveluun, Jumalan rakkauden nimissä ja voimassa uutta toivoa tuomaan. Sen merkiksi nousemme nyt ylös ja yhdymme uskontunnustukseen.

Diakoniassa on kysymys kirkon yhteisestä tehtävästä. Kirkkojärjestyshän määrää, että seurakunnan ja sen jäsenten on harjoitettava diakoniaa. Ihan samassa mielessä kuin koko seurakunta on saanut tehtävän olla Kristuksen rakkauden todistaja.

Mutta joitakin viranhaltijoitakin seurakunnissa tarvitaan. On tärkeää, että seurakunnissa nähdään diakonian olevan osa kirkon kokonaisvaltaista missiota. Siksi sitä toteutetaan yhteistyössä eri työntekijäryhmien kesken.

Tunnetusti kirkkojärjestys säätää, että jokaisessa seurakunnassa tulee olla diakonian virka. Siitä päätettiin kirkolliskokouksessa syksyllä 1943, ja tulen illan saarnassa puhumaan siitä vähän enemmän. Tuolloin päätöksen sanamuotona oli, että ”jokaisen seurakunnan tulee ottaa palvelukseensa tarvittavia diakoneja ja diakonissoja”.

Keskustelussa oli ehdotettu tämän korvaamista muodolla ”tulee ottaa palvelukseensa tarvittavia diakoniatyöntekijöitä” sillä taka-ajatuksella, että sitten myös teologin tutkinnon suorittaneet naiset voisivat tulla palkatuiksi siihen tehtävään. Tämä oli tietysti monta vuosikymmentä ennen kuin kirkossa päätettiin naisten papiksi vihkimisestä.

Mutta olennaista oli sisällyttää kirkkolakiin klassiset virkanimikkeet diakoni ja diakonissa, sillä ne liittävät diakoniatyön erityiseen diakonian virkaan vihkimiseen. Se tuo piispankin läheiseen yhteyteen teidän kanssanne. Kaikki virkaan vihkimiset tapahtuvat apostolisen perinteen mukaan kätten päällepanemisella ja rukouksella.

Diakonian virassa on kysymys Pyhän Hengen lahjasta. Sen välityksellä Kristus itse hoitaa tehtäväänsä maailmassa. Hän kutsuu, varustaa ja lähettää palvelukseen. Siunatkoon Hän myös nämä diakoniatyöntekijöiden päivät.

Jeesus sanoi:

”Teille on opetettu: ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.’ Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin? Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.”

Rakkaat kanssavaeltajat, Birgitan poluilla tänään kulkeneet. Olemme kävelleet matkoja, kuka lyhyempiä ja kuka pidempiä. Olemme nauttineet luonnosta, aistineet tuulia, hengittäneet raitista ilmaa, saaneet auringonpaistetta ja sadepisaroita, katselleet kauniita maisemia, tunteneet maan askeleidemme alla, hiponeet ohi kulkiessamme puita ja kuunnelleet solisevan veden ääntä. Olemme joko tietoisesti tai huomaamattamme havainnoineet pieniä yksityiskohtia kaikesta meitä ympäröineestä rikkaudesta, jota luomakunta tarjoaa.

Nämä mainitsemani asiat ovat olleet sellaisia, joita luonto itse on meille tarjonnut, mutta lisäksi olemme kokeneet lukemattomia asioita siitä, mitä ihmisen käden jälki on meille jättänyt – alkaen jo pelkästään siitä polusta tai tiestä, jota olemme kulkeneet, ja päättyen tänne kirkkoon. Näitä ei ole luonto itsestään tuottanut, vaan niiden olemassaolo on ihmisen työn tulosta.

Mutta onhan ihminenkin Jumalan työn tulosta. Hän on osa luomakuntaa, samojen lainalaisuuksien alainen kuin muutkin elävät olennot. Hän syntyy, elää, hengittää ilmaa, juo vettä ja syö ruokaa – hän on erottamattomasti osa samaa luomakuntaa kuin kaikki tänään näkemämme ja kokemamme.

Mutta ihmisellä on erityinen osa tässä luomakunnassa. Hänelle on uskottu tehtävä viljellä ja varjella eli rakentaa ja hoitaa yhteistä elämää tässä luomakunnassa. Sitä tehtävää varten hänelle on annettu erityisiä lahjoja, kykyjä, älyä, taitoa suunnitella ja toteuttaa monimutkaisia tehtäviä, ottaa käyttöön työkaluja ja hyödyntää erilaisia menetelmiä.

Kaikista muista olennoista poiketen hänelle on sen lisäksi annettu kyky miettiä asioita oman itsensä ja välittömän etunsa ulkopuolista ajatellen, kyky katsoa toimintaansa sivullisen silmin ja valmistautua tulevaan useamman sukupolven tähtäimellä ja toimien myös sen parhaaksi, joka ei kuulu hänen omaan perheeseensä, sukuunsa tai muuhun välittömään yhteiseen intressipiiriinsä. Hän osaa ajatella suurempaa kokonaisuutta. Ihmiselle on annettu kyky eettiseen arviointiin, sen pohtimiseen, mikä on oikein ja tarpeellista eikä ainoastaan hyödyllistä. Hän osaa miettiä askeleitaan, hän osaa asetella sanansa, hän osaa käyttää lahjojaan sillä tavoin, että niistä on hyötyä.

Mutta se ei ole ihmiselle helppo harjoitus. Paljon mieluummin hän ajattelee omaa itseään ja lähipiirinsä tai muiden itsensä kaltaisten etua kuin osoittaa avarakatseisuutta ja välittää myös niistä, joista ei ole hänelle itselleen tai hänen ryhmälleen etua. ”Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? – – Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on?” Näin kyseli Jeesus. Hänen seuraajiltaan pitäisi voida odottaa enemmän kuin niiltä, jotka eivät piittaa Jumalan sanan opetuksista. Heidän tulee tavoitella Jumalan täydellisyyden vuoksi itsekin täydellisyyttä.

Täydellisyyteen ihminen tuskin pystyy yhdessäkään asiassa, kaikkein vähiten toisten rakastamisessa ja heidän huomioon ottamisessaan. Ihmiset eivät käyttäydy niin kuin Jumala, joka antaa auringon ja sateen niin hyville kuin pahoille. Ihmisen täytyy pyytää Jumalalta paitsi armollisuutta itselleen, myös viisautta ja voimaa toimia oikein toisten hyväksi.

Laajalti tunnettu ja paljon lainattu Pyhän Birgitan rukous kuuluu: ”Herra osoita minulle tie ja tee minut halukkaaksi sitä vaeltamaan. Uskallettua on viipyä, ja vaarallista on jatkaa matkaa. Täytä siis minun ikävöimiseni ja osoita minulle tie.” Nämä sanat sopivat hyvin pyhiinvaellukseen, sellaiseen tiellä kulkemiseen, jolla reitti ei välttämättä ole selvä, mutta päämäärä on kirkkaana mielessä. On monta vaihtoehtoista tietä kulkea, mutta perille pitäisi päästä. Silloin rukoillaan Jumalalta apua ja neuvoa.

Mutta tässä rukouksessa ei ole kyse vain polun etsimisestä läpi metsän, vaan koko elämän vaelluksesta. Jumalalta pyydetään tien osoittamista siksi, koska Hän itse on tuon vaelluksen päämäärä. Jumalaa pyydetään osoittamaan, miten hänen luokseen tullaan. Mutta samaan aikaan rukoilija tunnistaa, ettei se ole helppo tie. Jumalan tahdon täyttäminen tai edes sellaisen tavoittelu ei ole itsestään selvästi jotain, mitä ihminen haluaa. Siksi Jumalalta tulee rukoilla myös halukkuutta kulkea sitä tietä, jonka hän osoittaa, eli halukkuutta noudattaa Jumalan tahtoa. Mutta se ole helppoa. Vastakkainen halua on yleensä meissä vahvempi.

Siksi Birgitan rukouksessa on myös maailman kylmä todellisuus läsnä: on riskialtista sekä jäädä paikoilleen että kulkea. Ihminen ei voi jäädä nauttimaan tilanteesta, jossa hän tunnistaa toteuttavansa Jumalan tahtoa. Silloin hän tavallisesti vain syyllistyy itsensä ihailuun ja pitämään itseään onnistuneena, ainakin jos vertaa pahoin epäonnistuneisiin. Joka tällaisen ylpeyden itsessään tunnistaa ja rehellisesti Jumalan edessä tunnustaa, tulee riisutuksi kaikesta omavoimaisuudesta ja voi enää vain turvautua Jumalan armoon. Hänen sopii jatkaa Birgitan rukousta: ”Täytä siis minun ikävöimiseni ja osoita minulle tie.”

Rukouksessa ei olekaan kysymys vain pyhiinvaeltajan tiellä pysymisestä vaikeassa ja eksyttävässä maastossa. Ei myöskään halukkuuden pyytämisestä kulkea Jumalan tahdossa. Syvimmiltään siinä on kyse ihmistä perinpohjaisesti läpäisevän olemassa olemisen mielekkyydestä, kaiken merkitykselliseksi kokemisesta ja elämän pohjimmaisen tarkoituksen tavoittamisesta. Ihmisen ikävöinti täyttyy Jumalan armossa. Hän löytää elämälleen suunnan ja mielekkyyden. Häntä ei ole heitetty eksymään metsään, vaan hänelle on valmistettu tie. Se tie johtaa ikuisen Jumalan luo.

Mutta sitä tietä ei löydä eikä sitä jaksa kulkea muutoin kuin Jumalan armosta. Ilman hänen kutsuaan, hänen antamaansa voimaa ja valaisua ei ihminen aina välitä elää ihmisiksi, hän ei käytä elämäänsä ja lahjojansa toisten hyväksi ja yhteiseksi hyväksi. Ilman Jumalaa hänen on vaikea ellei peräti mahdotonta kohottaa katsettaan omaa tonttiaan ja sen laitoja laajemmalle. Häntä kiinnostaa vain välitön hyöty ja nautinto. Mutta Jumalassa häneen istutetut voimavarat saavat aueta etsimään, löytämään ja omassa elämässään toteuttamaan hyvää, totta ja oikeaa. Sitä varten Jumala lähetti Poikansa syntymään nimenomaan ihmiseksi. Jeesus Kristus tuntee ihmisen elämän. Siksi hän voi sen myös rakkaalla läsnäolollaan uudistaa ja täyttää Jumalan hyvyydellä.

Jeesus sanoi:
”Jos puu on hyvä, sen hedelmäkin on hyvä, mutta jos puu on huono, sen hedelmäkin on huono. Hedelmästään puu tunnetaan. Te käärmeen sikiöt, kuinka teidän puheenne voisi olla hyvää, kun itse olette pahoja! Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää, paha ihminen pahuutensa varastosta pahaa. Minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili. Sanojesi perusteella sinut julistetaan syyttömäksi, ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan syylliseksi.”

Hyvät kirkkovieraat. Piispantalon pihassa on muutama hedelmäpuu. Yksi tuottaa vain kukkia, se onkin koristeomenapuu. Toinen on oikea omenapuu, mutta sekin tuottaa vain pikkuisia ja kitkeriä, syömäkelvottomia omenoita. Kolmas on kirsikkapuu, joka on vasta nuori eikä ole vielä kasvanut juuri minua isommaksi. Siihen on viime vuosina ilmestynyt joka kesä kolme tai neljä kirsikkaa, jotka me asukkaat yritämme ehtiä syödä ennen kuin linnut ne äkkäävät.

Ovatkohan nämä kolme puuta kuvia siitä millaista tulosta minä saan aikaan piispana? Omilla tuloksilla sanan saarnaajana ja hiippakunnan johtajana ei juuri voi kehuskella. Pikemminkin mieltä kaihertaa välillä epäilys, ettei ole tehnyt oikein mitään maininnan arvoista. Vaikka kalenteri on ollut täynnä juoksuja siellä täällä, missä ovat hedelmät? Noita puita ajatellen voi kysyä, onko kaikki ollut vain yhtä ohimenevää kauneutta katseltavaksi, kuin on alkukesästä punaisena kukkiva koristeomenapuu. Vai olenko ollut täynnä sappea ja hedelmänikin kitkeriä pikkuomenoita, joista ei ole hyötyä, vaikka niitä on puun täydeltä? Tai entä jos olen ollut se laiha ja harvaoksainen kirsikkapuu, joka joskus saa aikaan yhden tai kaksi syötävää kirsikkaa, mutta nekin nappaa suihinsa joku sellainen, joka ei niitä oikeastaan ravinnokseen edes tarvitse. Syönkö minä peräti omat hedelmäni itse?

Onneksi Piispantalon pihassa on pari muutakin puuta. Ensinnäkin siellä on luumupuu, joka istutettiin syksyllä 2017, kun talossa vietettiin Reformaation merkkivuotta, Lutherin teesien naulaamisen 500-vuotismuistona. Se puu on kasvanut hyvin ja tuottaa paljon luumuja, jopa enemmän, kuin ehdimme poimia ja syödä. Sen vieressä seisoo jo muutamaa vuotta ennen sitä istutettu päärynäpuu, jonka taimen sain eräänä keväänä papiksi vihkimiltäni yhteisenä lahjana. Se on ollut siinä jo ainakin viisitoista vuotta, ja on joka vuosi kasvattanut uskollisesti – paljon lehtiä. Toissa vuonna siihen ilmestyivät ensimmäiset kukat, ja tänä vuonna siitä on löytynyt peräti kahdeksan pientä päärynää. Tosin niistä kaksi sai jo varhain jonkin muumiotaudin ja ne piti nypätä irti ja heittää pois.

Mitä evankeliumi saa aikaan? Koreita esityksiä, kuin kukkia? Kitkeriä ja itsevarmoja lausahduksia? Vai vähäisiä pikku viisauksia, jotka nautimme täynnä itsetyytyväisyyttä? Tai pelkkää tuuheaa lehdistöä, joka ehkä näyttää täydeltä elämältä? Ainakin se luumupuu yllättää hyvällä hedelmällä, mutta päärynäpuu opettaa olemaan kärsivällinen. Ei Jumalan sanan kylvöltäkään pidä odottaa hedelmää liian aikaisin. Kestää kauan, ennen kuin tuloksia alkaa näkyä. Tämä on koettu lähetystyössä monta kertaa. Oma paikallinen ja kansallisesti johdettu kirkko syntyy hitaasti, mutta kuitenkin varmasti, sillä siitä pitää huolen Jumalan sana.

Sanassa on oma voimansa tuottaa hedelmää. Juuri sana saa sen aikaan, ei saarnaaja. Saarnaaja itsessään saattaa saada aikaan innostusta ja ihailua, tai pahimmassa tapauksessa vain ärsyyntymistä ja pettymystä. Mutta sana herättää ihmisen sydämessä uskoa ja turvautumista Jumalaan. Sana myös nostaa jaloilleen niitä, jotka eivät muuta pysty kuin rukoilla armahdusta ja odottaa, että heidän puoleensa katsotaan. Juuri näin oli asia yhdessä tämän päivän lukukappaleessa. Siinä Pietari ja Johannes kohtaavat liikuntakyvyttömän miehen kerjäämässä Jerusalemin temppelin portilla. Luen Apostolien tekojen 3. luvusta:

”Pietari ja Johannes menivät temppeliin. Oli rukoushetken aika, yhdeksäs tunti. Silloin sinne kannettiin miestä, joka oli ollut rampa syntymästään saakka. Hänet pantiin joka päivä temppelin niin sanotulle Kauniilleportille, jotta hän voisi kerjätä temppeliin meneviltä. Kun mies näki Pietarin ja Johanneksen menossa temppeliin, hän pyysi heiltä almua. Pietari loi katseensa häneen, samoin Johannes, ja Pietari sanoi: ”Katso meihin.” Mies katsoi tarkkaavasti odottaen saavansa heiltä jotakin. Mutta Pietari sanoi: ”Hopeaa ja kultaa minulla ei ole, mutta mitä minulla on, sitä minä sinulle annan. Jeesuksen Kristuksen, Nasaretilaisen, nimessä: nouse ja kävele.” Hän tarttui miestä oikeasta kädestä ja auttoi hänet ylös, ja siinä samassa mies sai voimaa jalkoihinsa ja nilkkoihinsa. Hän hypähti pystyyn, seisoi jalkojensa varassa ja käveli, ja hän tuli heidän kanssaan temppeliin, hyppeli kulkiessaan ja ylisti Jumalaa. Kaikki näkivät, kuinka hän käveli ja ylisti Jumalaa. He tunsivat hänet samaksi mieheksi, joka oli istunut Kauniillaportilla kerjäämässä, ja olivat hämmästyksestä suunniltaan sen johdosta, mitä hänelle oli tapahtunut.” (Apt. 3:1–10).

Rampa mies kannettiin kerjäämään paikalle, mistä kulki ohi hurskaita ihmisiä. Siinä hänen saattoi odottaa saavansa almuja. Kerjäsikö hän niitä itselleen vai kenties jollekin toisille, niille, jotka hänet kantoivat kerjäämään? Emme tiedä, vaikka mies olisi ollut hyväksikäytön uhri eivätkä häntä kantaneet tuoneet häntä joka päivä paikalle ihan pelkkää pyyteetöntä hyvyyttään. Saattoihan taustalla olla jotain sellaista, mitä voi pitää orjuuttamisena. Joutuiko hän olemaan muiden ansaintavälineenä? Olisiko hänelle ollut mahdollista hoitaa jotain muuta tehtävää, olisiko hän voinut vaikka tehdä käsillään jotain työtä? Tässä kappaleessa kerrottiin vain, etteivät hänen jalkansa kantaneet.

Tämä mies ei osannut odottaa mitään muuta kuin lanttia. Kun Pietari kehotti häntä katsomaan heitä tarkoin, mies keskittyi voidakseen ottaa vastaan kenties hyvinkin merkittävän summan. Mutta hänelle tuotetaan pettymys: hopeaa ja kultaa ei tule. Vaan heti sen jälkeen hän saakin enemmän kuin oli pyytämässä; hänet nostetaan ylös ja hänen jalkansa alkavat kantaa. Jeesuksen Kristuksen nimessä on voima. Mies pääsee pystyyn, seisoo ja alkaa suorastaan hypellä. Se avaa myös hänen suunsa ylistämään Jumalaa. Hän tulee temppeliin yhdessä apostolien kanssa. Olisiko hän sinne rampana saanut lain mukaan tullakaan? Nyt hänellä oli pääsy Jumalan kansan yhteyteen.

Mies oli suljettu ulos yhteisöstä, ei ainoastaan liikuntakyvyn puuttumisen mielessä vaan myös siksi, että häneen suhtauduttiin kuin vajavaiseen ihmiseen. Sellainen on todellisuutta edelleen monin paikoin maailmassa. Vammaisia ihmisiä piilotellaan eikä oteta täyteen osallisuuteen yhteiskunnasta muiden kanssa. Mutta evankeliumi muuttaa kaiken.

Eilen kuulin Lähetysseuran nepalilaiselta vieraalta tällaisesta muutoksesta. Jumala on armossaan kuljettanut, antanut lahjoja ja kykyjä, joiden avulla voi nyt palvella Hänen valtakuntaansa. Mutta näinä päivinä olemme nähneet myös, miten sadat tai peräti tuhannet ovat vieraamme kotimaassa Nepalissa jääneet valtavan tulvan alle. Kodit ovat tuhoutuneet, elämän edellytykset hävitetyt. Myös Lähetysseuran pitkään tehdyn työn aikaansaannoksia joudutaan käynnistämään uudestaan alusta. Kehitystyötä tehdään, mutta kun sitä tehdään Jeesuksen Kristuksen nimessä ja hänelle kunnia antaen, siinä on voima muuttaa ihmisiä ja heidän yhteiskuntiaan. Kun evankeliumia julistetaan ja opetetaan, se vaikuttaa uskoa, toivoa ja rakkautta. Se saa näkemään elämän Jumalan lahjana, ja ohjaa ihmisen palvelemaan Jumalaa ja lähimmäistä.

Lähetystyössä nostetaan ihmisiä jaloilleen. Tehdään työtä Kristuksen nimessä ja voimassa. Heikot tulevat autetuiksi, yhteydestä suljetut mukaan otetuiksi. Vaikka kaikki sairaudet tai puutteet eivät parane, ihminen voidaan evankeliumin voimassa saattaa kokemaan, että hän on täysin hyväksytty ja rakastettu ja kuuluu muiden kanssa samaan yhteyteen. Hänellä on mielekäs elämä siinä missä muillakin, vaikka hänellä saattaa olla jokin erilaiseksi tekevä piirre tai vamma.

Tällainen muutos voi koskea yhtä yksilöä. Mutta tavallisesti se edellyttää syvällisempää ja laajempaa yhteiskunnallista muutosta. Tarvitaan asenteiden muuttumista ja sydänten avartumista kaikkien ihmisten yhtäläisen ihmisarvon tunnustamiselle. Se ei tapahdu aivan hetkessä. Aivan kuten minun pihani päärynäpuu, se vaatii aikaa. Kestää monta sukupolvea, sillä evankeliumi muokkaa ihmisten asenteita ja yhteiskuntaa hyvin hitaasti. Vähitellen aletaan nähdä kukkia siellä täällä, ja kun vielä jaksetaan jatkaa työtä, saadaan vähän myöhemmin odottaa myös hedelmiä.

Toiset sanankylvön hedelmät tulevat nopeammin, aivan kuin minun luumupuuni. Se, mikä ei vaadi kokonaisen yhteiskunnan syvälle piintyneiden asenteiden muutosta vaan ainoastaan yksittäisen ihmisen havahtumista ja vaikkapa puheidensa siivoamista tai muuta käytöksen parantamista, tulee nopeammin. Se, mikä on yhden ihmisen valintojen hallussa, voi päästä näkyviin hänen elämässään, kun hän saa kasvaa Kristuksen opetuslapsena. Mutta siinäkin on olennaista, että hänet otetaan vastaan yhteisössä, joka rakastaa häntä ja tukee häntä, ei pyri sulkemaan ulos liian erilaisena tai epäilyttävänä.

Hyvä puu tuottaa hyvää hedelmää. Kun Jeesus saa uskon kautta asettua ihmiseen asumaan, hän alkaa vaikuttaa tässä. Jeesus alkaa sisältä päin ottaa muotoa ihmisen käytöksessä ja puheissa. Silloin hänen sanansa eivät ole vain ylimielisiä ja kitkeriä piikittelyjä toisia vastaan, eivät myöskään vain kauniita puheita vailla totuudenmukaista sisältöä. Silloin hänen äänessään kuuluu, millainen Herra on Jeesus Kristus – rakastava ja armollinen. Kristus on Herra, joka antaa rakkaudessa henkensä syntisten puolesta. Meidän hurskaimmat puheemme ovat liian helposti vain uskonnollisilla koristeilla peiteltyjä ylpeilyjä ja ilkeilyjä. Sellaista ei Herra meiltä odota. Jos rohkenemme ottaa hänen nimensä suuhumme ja lausua jotain häneen vedoten, silloin meidän on myös pidettävä huoli, että sanamme pitävät yhtä hänen mielenlaatunsa kanssa.

Herra Jeesus nostaa meitäkin jaloillemme, jotta voisimme myös olla hänen todistajiaan tässä temppelissä. Me vastaamme hänen kutsuunsa nousemalla ylös ja yhtymällä uskontunnustukseen.

Liturgian kannalta tarkasteltuna kasuaalitoimitukset sekä vihkimiset ja virkaan asettamiset ovat nimenomaan jumalanpalveluksia. Niissä kirkko osoittaa rukouksia ja kiitoksia Jumalalle ja palvelee ihmisiä sanalla sakramenteilla. Meidän aiheemme kannalta tärkein näkökohta on, että ne ovat liittymistä Jumalan työhön Pyhässä Hengessä.

Jokaisessa jumalanpalveluksessa tai toimituksessa on läsnä Pyhä Henki. Ei kukaan voi tunnustaa Jeesusta Herraksi muuten kuin Pyhässä Hengessä (1. Kor. 12:3), eikä kukaan anna kunniaa Jumalalle Kristuksessa muutoin kuin Pyhän Hengen vaikutuksesta. Jumalanpalvelus tapahtuu aina Pyhässä Hengessä, ei vain ihmisen virkatoimena. Se on siksi Jumalan työtä, jota kirkko niin virkoineen kuin yhteisenä pappeutenaan toteuttaa.

Teologiassa Pyhän Hengen rukouksesta eli epikleesistä puhutaan ennen muuta ehtoollisrukouksen yhteydessä. Epikleesi (kr. epi + kaleoo, kutsua, huutaa avuksi) on Pyhän Hengen pyytämistä tekemään ehtoollisen lahja hengelliseksi pelastukseksi. Vanhimmat tunnetut epikleesirukoukset koskivat sitä, että Henki laskeutuisi ehtoollisen nauttijoihin, jotta nämä tulisivat hengellisesti ravituiksi (3. vs. Itä-Syyrian Qurbana sekä Rooman Traditio apostolica). Toinen, tätä myöhäisempi epikleesin muoto 300-luvulta on rukoilla Henkeä ehtoollisaineisiin, jotta niistä tulisi Kristuksen ruumis ja veri. Kuitenkin jo 200-luvulta tunnetaan rukous Pyhälle Hengelle kasteveden pyhittämiseksi (Tertullianus). Näitä kahta epikleesin mallia ehtoollisrukouksissa kutsutaan elementtiepikleesiksi ja kommuunioepikleesiksi; edellinen koskee ainetta eli leipää ja viiniä, toinen ne nauttivia eli kommuunioon osallistuvia.

Elementtiepikleesistä käytiin meillä paljon keskustelua 90-luvun jumalanpalvelusuudistusta valmisteltaessa. Osa teologeista vastusti elementtiepikleesiä sillä luterilaiseksi koetulla perusteella, että pelkän vetoamisen Jeesuksen asetussanoihin eli ehtoollisnarraation lukemisen arveltiin riittävän. Sen nähtiin olevan ehtoollisrukouksen tärkein ja vaikuttavin osa. Erikseen sellaisen pyytäminen, mitä Jumala sanassaan lupaa, heikentäisi käsitystä lupauksen voimasta; siksi ei olisi tarpeen rukoilla Pyhän Hengen vaikutusta muuhun kuin siihen, että olisimme kelvollisia ehtoollisvieraita – jos siihenkään. Muistettakoon näet, että epikleesi ylipäätään oli vapaasti valinnainen osa kirkkomme ehtoollisrukouksessa vielä viime vuosituhannen lopulla toteutettuun messu-uudistukseen asti.

Tätä vastaan huomautettiin, että tokihan me rukoilemme monia muitakin sellaisia asioita, joita Jumala lupaa, kuten ”tulkoon sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi”, eikä se mitenkään vähennä Jumalan lupausta niistä. Ne ovat riippumattomia meidän rukouksistamme, mutta rukouksissa pyydämme, että Jumalan valtakunta ja Jumalan tahto toteutuvat myös meidän luonamme. Samalla tavalla rukoilemme Pyhää Henkeä vaikuttamaan ehtoollisessa sen, mitä hän lupaa.

Kirkkokäsikirjan messukaavoissa on kaikissa vaihtoehdoissa kommuunioepikleesi, esim. näin: ”Lähetä Pyhä Henkesi siunaamaan meitä, että ottaisimme uskossa vastaan Poikasi ruumiin ja veren. Yhdistä meidät häneen ja toisiimme. Auta meitä antamaan itsemme eläväksi uhriksi Kristuksessa, sinulle kiitokseksi ja kunniaksi.”

Yksi vaihtoehto kirkkokäsikirjassa sisältää elementtiepikleesin ennen asetussanoja ja sitten kommuunioepikleesin niiden jälkeen: ”Me rukoilemme sinua: lähetä Pyhä Henkesi ja siunaa nämä lahjat, leipä ja viini, joiden kautta tulemme osallisiksi Kristuksen ruumiista ja versetä, kun vietämme pyhää ehtoollista niin kuin hän itse on meitä käskenyt.” Ja hetkeä myöhemmin: ”Anna meille Pyhä Henkesi, että ottaisimme uskossa vastaan ehtoollisen lahjan. Tee meistä yksi ruumis Kristuksessa ja johdata meidät rakkauden tekoihin, sinulle kiitokseksi ja kunniaksi.”

Epikleesi on siis Pyhän Hengen avuksi huutamista siinä merkityksessä, että Henki tekee meidän palveluksemme todelliseksi Jumalan palvelemiseksi, ja että kyseinen palvelus vahvistaa siihen osallistuvien uskoa sekä Jumalan tahdon mukaista elämää.

Jumalan työhön osallistumista

Kaikki jumalanpalvelukset ja toimitukset alkavat ja loppuvat sanoihin ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”. Se ei ole vain kaunis kehys tai koriste, vaan ilmaus teologisesta vakuuttuneisuudesta kolmiyhteisen Jumalan palvelemisesta ja hänen työhönsä osallistumisesta. Kaikki se, mitä näiden sanojen välissä tapahtuu, on Jumalan toimintaa, kirkon liittymistä siihen, mitä Jumala tekee. Se on puhumista sillä valtuutuksella ja sillä paikalla, joka Jumalalle kuuluu. Siksi tarvitaan Pyhän Hengen rukoilemista.

Epikleesin mukana kulkee yleensä anamneesi eli Jumalan pelastustekojen muistaminen. Sitä seuraa Pyhän Hengen voiman pyytäminen. Niin ilmaistaan, että tällä toimituksella liitytään Jumalan pelastustekojen sarjaan. Ehtoollisrukouksen anamneesissa lähdetään liikkeelle luomisesta ja Jumalan liitosta omaisuuskansansa kanssa, edetään lupauksiin lunastuksesta kaikille kansoille ja tullaan edelleen profeettojen kautta Pojan lähettämiseen ja lopulta hänen ristinkuolemallaan ansaitsemaansa lunastukseen. Sitten pyydetään saada Pyhässä Hengessä liittyä ehtoollisen sakramentissa tähän pelastustekojen sarjaan.

Anamneesi on Jumalan pelastustekojen nykyistämistä, ei vain menneiden muistelua vaan koko sen pelastuksen mieleen palauttamista, mikä on aikojen alusta lähtien ollut Jumalan työtä ja mikä edelleen jatkuu päättymättä. Juuri siihen tarvitaan Pyhää Henkeä, sillä ilman Jumalan Henkeä emme ihmisinä voi liittyä hänen työhönsä.

Kyse on siitä, mitä kolminaisuusoppi merkitsee: me ihmisinä voimme tehdä sitä, mikä on Jumalan työtä, koska uskomme Jumalan luomina ja hänen ihmiseksi tulleen Poikansa tähden sekä hänen lähettämänsä Pyhän Hengen voimassa voivamme osallistua Jumalan työhön. Kolminaisuusoppi jäsentää juuri tätä: yksi ja sama Jumala toimii kolmessa persoonassa, ja meidät otetaan osaksi sitä. Siinä toiminnassa on tietty järjestys: Isä lähettää Pojan, Poika lähettää Isän luota Pyhän Hengen, ja Pyhä Henki johdattaa kirkkoa (Joh. 15:26-27, 16:7-13). Henki tekee Pojan tunnetuksi sillä kaiken muuttavalla rakkaudella, jolla Jumala haluaa tulla maailmalle tunnetuksi.

Isän lähettämänä siis Poika ja Pojan lähettämänä Pyhä Henki ja myös kirkko. Tie kulkee samassa järjestyksessä takaisin toiseen suuntaan: Jumala vetää Pyhässä Hengessä ihmiset Pojan kautta Isän luo. Tästä ketjusta on kysymys jumalanpalvelusten ja kirkollisten toimitusten viettämisessä, ei siis vain siitä, että tulee hoidetuksi jokin yhteiskunnallinen tehtävä, jokin virkamiesvelvollisuus, kuten väestökirjanpito, kunnon kansalaisten kasvattaminen, perheoikeudellisten yksiköiden luominen tai vainajien hygieenisesti pois elävien joukosta saattaminen.

Pyhä Henki liittää palveluksemme Jumalan työhön ja vie toimituksissamme ihmisiä Pojan tähden Isän luo. Kirkko toteuttaa tätä työtä, kun se Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen tekee jotain. Se ottaa osaa Jumalan pelastavaan toimintaan maailmassa.

Pyhän Hengen rukous perustuu Kristuksen saamaan Henkeen

Pyhän Hengen työ ihmisten hyväksi perustuu Jeesuksen kasteeseen. Pyhä Henki asettui Jeesuksen päälle hänen kasteessaan Jordan-virrassa (Matt. 3:16-17). Silloin Isän ääni taivaasta kehotti kuulemaan tätä hänen rakasta Poikaansa. Koko Jumalan kolminaisuus oli läsnä. Sen tähden kirkko myös kastaa Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen (Matt. 28:19), ja Jeesuksen kasteen tähden Pyhä Henki tulee vedellä kastettaessa myös meidän osaksemme. Siksi siihen kuuluu aina myös epikleesi Pyhän Hengen lahjojen saamiseksi (Trad. Ap), historiallisesti myös veden siunaamiseksi.

Kun kasteessa jo katsotaan saatavan Pyhä Henki, on liturgisesti ongelmalliseksi tullut konfirmaatio. Mitä konfirmaatio lisää kasteeseen, jos jo siinä saadaan koko pelastus? Konfirmaation historiallinen lähtökohta oli papin tai diakonin toimittaman kasteen piispallinen vahvistaminen kätten päälle panemisella ja öljyllä voitelulla. Siinä oli alusta lähtien kyse Pyhän Hengen välittämisestä jo kastetuille. ”Häneen uskoessanne te myös olette saaneet luvatun Pyhän Hengen sinetiksenne”, kirjoitti Paavali (Ef. 1:13). Tämän lauseen mukaisesti konfirmaatiota on kutsuttu Pyhän Hengen sinetiksi, mutta ei ole helppo nähdä, miten se täydentää kasteessa jo saatua.

Raamatullisena vertailukohtana voi pitää sitä, miten apostolit antoivat kätten päälle panemisella Pyhän Hengen Samarian ja Efesoksen kastetuille (Apt. 8:17, 19:6). Vaikka näissä kertomuksissa ei ole kysymys konfirmaation historiallisesta synnystä tai sen perustelusta, niitä voi pitää analogisina sille, mitä konfirmaatio merkitsee. Niissä ilmenee kaksiportainen initiaatio eli tuleminen osalliseksi yhteisöstä täydessä mielessä. Konfirmaatiossa kastettu tulee kätten päällepanemisen kautta Pyhässä Hengessä täysin osalliseksi Kristuksen omien yhteisöstä eli jäseneksi kaikin valtuuksin. Konfirmaatiolla on siksi nimenomaan ekklesiologinen eli kirkko-opillinen merkitys, vaikka sitä meillä usein tarkastellaan vain yksittäisen nuoren oman elämän siirtymävaiheena lapsuudesta kohti aikuisuutta. Monen nuoren kohdalla se kuitenkin merkitsee myös käytännössä tulemista osaksi kokoontuvaa Kristuksen omien yhteisöä.

Konfirmaatiossa tullaan Pyhän Hengen voimasta osallisiksi Kristuksen missiosta todistaa Jumalan rakkaudesta. Kaste ja konfirmaatio suhteutuvat toisiinsa samoin kuin pääsiäinen ja helluntai; jälkimmäinen saattaa loppuun tai täyttää sen, mitä edellinen aloittaa ja lupaa. Kristuksen uhri ja ylösnousemus tulevat uskovien voimaksi Pyhässä Hengessä. Kristuksen voi sanoa saaneen kaksi ”Hengen voitelua”: ensimmäinen oli enkeli Gabrielin Neitsyt Marialle antaman ilmoituksen mukainen lapsen sikiäminen Pyhästä Hengestä, toisen voitelun antoi Jeesuksen kasteessa hänen päälleen asettunut Pyhä Henki, joka lähetti hänet julkiseen tehtäväänsä.

Sekä kasteessa että konfirmaatiossa voidaan rukoilla klassinen ”Pyhän Hengen seitsemän lahjan rukous”. Sen taustalla on jouluaattona kirkoissa luettava Jesajan profetia Iisain versosta: ”Hänen ylleen laskeutuu Herran henki, viisauden ja ymmärryksen henki, taidon ja voiman henki, totuuden tuntemisen ja Herran pelon henki” (Jes. 11:2). Näitä rukoillaan esim. anglikaanisen kirkon konfirmaatiossa (seitsemän lahjan lukumäärä perustuu septuagintan kreikankieliseen tekstiin, meidän Raamattumme on käännetty hepreasta). Apostoli Paavali listaa toisenlaisia Hengen lahjoja, mutta niilläkin on ilmeinen vanhatestamentillinen taustansa, varsinkin, mitä tulee viisauteen, ymmärrykseen ja voimaan (1.Kor. 12:8-11).

Kenelle Pyhän Hengen rukous osoitetaan?

Viime vuosikymmenten missiologiassa on ollut havaittavissa painotuksen siirtyminen Hengen itsenäiseen työhön maailmassa. Esimerkkinä tästä on v. 2013 Kirkkojen maailmanneuvoston piirissä valmistunut lähetyslinjaus Together Towards Life. Taustalla lienee kaksi tekijää. Ensinnäkin karismaattinen liike on 1900-luvun alun helluntailiikkeestä siirtynyt 60-luvulta lähtien vaikuttamaan myös katolisessa kirkossa ja evankelisissa kirkoissa. Toiseksi vuorovaikutus muiden uskontojen kanssa on saanut arvioimaan, että Jumala tekee työtä myös kirkon ulkopuolella muissa uskonnoissa sikäli, kun niissä opetetaan pyhyyttä, oikeudenmukaisuutta ja armollisuutta. Henki kulkee edeltä sinnekin, missä Kristusta ei vielä tunneta.

Luterilaisuudessa on perinteisesti painotettu Pyhän Hengen työtä armonvälineissä eli sanan julistuksessa ja sakramenttien jakamisessa. Luterilainen reformaatio kamppaili kahdella rintamalla, paavillisen hierarkian absolutisoimista vastaan ja radikaalireformaation hurmahenkisyyttä vastaan. Kummankin nähtiin menevän Raamatun yli, toisen uskossa muodollisiin rakenteisiin, toisen uskossa välittömään Hengen ohjaukseen ilman muodollisia rakenteita. Luterilaisuus tähdensi molemmille yksin Raamatun ja ainoastaan Kristuksen käskemien sakramenttien merkitystä.

Toimiiko Pyhä Henki armonvälineiden ulkopuolella? Esimerkiksi antaen ilmestyksiä ja johdattaen näkyjen tai unien välityksellä? Eräissä kristillisissä kirkoissa ei olla yhtä tarkkarajaisia kuin luterilaisuudessa ja kerrotaan ihmisten tulleen tuntemaan Kristus sitä tietä. En mene tähän sen enempää, mutta viittaan tähän, koska se nostaa esiin kysymyksen, kenelle Pyhän Hengen rukous osoitetaan. Voiko Hengeltä itseltään rukoilla välitöntä ohjausta ohi Raamatun, tai Isän Pojassa osoittaman pelastuksen tien ohi? Herra Jeesus lupaa Isän antavan Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä pyytävät (Luuk 11:13), mutta voiko Hengeltä itseltään pyytää lahjoja?

Pyhän Hengen rukoileminen suoraan oli hyvin harvinaista varhaisessa kirkossa. Siitä ei juuri ole esimerkkejä. Sen sijaan Pyhää Henkeä on pyydetty ”tulemaan”: Veni, sancte spiritus. Tämän muotoisia klassisia rukouksia on useita, ja monet virret on osoitettu tällä tavoin Pyhälle Hengelle: Oi Pyhä Henki, Herramme, elämän lähde, Luojamme, nyt täytä meidät armolla ja voimallasi vahvista. (VK 111)

Pyhää Henkeä voi pyytää tulemaan ja täyttämään uskovien sydämet. Helluntailais-karismaattisissa piireissä puhutaan joskus ”Pyhän Hengen täyteydestä”. Tarkkaan ottaen Uudessa testamentissa ei ole käsitettä ”Pyhän Hengen täyteys”; sellainen herättää kysymyksen siitä, onko silloin saatu kaikki Hengen lahjat. Sen sijaan siellä kerrotaan esim. Jeesuksen ja apostolien olleen ”täynnä Pyhää Henkeä” ja kehotetaan uskovia ”antamaan Hengen täyttää” itsensä (Ef. 5:18).

Yleensä kirkoissa rukoillaan edellä kuvaamani kolminaisopillisen rakenteen mukaisesti. Pyydetään Isää lähettämään Pyhä Henki, tai antamaan Pyhän Hengen vaikuttaa meissä. Toki apostoli Paavali kehottaa tavoittelemaan Hengen lahjoja (1. Kor. 12:31, 14:1), ja sen mukaisesti karismaattisissa piireissä ehkä rukoillaan Pyhältä Hengeltä itseltään joitain lahjoja. Mutta liturgisessa kielessä tavallisempaa lienee osoittaa rukous Isälle tai Pojalle.

Ekumeenisen liikkeen myötä on kirkoissa kuitenkin viime vuosisadan jälkipuoliskolla tapahtunut havahtuminen Pyhän Hengen työlle. Se näkyy esimerkiksi Faith and Order -komission asiakirjassa Kaste, ehtoollinen ja virka eli BEM (1982). Kussakin sen kolmesta teemasta tähdennetään Pyhän Hengen avuksi huutamista (B 19-20, E 14-18, M 39-44). Sillä on ollut huomattava vaikutus kirkkojen opillisen yhteisymmärryksen syvenemiseen niin kastetta, ehtoollista kuin virkaa koskevissa kysymyksissä kukaties juuri epikleesirukouksen painottamisen vuoksi.

(Tämän alustuksen jälkeen annan tehtävän kirkollisten toimitusten epikleesirukouksista. Tutkikaa parityöskentelynä kasteen, konfirmaation, avioliittoon vihkimisen, hautaan siunaamisen, kodin siunaamisen, papiksi vihkimisen, kirkon vihkimisen ja kirkkoherran virkaanasettamisen kaavoja. Jaan materiaaleja Suomen ja Ruotsin sekä Amerikan ja Englannin kirkoista.)

(Kysymykset:
Millaisia anamneettis-epikleettisiä rukouksia niissä on?
Kenelle rukous osoitetaan, ketä puhutellaan?
Mitä Jumalan tekoja muistetaan (anamneesi)?
Mitä Jumalalta pyydetään (epikleesi)?
Millaista Hengen vaikutusta, millaista Hengen lahjaa?
Miten tällä toimituksella liitytään Jumalan työhön maailmassa?)

Jeesus sanoi:
”Jos puu on hyvä, sen hedelmäkin on hyvä, mutta jos puu on huono, sen hedelmäkin on huono. Hedelmästään puu tunnetaan. Te käärmeen sikiöt, kuinka teidän puheenne voisi olla hyvää, kun itse olette pahoja! Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää, paha ihminen pahuutensa varastosta pahaa. Minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili. Sanojesi perusteella sinut julistetaan syyttömäksi, ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan syylliseksi.”

”Pieni tuli sytyttää palamaan suuren metsän,” kirjoitti apostoli Jaakob tänään meille luetussa kirjeessä. Nuo sanat on kirjoitettu suorastaan parahduksena, kuin hätääntyneenä huutona siitä, mitä vahinkoa onkaan päässyt tapahtumaan. Siksi Jaakobin lause on varustettu huutomerkillä meidän Raamatuissamme, ja uusin Suomen Pipliaseuran käännös käyttää tähän huudahdukseen peräti kaksi päivittelevää lausetta: ”Millaisen tulen se saakaan roihahtamaan! Millaisen metsän se sytyttääkään!” (Jaak. 3:5)

Kesällä olemme nähneet uutiskuvia kauheista maastopaloista eteläisen Euroopan maissa. Urheat palosotilaat ja aivan tavalliset kansalaiset ovat uupumuksen partaalla taistelleet polttavia liekkejä ja tukahduttavaa savua vastaan suojellakseen kotejaan. Kaikki, mitä on rakennettu ja koottu elämän varalle, on ollut uhanalaisena, niin myös ympäröivä luonto kaikkine eläimineen. Kun tulen rintama on käynyt yli, ovat tuhon jäljet järkyttäviä.

Millaisen tulen saakaan aikaan pieni liekki, millaisen metsän se saakaan syttymään! Pahinta on, että tutkijoiden mukaan ainakin osa tulipaloista on ihmisen huolimattomuuden tai peräti tahallisuuden aikaansaamia. Yhdestä tikusta tai tupakantumpista voi seurata neliökilometrien tuho. Joka tällaiseen vahinkoon syyllistyy, miten hän selviää omatuntonsa kanssa, vaikka ei koskaan paljastuisi ja joutuisi tilille? Vaikkei häntä vedettäisi korvausvelvolliseksi, miten hän selviää itsesyytöksistään? Pienemmätkin virheet jäävät ihmistä vaivaamaan, miten paljon sitten suuri tuho?

Pieni tuli riittää tuottamaan paljon pahaa tuhansille. Jaakob käytti vertausta, jonka jokainen tulen kanssa puuhannut ymmärtää. Hän ei kuitenkaan puhunut varsinaisesti palontorjunnasta, vaan pahojen puheiden torjunnasta. Pieni tuli onkin ihmisen kieli. Sekin on kuin tulenkieleke, joka saattaa sytyttää sammuttamattoman roihun. Jokaisella on omassa suussa tuo pieni liekki. Hauskasti myös tulenlieskaa joskus kutsutaan kieleksi; sehän on terävän näköinen ja lepattaa kuin kieli ja voi olla hyvin polttava. Tämä sanojen yhteys lähtee jo Uuden testamentin kreikasta; siellä aivan samalla sanalla gloossa kuvataan niin ihmisen suussa heiluvaa kieltä kuin sekä tulenkielekkeitä että puhuttuja kieliä (Jaak. 3:5, Apt. 2:3-4).

Kuka hallitsee kielensä pahoja puhumasta? Apostoli Jaakobilla on aika pessimistinen kuva: kaikki me erehdymme jossain, mutta kukaan ei pysty kesyttämään kieltä. Miten totta tämä onkaan! Se tulee hyvin esiin nykypäivän nopeissa viestintävälineissä, vaikka ei suullaan sanoja lausuisikaan. Ei tarvitse käyttää kieltä, riittää, kun sormillaan näpyttelee ivallisen viestin jollekin keskustelupalstalle, niin saa jo myrkytettyä monien mielen ja turmeltua hyvän keskustelun. Mikä pahinta, tämä ei ole ainoastaan jumalattomien ja pahojen ihmisten ilkeä tapa, vaan myös hyvien ja hurskaitten ihmisten mieluisa helmasynti. Pyhän ja rakastavan Jumalan nimeä vedetään itsekkäitten ja ylimielisten kommenttien päälle vanhurskaaksi kiillokkeeksi. Olen joutunut Facebook-sivullani toimittamaan paljon tiukempaa moderointia kuin aiemmin estääkseni joidenkin jatkuvat yritykset haastaa jumalisen näköistä riitaa tai kieltää päivitysten valokuvissa esiintyvien pappien virkaa.

Ihmisen sanoilla on vaikutuksensa. Tulipalo on esimerkki pahasta vaikutuksesta, mutta onpa kielellä ja sen sanoilla hyväkin vaikutuksensa. Sanoilla me ylistämme Jumalaa, kiitämme ja rukoilemme häntä. Kieli on Jumalan palvelemisen väline, sillä se juurtuu ihmisessä paljon syvemmälle kuin vain suuhun. Se noudattaa sitä, mitä sydämessä on. Jos sydämessä loistaa valo, puheistakin kuuluu kirkas kunnioitus Jumalalle ja rakkaus lähimmäiseen. Sanoilla me annamme todistuksen siitä, mitä sisimmässä asuu. Sanoilla kerromme, kuka on elämämme Herra. Valitettavasti sanamme silti ovat joskus toista, kuin mikä on todellisuus. Niitä on joskus liian helppo lausua. Mutta totuus paljastuu, kun vertaa sanoja ja elämää. Pitävätkö ne yhtä?

Sanoilla me kerromme, millainen Herra on Jeesus Kristus. Hän ottaa sisältä käsin haltuunsa koko ihmisen. Kun Jeesus asuu ihmisen sisimmässä, hän alkaa vaikuttaa siihen, mitä suusta kuuluu. Siitä on kyse myös lähetystyössä; se kunnia, jonka Kristuksen omat antavat Herralleen, on todistuksena muille Jumalan rakastavasta sydämestä. Jumalan totuus ja oikeudenmukaisuus yhtä lailla kuin hänen hyvyytensä ja armollisuutensa kaikuvat sanoissa, joita Kristuksen omilla on lausuttavina tälle maailmalle. Niiden sanojen perusteella Jumala armossaan julistaa syyllisiäkin syyttömiksi. Kun ihminen rukoilee ”Herra, armahda minua syntistä”, hänen sanoistaan seuraa syyllisen julistaminen syyttömäksi Kristuksen tähden.

Medialähetys Sanansaattajat on ottanut tämän teeman omakseen jopa nimeään myöten. Ehkä tuon Sanansaattajat voi jakaa kahteen sanaan, siis niin, että ensin on isolla S-kirjaimella Sanan ja sitten saattajat; sellaisen viestin viejät, jotka lähtevät saattamaan Jumalan ikuista Sanaa eli itse Herraa Jeesusta Kristusta aina uusien ihmisten ja kansojen kohdattavaksi ja omaksi pelastuksekseen uskottavaksi. Siinä Sansa on kekseliäästi ottanut käyttöönsä paitsi radion ja television, nyttemmin myös tietoverkot ja mobiilisovellukset. Viimeksi mainitut tarjoavat mahdollisuuden entistä välittömämpään vuorovaikutukseen eli palautteeseen, kysymyksiin, rukouspyyntöihin, todistuksiin.

Pieni tuli sytyttää suuren metsän. Muutamakin sana Herrasta Kristuksesta voi muuttaa ihmisen elämän, kun Pyhä Henki sen välityksellä synnyttää uskon, vapauttaa peloista ja antaa tulevaisuuden ja toivon. Sana muuttaa maailmaa, sillä sanakin on tuli – sanoihan Herra Jeesus, että hän on tullut tuomaan tulta maan päälle ja toivoisi sen syttyvän (Luuk. 12:49). Tämä tuli ei jätä jälkeensä tuhoa ja tuhkaa, vaan se valaisee ja lämmittää. Kristuksen sanan tuli toimii voimanlähteenä levittää valoa ja toivoa Jumalassa.

Tähän sanomaan vastaamme yhtymällä uskontunnustukseen. Samassa uskossa siunaamme yhdessä alttarin ääressä Sansalle työntekijöitä sanan palvelukseen.

Joskus yritin kyllä antaa hauskan neuvon: pane vain pää takaisin tyynyyn, älä yritä ottaa unen päästä kiinni vaan odota, kun uni tuleekin ja yllättäen ottaa sinun päästäsi kiinni. Mutta sellainen neuvo taisi herättää enemmän outoja mielikuvia jostain yöllisestä otuksesta!

Kun lapsi tulee sängystään vanhemman luo, hänellä on tälle viesti: Minun olisi turvallista nukahtaa, mutta vielä turvallisempaa olisi, jos sinä tulisit sinne sänkyni viereen. Mutta eihän sinne aina lähdetä, vaan komennetaan: Nyt takaisin vuoteeseen! Mutta se aina edesauta nukahtamista, vaikka kuinka käskisi toista tai itseään. Onhan nukahtaminen ihmiselle mahdotonta itse saada aikaan omalla tahdollaan aikaan. Kyllä aikuisellekin on selittämätöntä, miten ja milloin nukahtaa. Siinähän ihmisen on päästettävä irti oman itsensä ja ajatustensa hallinnasta.

Vanhassa testamentissa on kertomus, joka lienee monelle tuttu ehkä jo lapsuudesta, vaikkapa pyhäkoulusta tai kerhosta, ehkä myös koulusta. Se koski nuorta Samuelia, joka oli sijoitettu temppeliin pappi Eelin luo kasvamaan. Luen sen ensimmäisen Samuelin kirjan kolmannesta luvusta:

Nuori Samuel palveli Herraa Eelin luona. Siihen aikaan Herra puhui ihmisille vain harvoin eikä näkyjä usein nähty. Eräänä iltana Eeli oli jo mennyt nukkumaan. Hänen silmänsä olivat hämärtyneet niin että hän tuskin näki. Jumalan lamppu paloi vielä, ja Samuel oli asettunut nukkumaan pyhäkköön, jossa Jumalan liitonarkku oli. Silloin Herra kutsui Samuelia nimeltä. Hän vastasi: ”Täällä minä olen”, juoksi Eelin luo ja sanoi: ”Kutsuit minua. Tässä olen.” Mutta Eeli vastasi: ”En minä kutsunut. Mene takaisin nukkumaan.” Samuel palasi vuoteelleen.

Herra huusi uudelleen: ”Samuel!” Samuel nousi, meni Eelin luo ja sanoi: ”Kutsuit minua. Tässä olen.” Mutta Eeli vastasi: ”Ei, poikani, en minä kutsunut. Mene takaisin nukkumaan.” Silloin Samuel ei vielä tuntenut Herraa eikä Herra ollut ennen puhunut hänelle.

Sitten Herra kutsui Samuelia kolmannen kerran, ja Samuel nousi, meni Eelin luo ja sanoi: ”Kutsuit minua. Tässä olen.” Nyt Eeli ymmärsi, että Herra kutsui poikaa, ja hän sanoi: ”Mene nukkumaan, mutta jos joku vielä kerran kutsuu sinua, vastaa näin: Puhu, Herra, palvelijasi kuulee.” Ja Samuel meni takaisin vuoteelleen. Silloin Herra tuli, seisahtui ja huusi kuten edellisilläkin kerroilla: ”Samuel, Samuel!” Samuel vastasi: ”Puhu, palvelijasi kuulee.” (1.Sam. 3:1–10)

Puhuuko Jumala unessa?

Raamatussa on yllättävän monia kertomuksia, joissa Jumala puhuu ihmiselle unessa. Niin todellista on tuo unen näkeminen, ettei kyse lopulta olekaan unesta vaan todellisesta Jumalan kohtaamisesta aivan siinä vuoteen äärellä, niin kuin tässä Samuelin tapauksessa. Sellaisia kertomuksia löytyy varsinkin Raamatun alkupuolelta, Vanhan testamentin patriarkkojen kertomuksista.

Iisakin poika Jaakob, veljensä Eesaun vihaa paetessaan, näki unessa enkelten nousevan ja laskeutuvan taivaaseen ulottuvilla tikapuilla. Sitten hän näki Herran seisovan vieressään ja antavan hänelle lupauksen maasta, jälkeläisistä ja siunauksesta: ”Sinun ja sinun jälkeläistesi saama siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille. Minä olen sinun kanssasi ja varjelen sinua, minne ikinä menetkin.” Unesta herättyään Jaakob totesi säikähtäneenä, että hänen nukkumapaikkansa on pyhä. Hän sanoi ”tämä on Jumalan asuinsija ja taivaan portti”. Nämä sanat on sittemmin lainattu monen kirkon oven yläpuolelle, latinaksi Hic est domus dei et porta caeli. Jaakob nosti päänalusenaan toimineen kiven pystyyn, voiteli sen öljyllä ja pyhitti paikan antaen sille nimen Betel, Jumalan huone (1. Moos. 28:12–19).

Jaakobin poika Joosef näki unessa, miten hän kohoaisi vanhempia veljiään ylemmäksi. Myöhemmin Egyptissä ollessaan hän osasi selittää faaraon unet niin, että tämä pystyi varautumaan edessä oleviin katovuosiin. Hän sanoi nimenomaan Jumalan ilmoittaneen faaraolle mitä aikoo tehdä, mutta faarao puolestaan totesi Jumalan ilmoittaneen Joosefille selityksen hänen näkemistään seitsemästä lihavasta ja seitsemästä laihasta lehmästä sekä seitsemästä täyteläisestä ja seitsemästä kuivettuneesta viljantähkästä (1. Moos. 37:6–10, 41:25–32).

Vanhan testamentin profeettakirjoihin kuuluvassa Danielin kirjassa nuorukainen Daniel sai yöllisessä näyssä tietää, millaisen unen Babylonian kuningas Nebukadnessar oli nähnyt. Tätä eivät kaldealaiset papit voineet tietää, sillä kukapa osaisi sanoa, mitä unta joku toinen on nähnyt. Mutta Daniel osasi myös selittää kuninkaalle, mitä tämän näkemä kuvapatsas ja sen tuhoutuminen merkitsivät hänen valtakuntansa kannalta (Daniel 2:19–45).

Uudessa testamentissa enkeli ilmestyi Matteuksen evankeliumin mukaan unessa Neitsyt Marian sulhaselle Joosefille, joka enkelin sanojen perusteella hyväksyi Marian raskauden. Toisen kerran enkeli puhui hänelle unessa ja kehotti viemään syntyneen lapsen Egyptiin turvaan Herodeksen vihalta sekä kolmannen kerran vaaran mentyä ohi kehotti perhettä palaamaan takaisin Israeliin ja vielä neljänneksi käski heidän asettua Nasaretiin (Matteus 1:20–24, 2:13–14, 19–21).

Jumalan puhetta voi kuulla ja ymmärtää

Näitä Raamatun kertomuksia lukiessa voidaan toki ajatella, että ne kuuluvat menneeseen maailmaan. Nykypäivän psykologian ja neurotieteiden valossa voidaan sanoa, etteivät unet ole mitään jumalallista ilmoitusta vaan ihmisen aivojen työskentelyä sen kanssa, mitä hän on kokenut tai kuullut ja mitä hän toivoo tai pelkää. Sellainen tapahtuu ihan itsestään asianomaisen itse siihen tietoisesti vaikuttamatta ja on jonkinlaista alitajuista luomistyötä ihmisen mielessä. Jokainen on joskus aamulla herätessään todennut nähneensä jotain todella outoa unta.

Unessahan asioilla on yleensä todellisuus taustana, mutta asioilla vapaa liukuma mihin tahansa ilman järkevää sidettä. Kun keskustelin muistisairaan isäni kanssa hänen viimeisinä viikkoinaan, hänen puheensa vaikutti minusta juuri sellaiselta, mitä unen näkeminen on. Siinä oli jonkinasteinen asioiden ja sanojen liittyminen toisiinsa, mutta ei mitään yhtenäistä kokonaisuutta lauseiden välillä. Epäilemättä se silti oli puhujalle itselleen hyvin loogista ja todellista. Ehkä unet ovat samanlaista aivojen tuotetta – mutta sitähän on kaikki mielemme kokemus, ymmärryksemme ja puheemme. Silti se voi olla myös Jumalan puhetta meille.

Jumala puhuu juuri sillä tavoin, että ihminen kykenee sen kuulemaan, ymmärtämään ja ottamaan vastaan. Jumalan kutsun kuuleminen vaikuttaa kokonaisvaltaisesti, vaikka se olisi vain pieni kuiskaus, uni tai hämärä aavistus. Jumalan puhe on ihmisen kokemusta puhutelluksi tulemisesta, siitä, että näkee elämänsä jossain uudessa valossa ja lähtee toteuttamaan Jumalan tahtoa uudessa kutsumuksessa.

Olin toissa päivänä elokuvissa. Näin äskettäin ilmestyneen sovituksen antiikin Homeroksen tarinasta Odysseuksen harharetkistä. Elokuvassa jumalatar Athene kulkee mukana ja ilmestyy välillä keskustelemaan Odysseuksen kanssa. Yhdessä vaiheessa Odysseus moittii Athenea siitä, etteivät jumalat puhu ihmisille ymmärrettävällä tavalla. Kuitenkin elokuvan lopulla käy ilmi, että Odysseus on lopulta oppinut yhden jumalallisen totuuden: ihmisten ei pidä särkeä keskinäisiä siteitään, ei rikkoa haurasta luottamusta toiseen, sillä sellainen tuottaa vain moninkertaisen tuhon ja kaaoksen.

Jumalan puheen kuuleminen ja sen ymmärtäminen voi tapahtua hitaasti, elämäkokemuksen vähitellen karttuessa. Ihminen saattaa elämänsä lopulla tulla esimerkiksi myöntämään, että hänen olisi pitänyt jossain ratkaisevassa tilanteessa toimia toisin eikä mennä itsekkään tahtonsa mukaan. Ehkä hänen olisi pitänyt peräti suunnata elämänsä ihan eri asioiden tavoitteluun, kuten oikeuden, totuuden ja armollisuuden noudattamiseen.

Jumalan puheeseen voi vastata

Vanhassa testamentissa on useita kohtia, joissa Jumala kutsuu nimeltä – vieläpä puhutellen niin, että lausuu nimen kaksi kertaa. Tämä ilmaisee, että nyt puhutellaan suoraan ja henkilökohtaisesti ihmiselle niin, että hänen on vastattava. Tässä puhuttelussa vastataan Jumalalle koko persoonalla. Voi melkein kuvitella, että kun Jumala kutsuu näin nimeltä, silloin kuvaannollisesti rintamasuunta kääntyy ja koko huomio kohdistuu Jumalaan. Nimeltä kutsuvaa Jumalaa ei kuunnella sivukorvalla muun hälyn joukossa. Mitä muuta ihminen voi silloin, kun häntä kutsutaan? Hänhän on Jumalan luoma, ja kun elämän antaja kutsuu, silloin käännytään kohti Jumalaa ja vastataan: ”Tässä olen.” Sellainen vastaus merkitsee myös ihmiselle käännettä hänen koko elämänsä suunnassa.

Ensimmäinen tällainen puhuttelu kohdistuu Aabrahamiin. Jumala kutsuu häntä nimeltä, ja Abraham vastaa: ”Tässä olen.” Mutta Jumala antaa hänelle kauhean tehtävän, uhrata ainoa poikansa Iisak. Juuri kun Abraham on sen toteuttamaisillaan, häntä kutsutaan uudestaan: ”Abraham, Abraham!” Hän vastaa jälleen: ”Tässä olen”, ja Jumala estää häntä surmaamasta poikaansa (1. Moos. 22:1,11). Kummallakin kerralla Aabrahamin vastaus ilmentää suostumusta Jumalan tahtoon, niin käsittämätön kuin se onkin. Kutsuun ja vastaukseen tiivistyy dramaattinen käänne Abrahamin ja hänen jälkeläistensä kannalta. Kauan odotettu lupausten lapsi säästyy uskon varassa, ja hänestä kasvaa suuri kansa ja sukupolvien päästä lopulta myös ihmiskunnan pelastaja.

Samalla tavoin puhuttelee Jumala myös Jaakobia, jonka pojat ovat tulleet noutamaan häntä Joosefin luokse Egyptiin. Jumala kutsuu: ”Jaakob, Jaakob!” ja tämä vastaa: ”Tässä olen.” Jumala antaa rohkaisun: ”Minä olen Jumala, isäsi Jumala. Älä pelkää lähteä Egyptiin, minä teen sinusta siellä suuren kansan. Minä itse tulen sinun mukanasi Egyptiin ja tuon sinut sieltä myös takaisin.” (1. Moos. 46:2–4). Tässäkin on suuri käänne: Jaakob vie koko sukunsa Egyptiin uskon varassa, ja lopulta sieltä palaa kansa, jolla on Jumalan omaisuuskansan identiteetti ja jolla on sen vuoksi erityinen tehtävä Jumalan suunnitelmassa koko maailman pelastukseksi.

Edelleen Jumala puhuttelee samoin Moosesta palavasta pensaasta: ”Mooses, Mooses!” Tämä vastaa: ”Tässä olen”, ja Jumala antaa tehtävän: ”Mene siis, minä lähetän sinut faraon luo. Sinun on vietävä minun kansani, israelilaiset, pois Egyptistä.” (2. Moos. 3:4,10) Mooseksen vastaus Jumalan puhutteluun muuttaa hänen elämänsä, pakomatka vaihtuukin paluuksi sinne, mitä hän eniten pelkäsi. Olihan hän lyönyt hengiltä egyptiläisen miehen ja nyt hänet lähetettiin etsintäkuulutettuna tappajana suoraan hallitsijan eteen esittämään tälle vaatimus. Mooses sai todella ihmistä suuremman tehtävän, pelastaa kokonainen kansa, koska sillä on tarkoitus Jumalan suunnitelmissa koko ihmiskunnan hyväksi.

Jumalalle vastaaminen muuttaa ihmistä

Jumala kutsui nimeltä myös nuorta Samuelia, joka oli lähetetty temppeliin kasvamaan. Samuel kuitenkin luuli pappi Eelin kutsuvan häntä. Kerta toisensa jälkeen Samuel juoksi hänen luokseen ja sanoi: ”Tässä olen”, kunnes Eeli opasti hänet vastaamaan Jumalalle. Kun Jumala neljännen kerran huusi nimeltä ja nyt kahdesti ”Samuel, Samuel!” tämä vastasi saamansa neuvon mukaisesti: ”Puhu, Herra, palvelijasi kuulee.” (1.Sam. 3:4–10). Jumalalle vastaamisen ja Jumalan kuuntelun myötä Samuel sai tehtävän. Hänestä tuli profeetta, jonka kautta Jumala puhui kansalleen.

Vastaus ”tässä olen” on edellä lainatuissa Vanhan testamentin kohdissa hepreaksi hinneni. Sama sana esiintyy monissa muissakin kuin näissä paikoissa. Toisinaan sillä vastataan ihmisen puhutteluun, ja se voidaan kääntää monella tavalla. Toisinaan se ei ole lainkaan vastaus vaan sillä aloitetaan puhuttelu. Silloin se merkitsee ainoastaan sanaa, jolla halutaan kiinnittää erityistä huomiota siihen, mitä seuraavaksi lausutaan: katso. Mutta näissä kohdissa, joissa sillä vastataan Jumalan puhutteluun, siihen liittyy aina vastauksesta seuraava merkittävä muutos. Jumalan kutsu muuttaa ihmistä, joka vastaa hinneni – tässä olen. Jumala lähettää sen, joka antaa itsensä hänen palvelukseensa.

Hinneni – tässä olen. Se on erilainen vastaus kuin samat sanat hieman toisessa muodossa ja järjestyksessä, ”olen täällä”. ”Tässä olen” ilmaisee enemmän kuin vain paikkaa, missä joku on. Kotona voi perheenjäseniä huhuilla ja saada vastauksen ”olen täällä”. Kokouksessa voi nimenhuutoon vastata ”täällä” tai ”paikalla” ja näin kertoa, että on läsnä. Tällaisen vastauksen voi antaa vaikkapa huolimattomasti katsettaan papereista kohottamatta ja muissa mietteissään jatkaen. Mutta vastata ”tässä olen” merkitsee enemmän. Se on kokonaisvaltaista itsensä antamista, Jumalan tahtoon suostumista ja sen seurauksena elämän muutokseen ryhtymistä, tehtävän vastaanottamista. Jumala lähettää sen, joka hänelle vastaa ”tässä olen”.

Kun Samuel kuuli Jumalan kutsun, hän luuli sitä ensin vain pappi Eelin kutsuksi. Mutta kun sama oli toistunut vielä pari kertaa, Eeli ymmärsi, että nyt ei enää palata vain nukkumaan vaan kuuntelemaan Jumalan puhetta ja vastaamaan siihen.

Lapsi kuulee Jumalan kutsun

Lapsikin voi kuulla Jumalan kutsun. Ehkä nimenomaan lapsen on se helpompi kuulla? Aikuiselle voi olla haaste tunnistaa silloin se. Pappi Eelikin vain totesi, ettei hän ainakaan ole kutsunut, mene vain takaisin sänkyyn. Lapsi voi kuitenkin omalla lapsen tavallaan ja lapsen uskollaan olla Jumalan kutsuma ja Jumalan elämässään johdattama.

Jumala antaa uskon kautta lapselle turvallista luottamusta hyvään ja rakastavaan Taivaan Isään. Lapsi voi oppia rukoillen vastaamaan tähän kutsuun ja kiittämään kaikista lahjoista, joita Jumalalta saa, sekä noudattamaan elämässään totta ja oikeaa. Lapsi voi kaikkea tätä ottaa vastaan ja omaksua Raamatun kertomusten välityksellä. Hän voi ikään kuin osallistua Raamatun tapahtumiin, aivan kuin identifioituen esimerkiksi tässä pikku Samuelin kanssa. Lauluja laulaen tai rukouksia lausuen lapsi omalla tavallaan vastaa ”tässä olen”.

Mitä aikuinen vastaa, kun lapsi sanoo, että häntä pelottaa, tai että hän ei saa unta, kun mieltä vaivaa jokin vaikea asia? Sanooko hän vain, ”Mitä turhia puhelet, mene takaisin nukkumaan? Nyt pää tyynyyn siellä!” Ehkä joskus näinkin voi vastata. Mutta mitä, kun lapsi kysyy Jumalasta? Tai kun hän kysyy elämän suuria kysymyksiä sairaudesta, onnettomuuksista, jopa kuolemasta? Sanotaanko vain, että ”Ei kuulu lapsen miettiä tuollaisia, pistä silmät kiinni vaan.” Ei kuulukaan lapsen vaivata itseään sellaisella, mille aikuinenkaan ei voi mitään. Mutta toki lapsellekin kuuluu oikeus pohtia tällaisia olemassaolon kysymyksiä, myös sellaisia, jotka menevät aikuistenkin vastaamiskyvyn yli.

Olisiko meillä tuon pappi Eelin kanssa jokin tapa neuvoa lasta kuuntelemaan Jumalan puhetta ja vastaamaan siihen avoimella sydämellä? Ehkä siinä aikuisen oma esimerkki sekä turvallinen ja rakastava läsnäolo ovat avainasemassa. Mutta jos aikuiset oman neuvottomuuden ja avuttomuuden tunteensa vuoksi työntävät tällaiset kysymykset pois lasten ulottuvilta ikään kuin näille sopimattomina tai peräti vaarallisina, tekevät he vain karhunpalveluksen.

Seurakuntien varhaiskasvatuksessa tarvitaan ehkä nimenomaan aikuisilta kokonaisvaltaista avoimuutta kuunnella Jumalan ääntä ja rohkeutta vastata siihen ”tässä olen”. Silloin voimme välittää lapsillekin jotain siitä uskosta ja luottamuksesta, joka meitä itseämme on kannatellut. Meitäkin pitää tiellä se toivo, jonka Jumala Pojassaan Kristuksessa meille antaa.

Kirkon työntekijöiden on hyvä muistaa, että moni on jo lapsuudessaan kokenut kutsumusta lähteä seurakunnan töihin. Vaikkei sellaista olisi vielä lapsena itsestään tunnistanut, moni kertoo jälkeenpäin uralle hakeutuessaan, miten jo lapsena kävi kerhossa tai pyhäkoulussa, tai miten kotona opittiin iltarukous tai käytiin kirkossa. Kun taaksepäin katsoo tietänsä, yleensä polun alku löytyy aivan varhaisesta lapsuudesta. Päiväkerho voi olla seurakuntatyöhön rekrytoitumisen ensimmäisiä portaita, mikä kannattaa lasten tai nuorten parissa työssä olevien aikuisten muistaa.

Hyvät varhaiskasvatuksen ammattilaiset. Teille on Jumala antanut suuren tehtävän. Kutsutaan sitä nyt tänään pappi Eelin tehtäväksi. Te saatte osoittaa omilla palveluksillanne, millainen Jumala on, miten häntä kuunnellaan ja miten hänelle vastataan. Joissain tilanteissa te saatte ehkä antaa erityisiä neuvoja lasten kysyessä, millainen Jumala on. Ehkä teille tehdään paljon vaikeampia kysymyksiä, kuin mihin osaisitte vastata, mutta silloinkin teidän vastauksenne saa olla lasten kuullen sama ja yksinkertainen: ”Tässä olen, puhu, minä kuuntelen.” Olen sinua varten, olen Jumalaa varten, olen palveluksessa. Avoimet korvat kertovat myös avoimesta sydämestä, ja avoin sydän vastaa Jumalan kutsuun myönteisesti.

Toivotan hyvää alkavaa työkautta sekä kaunista kesäpäivää.

Tänään asetetaan tehtäväänsä vankilan pastori Elias Riikonen. Hän on ehtinyt tulla teille tutuksi aloitettuaan täällä jo reilut puoli vuotta sitten. Nyt hänet siunataan kirkon perinteisellä tavalla kätten päällepanemisella ja rukouksella ja lähetetään siten hoitamaan Kristuksen antamaa tehtävää.

Vankien hengellisiä sielunhoitajia on ollut olemassa kauan, aina Raamatun ajoista lähtien. Se näkyy jo Jeesuksen sanoissa, jotka luetaan joka vuosi tuomiosunnuntaina: ”Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.” (Matt. 24:36)

Näistä Kristuksen sanoista on selvää, että Herramme tahtoo omiensa viettävän aikaa vangittujen luona. Syy on selvä: Hänellä on rakkauden sanoma kaikille ihmisille. Sen voi toiselle välittää vain toinen ihminen; siksi myös Jumala itse lähetti ikuisen Poikansa syntymään ihmiseksi, ja siksi tuo Poika edelleen lähettää ihmisiä toisten ihmisten luo, missä nämä ikinä ovatkin.

Varsinaisia vankilapappeja on Suomessa ollut vasta puolentoista vuosisataa; oikeastaan vain sen ajan, kuin meillä ylipäätään on ollut vankiloita nykyisessä mielessä. Koko ajan on kuitenkin ollut itsestään selvää, että vangeilla on oikeus kuulua Jumalan kansaan, saada osallistua jumalanpalveluksiin, kuulla Jumalan sanaa ja rukoilla, nauttia ehtoollinen ja kokea olevansa Jumalan rakastama ihminen. Se on merkinnyt myös mitä tärkeintä kirkon ja valtion yhteistyötä.

Sinä, Elias, olet täällä sekä kirkon että valtion virkamies. Mutta vankilassa edustat pappina toista maailmaa kuin muu henkilökunta. Olet osa laitosta, mutta et yksi vartijoista.

Sinulla on kokemusta seurakuntatyöstä. Mutta täällä sinun seurakuntasi on erilainen ja kuitenkin monella tapaa samanlainen. Se koostuu erilaisista ihmisistä aivan niin kuin muuallakin yhteiskunnassa, ja heillä ovat omat elämäntarinansa. Heillä ovat omat syynsä ottaa sinuun yhteyttä, ja heillä ovat omat asiansa ja huolensa. He tulevat myös eri kulttuureista, eri kansoista, kielistä ja kulttuureista. Kaikki eivät usko samalla tavoin kuin sinä. Mutta he kaikki ovat Jumalan luomia, ja sinut on Jumala lähettänyt olemaan heitä kaikkia varten heidän taustoistaan riippumatta.

Sinun tehtäväsi on olla heidän hengellinen tukijansa, kulkija heidän rinnallansa sen kappaleen matkaa, jolloin heitä täällä kohtaat. Ota heidät vastaan ystävyydellä, kuuntele heitä kiinnostuksella, auta heitä auliisti, mutta julista myös rohkeasti sanaa ja rukoile heidän kanssaan. Rohkaise heitä luottamaan Jumalaan, jonka rakkaus ylittää kaikki muurit ja jolla on jokaiselle ihmiselle hyvä tahto sekä elämän tarkoitus. Näin sinä saat heidän kanssaan myös kokea iloa Jumalan hyvyydestä ja tuntea työsi merkitykselliseksi palvelukseksi monille tämän talon ihmisille.

Aluksi joitakin sanoja tästä kirkosta. Te urjalalaiset hyvin tunnette historian ja muistatte, että tämä on jo kolmas kirkko tällä paikkakunnalla. Toki sitäkin ennen täällä on jo Jumalaa palveltu, sanaa kuultu ja sakramentteja jaettu. Urjala kuului Akaan seurakuntaan, ja ensimmäinen kirkko tälle kappeliseurakunnalle lienee tehty 1400-luvun puolella. Siitä on kivisakasti jäljellä Punkalaitumelle vievän tien varrella. Samalle paikalle syntyi hieman suurempi kirkko 1660-luvulla, mutta sekin jäi seurakunnalle liian pieneksi. Tälle nykyiselle paikalle laaditun vielä suuremman kirkon rakennustyöt alkoivat vuoden 1805 puolella, mutta koska kelvollisia peruskiviä oli kuulemma toimitettu liian, vähän päästiin kunnolla rakentamaan vasta seuraavana keväänä 1806. Kirkko valmistuikin saman vuoden aikana. Aika nopeasti siis, kun tehtiin kunnon perustukselle!

Raamatussa Kristusta Jeesusta kutsutaan kirkon kulmakiveksi. Hänen varaansa on rakennettu seurakunta. Sana kirkko voi mielessämme liittyä vain rakennukseen, mutta se tarkoittaa myös sitä ihmisistä koostuvaa joukkoa, joka on Kristuksen opetuslapsiksi otettu. Sana ”kirkko” onkin suomeen tullut alkuaan kreikan kielen sanasta, joka tarkoittaa ”Herralle kuuluvaa”. Tarkoittaako se sitten tätä huonetta vai täällä kokoontuvia ihmisiä? Ilman muuta molempia. Tämä talo on aikoinaan vihitty sillä tavoin, että se on erotettu juuri Jumalan palvelemista varten. Tästä on tehty Jumalan huone. Niinpä tämä rakennus on kirkko, eli Herralle Kristukselle kuuluva.

Mutta sama sana tarkoittaa myös teitä, jotka tänne kokoonnutte. Kristuksen varaan rakennettu kirkko ei ole tehty kivistä, ei hirsistä eikä tiilistä, vaan se koostuu tavallisista vajavaisista ihmisistä. Kristuksen kirkko on ihmisten yhteisö. Mutta jos jotain niin suurta ja ihmeellistä kuin Kristuksen kirkko on rakennettu ihmisistä, niin miten sellainen voi kestää? Miten se voi pysyä pystyssä maailman myrskyissä, kaikkien ihmisiä valtaansa ottavien aatteiden ja tuulien tuiverruksessa? Ihminen on heikko, ja hän voi unohtaa, että hänen tehtävänsä on kuulua Kristukselle. Hän antautuu helposti erilaisten viekoitusten vietäväksi. Mutta kirkko tässä hengellisessä mielessä ei olekaan ihmisten viisauden varassa eikä heidän pystyssä pitämänsä. Kirkko pysyy Kristuksen tähden, Kristuksen sanan voimalla, sillä voimalla, jota tässä kirkossa on sukupolvesta toiseen evankeliumin sanassa julistettu ja siihen uskottu. Niin tulee olemaan myös vastakin. Siitä kertovat päivämme kaksi muuta ilon aihetta.

Niistä ensin tämä kulkueristi. Se noudattaa malliltaan Italian Assisissa säilytettävää San Damianon ristiä, tai paremminkin krusifiksia, ristiinnaulitun kuvaa. Tuohon krusifiksiin liittyy eräs ensin yhtä miestä ja sen jälkeen maailmaa muuttanut tarina 1200-luvulta. Nuori Franciscus, varakkaan assisilaisen kangaskauppiaan poika, oli tullut Jumalan puhuttelemaksi ja päättänyt lähteä seuraamaan Kristusta. Hän oli San Damianon raunioituvassa kirkossa rukoilemassa, kun kuuli krusifiksin puhuvan hänelle.

Jeesus sanoi hänelle: ”Etkö näe, että kirkkoni on sortumassa? Lähde korjaamaan sitä.” Franciscus ryhtyi kirkon kivisten seinien korjaustöihin, sillä hän luuli, että Jeesus tarkoitti rakennuksen korjaamista. Mutta pian hän ymmärsi, että kyse oli hengellisestä kirkon korjaamisesta. Kristusta oli seurattava köyhyydessä ja rakkaudessa ja sydämen uskossa. Siitä kasvoi fransiskaaninen liike, joka levisi kaikkialle maailmaan ja katolisesta kirkosta myös muihin. Siunatkoon Jumala, Isä ja Poika ja Pyhä Henki tämän uuden kulkueristin ja välittäköön se kaikille, jotka sen näkevät, Kristuksen kutsun seurata häntä.

Kolmanneksi juhlan aiheeksi tulen vielä uuteen kirkkoherraan. Kirkkoherralla on seurakunnassaan Jumalan antama tehtävä. Hän pitää huolta siitä, että evankeliumia opetetaan puhtaasti ja että sakramentit toimitetaan Kristuksen asetuksen mukaisesti. Hän johtaa seurakunnan hengellistä elämää ja toimintaa ja vastaa siitä, että täällä pidetään huolta diakoniasta, kristillisestä kasvatuksesta, sielunhoidosta ja lähetystyöstä. Hänen on yhdessä työtovereidensa ja luottamushenkilöiden kanssa vaalittava sitä, että kaikki tapahtuu hyvässä järjestyksessä ja kirkkomme tunnustuksen mukaan.

Sinulla, Olli, on jo kokemusta kirkkoherran viran hoidosta. Siirryt tänne suunnilleen samankokoisesta Sievin seurakunnasta. Epäilemättä monet asiat ovat täällä tutulla tavalla samankaltaisia. Mutta täällä ovat tietenkin omat paikalliset piirteensä, omat tilansa ja tarpeensa sekä omat ihmisensä. Sinuun kohdistuu uusia haasteita ja odotuksia. Mutta sinulla on joustavuutta ja sitkeyttä, jonka varassa voit turvallisin mielin käydä uusien tehtävien pariin. Siitä todistaa se urheilullinen mieli, jolla olet alkanut käydä täällä työssä Lempäälästä asti polkupyörällä! Se on hyvä merkki, sillä se osoittaa, että annat asioille aikaa etkä käy niihin viime tingassa. Hämeessä ei hätäillä.

Kristuksen kirkko pysyy, koska se on Jumala vaikutusta. Jumala vaikuttaa sanansa välityksellä. Urjalan seurakunta on kutsunut Olli Luhtaselan kirkkoherraksi, mutta viime kädessä pappisvirkaan tulemisessa on kyseessä Jumalan valinta. Jumala kutsuu, varustaa lahjoillaan ja lähettää tehtävään. Sinä, Olli, voit tänään hyvin muistaa niitä rukouksia ja lupauksia, jotka on lausuttu silloin, kun sinut aikoinaan vihittiin papiksi ja lähetettiin ensimmäiseen virkaasi. Samat Jumalan lupaukset kannattelevat sinua nyt myös uudessa virassa.

Kirkkoherra asetetaan virkaan apostolisen perinteen mukaisesti kätten päällepanemisella ja rukouksella. Pyydän nyt notaaria lukemaan tuomiokapitulin antaman viranhoitomääräyksen.